Apu

Ilkka Remes: Älkää uskoko kaikkitietäviä poliitikkoja!

Ilkka Remes: Älkää uskoko kaikkitietäviä poliitikkoja!

Ilkka Remeksen uutuuskirjassa Venäjä katkaisee Suomelta sähköt. Avulle antamassaan harvinaisessa haastattelussa kirjailija kertoo olevansa varovainen, ettei paljasta kirjoissaan viholliselle hyödyllistä tietoa.
Teksti Tuomas Marjamäki
Kuvat Ulla-Maija Lähteenmäki, Antti Nikunen
Mainos

Ennen helvetti jäätyy kuin Ilkka Remes esittelee vaatekaappinsa. Nimimerkin taakse piiloutuva mies varjelee yksityisyyttään lähes hysteerisesti. 2000-luvun alun jälkeen Remes ei ole esiintynyt julkisuudessa millään tavoin – vuosikausiin hän ei antanut haastatteluja edes kirjoihinsa liittyen.

Tuoreen Jäätyvä helvetti -teoksen ilmestyttyä Apu lähetti Remekselle sähköpostitse 15 kysymystä, jotka välitti kirjailijalle hänen kustantajansa WSOY. Kustantamossakin vain harvoilla on kirjailijan sähköpostiosoite saati puhelinnumero. Remestä on turha etsiä kirjasyksyn avajaisista tai kirjamessujen lavoilta.

Tämän jutun kuvitukseksi saatiin ainoastaan 15 vuotta vanhoja arkistokuvia. Kirjojen liepeissäkään kirjailijan kuvaa ei ole julkaistu enää vuosikausiin.

Ikivanhasta tv-haastattelupätkästä välittyy kuva ujosta, arasta ja televisiokameraa jännittävästä miehestä, jolle tekemistensä tai ajatustenjuoksunsa selittäminen tuntuu tuskaiselta.

Monet Remeksestä tiedetyt seikat ovat jo vanhentuneet. Pitkään ulkomailla asunut mies saattaa nykyään majailla Suomessa – tai sitten ei.

Onko Ilkka Remeksen mystisyys vain tapa markkinoida hänen kirjojaan? Ehkä hän vain tuntee olonsa aidosti epämukavaksi julkisuudessa. Satumaisen menestyksensä vuoksi Ilkka Remes voi lymyillä juuri niin piilossa kuin haluaa.

Jätetään salaperäisyyden taivasteleminen tuonnemmaksi ja pureudutaan kirjan käsittelemään aiheeseen.

Kun vuosi sitten tein taustatyötä Hornan tarinaan, huomasin kuinka paha yhdistelmä on yhteiskunnan täydellinen riippuvuus sähköstä, talvipakkanen ja eläminen hybridisotaan mieltyneen valtion naapurissa, Ilkka Remes kirjoittaa Jäätyvän helvetin jälkisanoissa.

Tästä karmivasta yhdistelmästä Remes on punonut hyytävän tarinan, jossa vihollinen onnistuu kaatamaan koko Suomen sähköverkon, eivätkä kyberiskujen lamauttamat varavoimalatkaan lähde käyntiin. Pian koko kansa taistelee selviytymisestään purevassa pakkasessa ilman sähköä.

Kuinka todellinen tämä kauhukuva Suomen ja Venäjän välien kärjistymisestä Ilkka Remeksen mielestä on?

– Pyrin esittämään mahdollisimman realistisia skenaarioita, joiden toteutuminen on mahdollista. Tapahtumien todennäköisyyden täytyy sen sijaan olla riittävän pieni, jotta ne soveltuvat jännitysromaaniin. Jos uhkakuvat ovat liian todennäköisiä, ne eivät kiinnosta minua sen enempää kuin lukijoitakaan, kirjailija Remes vastaa.

Romaania lukiessaan miettii, pitäisikö Remeksen kirjoja lukea viihteenä vai toivooko kirjailija teostensa herättävän yhteiskunnallista keskustelua.

– Haluan lukijan viihtyvän kirjaani lukiessaan, sikäli sen on ehdottomasti oltava viihdettä. Yksi tärkeimmistä, vaikeimmista ja väheksytyimmistä tarinankerronnan elementeistä on vetävä juoni. Mutta täysipainoiseen tarinaelämykseen kuuluu myös se, että lukija oppii tarinani  kautta jotain uutta maailmasta. Jotain, joka saa hänet katsomaan tiettyjä asioita kokonaan uusin silmin. Se riittää minulle.

– Mutta jos nyt jossain asiassa haluaisin avata lukijoideni silmiä, niin varsinkin siinä, etteivät he pureskelematta nielisi joidenkin kaikkitietävää esittävien poliitikkojen ja näitä myötäilevän median esittämiä ainoita totuuksia.

Venäjä, Venäjä, Venäjä. Ilkka Remes ei vihjaile, vaan osoittaa sormellaan suoraan itärajalle. Hornan ja Jäätyvän helvetin pahis on suuri ja mahtava naapurimaamme, jonka uhittelu on kohdistunut viime aikoina Suomeenkin esimerkiksi ilmatilaloukkausten muodossa. Jo 15 vuotta sitten silloinen ulkoministeri Erkki Tuomioja paheksui nettisivuillaan sitä, että Remeksen neljässä ensimmäisessä romaanissa kaikki mahdollinen pahuus liittyi Venäjään ja venäläisiin.

Remes ei pyytele anteeksi. Hän sanoo kirjoittavansa tekstiä ilman aatteiden synnyttämiä värjäymiä ja muistuttaa, että hänen kirjoissaan pahoja tahoja ovat edustaneet myös Yhdysvallat, EU – ja Ruotsi!

– Motiivini on saada lukija kääntämään sivuja kiihtyvään tahtiin. Tässä auttavat tarinaelementit, jotka luovat realistista uhan tunnetta. Ne taas Suomessa liittyvät uskottavimmin muun muassa Venäjään. Lukijani ja suomalaiset elävät arkitodellisuudessa eivätkä ideologisessa norsunluutornissa, jollaisesta ulkoministerimme Ruttokellojen (2000) aikaan maailmaa katsoi.

Jos tekisin kirjailijan kanssa haastattelua kasvotusten, huomaisin ehkä hänen tässä vaiheessa kiihtyvän.

– Yhden asian poliitikot näkevät asiat toisin; jos olisin tehnyt romaaneja jo Neuvostoliiton aikana, olisivat silloiset erkkituomiojat varmastikin syyttäneet minua Neuvostoliiton olojen vääristyneestä kuvailusta, vaikka olisin tehnyt todellisuutta orjallisesti raportoivaa, pölynkuivaa asiatekstiä.

Innoittajana Jäätyvään helvettiin taisi olla vuosi sitten Rovaniemellä järjestetty sähköyhtiöiden suurhäiriöharjoitus Valve. Aivan suunnitelmien mukaan Valve ei sujunut – osa Rovaniemestä jäi ilman jännitettä, harjoitus jouduttiin keskeyttämään ja palauttamaan kantaverkon sähköt ennenaikaisesti.

Tämä sai Remeksen koneen käyntiin. Kirjansa jälkisanoissa hän ihmettelee, miksei yhteiskunnan haavoittuvuuteen liittyvien yksityiskohtien paljastamisessa olla varovaisempia. Avoimuuden ei aivan joka asiassa tarvitse olla itseisarvo.

– Valveen epäonnistuminen on tyyppiesimerkki uutisesta, joka olisi saanut jäädä julkaisematta. Se paljastaa liikaa kansallisesta, kriittisestä haavoittuvuudesta, mikä antaa ulkopuoliselle toimijalle konkreettista etua Suomeen kohdistuvan strategisen iskun suunnittelussa. Esimerkiksi Venäjällä vastaava tieto pyrittäisiin kaikin keinoin salaamaan, ettei mikään taho pääsisi perille näin olennaisesta heikkoudesta.

– Jotkin viranomaiset pyrkivät avoimuuteen, eivätkä yksinkertaisesti tule edes ajatelleeksi mahdollisuuksia jonkin tiedon väärinkäyttöön, Remes varoittaa.

Myös Suomen sähköverkon kantaverkkoa ylläpitävässä Fingrid Oyj:ssä Jäätyvä helvetti on luettu. Fingridiltä kuitenkin kiistetään Valveen epäonnistuminen: harjoituksen tarkoitus oli nimenomaan löytää ongelmakohtia, joihin voitaisiin kriisitilannetta ennakoiden varautua.

”Toimintatapoja sähköjen palauttamiseen on useita ja niistä valitaan tilanteeseen sopivin vaihtoehto. Näitä vaihtoehtoja ei voi löytää verkosta, koska vaihtoehdot ovat salaisia”, Fingridiltä vastataan.

Remes ei väitäkään kuvaavansa todellisuutta. Asemassaan jännityskirjailijana hän voi käyttää sekä faktaa että fiktiota, jopa tarkoituksella vääristää totuutta. Kirjoittaessaan Remes asettuu välillä myös yhteiskunnan vihollisten asemaan ja miettii silloin tarkoin, miten käyttää lähteitä, jotka pitäisi pitää piilossa.

Lähteitä Remeksellä on korkealla taholla. Ilmeisesti myös näillä on intressinsä saada kuvattua suurelle lukijakunnalle uhkia, joihin pitäisi varautua.

– Lähteilläni on varmasti omat motiivinsa, mutta en näe sitä ongelmana. Minun kannaltani ratkaisevaa on, mitä tietoja tarvitsen tarinaa varten. Minuun luotetaan tietojen saajana, koska en ole riippuvainen kuin hapesta ja kaurapuurosta.

Remes kertoo, että on toisinaan saanut esittämistään havainnoista kiitosta muun muassa ydinvoimaviranomaisilta. Muutamissa valtionhallinnon elimissä Remestä on pyydetty laatimaan valmiuskäyttöön erilaisia uhkaskenaarioita.

On suorastaan järkyttävää, miten jotkut Remeksen kirjojen tapahtumat ovat juuri kirjan ilmestymisen alla tai sen jälkeen tulleet todeksi.

Tämä on kuitenkin vain sattumaa.

- Tarinoissani on paljon materiaalia, jonka pyrin valitsemaan sen kiinnostavuuden perusteella. Tässä ei auta analysointi tai laskelmointi, vaan toimin vaistonvaraisesti. Ajan hermolla olevan aineiston käytäminen johtaa toisinaan siihen, että jotkin ilmassa olevat asiat realisoituvat. Todennäköisyyttä kasvattaa suuri tapahtumien ja yksityiskohtien määrä. Jokin osuu väistämättä kohdalleen.

Remes pitää yhtenä erikoisimmista sattumista sitä, että kirjoittaessaan Hiroshiman portissa ydinvoimalatyömaan betonin sabotoimisesta, heti kirjan ilmestyttyä hän sai lukea Olkiluodon ydinvoimalaan toimitettavan betonin laatuongelmista.

- Uskomaton sattuma oli myös laivakaappauksen sisältävän Isku ytimeen –kirjan viimeistelyn aikana tosielämässä tapahtunut Arctic Sea -aluksen kaappaus samoilla Itämeren vesialueilla.

Menestyskirjailija Ilkka Remes saattaa aiheuttaa kateutta kanssakirjailijoissa, ellei hän ole kadehdinnan kohteeksikin liian kasvoton.

Remeksen romaaneista puhuttaessa muistetaan aina huomauttaa, että päähenkilöiden kuvaus jää niissä ohueksi ja dialogi on kökköä. Valtava yleisö ei siitä piittaa vähääkään: Remeksen romaanit komeilevat joka vuosi myyntitilastojen kärjessä. Romaania 6/12 myytiin aikoinaan 121 000 kappaletta, mikä on Suomessa valtava määrä kirjoja. Viime vuosina myyntikäyrät ovat sojottaneet loivasti alaspäin.

Suosionsa salaisuudeksi Remes arvelee pakkomiellettään saada lukija upotettua tarinaan niin tehokkaasti, että tämä ahmii sen herpaantumatta loppuun asti.

Yksi syy lienee myös hänen ahkeruudessaan. Remes on vuodesta 1997 alkaen tehnyt joka vuosi pitkän romaanin, välissä bonuksena jopa kahdeksan nuortenromaania.

Taustatyön eteen Remes näkee paljon vaivaa.

– Se on koko prosessin kiinnostavin vaihe tarinan luomisen jälkeen. Ongelma on siinä, että itse kirjan tekeminen venähtää helposti, kun materiaalin keräämistä tulee vain jatkettua sen mielenkiintoisuuden vuoksi.

Viimevuotista Hornaa kirjoittaessaan Remes luki Valve-harjoituksesta ja olisi halunnut saman tien aloittaa uuden romaaninsa tuosta aiheesta. Idea terroristihyökkäyksestä Linnan juhliin taas oli niin voimakas, että hän keskeytti jo alkaneen projektinsa kirjoittaakseen 6/12-trillerinsä.

– Pääosin keskityn yhteen kirjaan kerrallaan. Olen kuitenkin kärsimätön ja suurimpia haasteitani on mielessäni kuhisevien tarinoiden organisointi ja tekojärjestyksen päättäminen.

Remes tietää, että jos hän tekisi kirjan niin hyvin kuin osaisi, se veisi häneltä kaksi tai kolme vuotta.

– Mutta haluan kertoa paljon enemmän tarinoita, joten teen niin hyvän kirjan kuin vuodessa ehdin.

Remes muistelee taustatyön puolesta vaativinta urakkaa, ainoaa menneisyyteen eli sotavuosiin sijoittunutta romaaniaan Pedon syleily (1999). Koska lukijakunnassa oli ihmisiä, jotka tuon ajan olivat itse kokeneet, Remes vaati itseltään suurta tarkkuutta yksityiskohtien suhteen.

– Ajankuvan luominen oli hidasta ja työlästä. Oliko alkukesä 1942 kolea vai lämmin? Mitä elokuvia pyöri syksyllä 1939 ja missä teattereissa? Haastattelujen avulla selvitin, miten häkäpönttöautolla lähdetään liikkeelle ja mittailin katuja Mikkelissä Päämajan lähettyvillä.

Myös Omertan liittoa (2013) kirjoittaessaan Remes törmäsi uskomattomiin asioihin, joita ei voinut laittaa tarinaan.

– Saatan palata niihin tutkivan journalismin muodossa, hän paljastaa.

On pakko kokeilla kepillä jäätä. Eikö Luumäellä syntyneestä, 53-vuotiaasta Petri Pykälästä todella saa mitään irti nimimerkin takaa?

Kysyn, millaisissa olosuhteissa Remes kirjoittaa. Mikä virittää hänet oikeanlaiseen tunnelmaan ja miten hän pääsee irti kirjoitustyöstä rankan työrupeaman jälkeen?

– Teen tarinoita lennoilla, kahviloissa, puistonpenkillä, kirjastoissa, joskus jopa työhuoneessani. Kuuntelen sopivaa musiikkia, joka usein on klassista tai elokuvamusiikkia.

Sitten vastaukset alkavatkin lyhentyä.

Kirjailija otti Ilkka Remes -nimimerkin käyttöön, jotta voisi vielä joskus julkaista jotain muutakin tekstiä jännityskirjailijaksi leimaantumatta.

Tuleeko tämä joskus toteutumaan?

– Parempi etten kerro, koska muuten taidan vesittää koko ajatuksen.

Varjelet yksityisyyttäsi erittäin tarkasti. Miksi?

– Olisin iloinen, jos tämä kysymys ei olisi osa haastattelua.

Yhtä selkeän kieltävän vastauksen saan, kun pyydän Remestä täydentämään puuttellisilla tiedoilla tekemäni tietolaatikon.

– Minua ei lainkaan haittaisi, vaikka Ilkka Remes -tekijänimen takaiset henkilötiedot unohdettaisiin!

Julkaistu: 28.10.2015