Koomikko Ilari Johansson: ”Kun kuulen lasteni suusta sanat 'Jaaha, taasko lähdet', omatuntoa alkaa kolkuttaa”

Olet kouluikäisten lasten isä, mutta tunnustat olevasi ennen keikkoja tylsää seuraa, joka vaipuu joskus niin syvälle omiin ajatuksiinsa, ettei kuule lapsensa puhetta. Tunnetko riittämättömyyttä lasten edessä?

Välillä poden huonoa omaatuntoa, kun joudun olemaan iltoja ja öitä pois. Työt myös keskittyvät aika paljon viikonloppuihin eli olen pois juuri silloin, kun lapsilla olisi viikonloppuvapaata. He myös osaavat jo sanoa suoraan, että jaaha, taasko lähdet. Nyt he hahmottavat ainakin, mitä työ tarkoittaa, joten lähteminen on hieman helpompaa.

Totta kai se on lapsille tylsää, ja he eivät ole vielä sen ikäisiä, että voisin ottaa heidät keikalle mukaan. Se tekee minut surulliseksi, mutta yritän pitää kesällä kompensaatioksi kunnolla lomaa. Silloin pyrin olemaan lasten kanssa täysillä.

Irvailet, että ulkonäkösi on jo menetetty, joten satsaat sisäiseen kauneuteesi. Mitä vinkkejä sinulla on antaa muille viisikymppisille?

Ei kannata luovuttaa! Sätkii vaan menemään. Sehän on välillä ihan tolkutonta itsepetosta, ja palautuminen kestää hyvin kauan. On totta, että kunto on päässyt rapistumaan, mutta paljolti on myös kiinni päästä. Olisi maailman helpointa ryhtyä vanhaksi mieheksi.

Nuoret lapset pakottavat minut jaksamaan ja saan heiltä energiaa henkiselle puolelle. Samalla yli 80-vuotias äitini, joka auttaa minua paljon lasten kanssa, ehdotti talvella pulkkamäkeen menoa. Siksi minäkään en viitsi tässä kohtaa alkaa valittaa. En pelkää vanhenemista, se on väistämätöntä.

Erosit kaksi vuotta sitten. Uskotko vielä rakkauteen ja mitä olet oppinut rakkaudesta?

Ei kai vanha romantikko lakkaa rakkauteen uskomasta, mutta ei minulla mitään pakkoa ole etsiä ketään. Lapset ovat minulla joka toinen viikko ja voimavarani ovat kiinni siinä, että hoidan vuorovanhemmuutta mahdollisimman hyvin. Jos rakkaus osuu kohdalle, sitten se osuu.

Rakkaudesta huomaa oppineensa jotakin, kun on tutussa tilanteessa. Silloin huomaa, että kysymykset heräävät konkreettisesti. Nyt on helppo sanoa, että olen oppinut jotain. Mutta jos huomaisin, että en olisi oppinut mitään, olisin surullinen. Kysehän on monin tavoin itsensä oppimisprosessista ja siitä, pystyykö muuttumaan.

Uskon, että ihminen voi muuttua jos siihen on vilpitön halu. Ja jos pakko hakata päätä seinään, laita edes kypärä. Ei satu niin lujaa.

Uudessa stand up -soolossasi pohdit, kuinka keski-ikäinen mies pärjää maailmassa, jossa influenssointi on työ, tunteet kuvaillaan emojeilla ja elämä jaetaan snäppiin, instaan ja tiktokiin. No, kuinka pärjäät?

Sinnittelyähän tämä on. Paljolti kyse on asioiden hyväksymisestä. Paineet tulevat ulkopuolelta, mutta on eri asia, miten ne kokee. Miksi kaikkeen mitä tuotetaan, pitäisi koko ajan mukautua?

Jos sinulla on oma sisäinen rauha ja olet sinut itsesi kanssa, tähän asti se on tässä maailmassa riittänyt. Jotenkin nykyisin vaateet ovat kovemmat. Uskon silti siihen, että vaikka koko somemaailma tarjoaa valtavasti aistiärsykkeitä ja informaatiotulva on järjetön, ihmisen pitäisi pärjätä ihan perusasioilla.

Tärkeintä on tulla toimeen itsensä kanssa ja saada lapset hoidettua. Mitä muuta pitäisi vielä tehdä?

Pohdit myös sitä, onko ihminen olemassa, jos hän ei ole somessa.

Tuntuu, että siinä on iso ristiriita, miten ihminen näyttäytyy tässä maailmassa itselleen ja muille, miten tulet näkyväksi omalla tekemiselläsi.

Mielestäni some kahlitsee kaikki, siellä luodaan elämä. Kiinnostavaa on, oletko sinä se, joka siellä somessa on. Sinnehän luodaan someoletettu. Jos oikea minä ja someminä eivät kohtaa, syntyy sisäinen ristiriita. Lisäksi vertaat koko ajan itseäsi muihin ja pyrit sekä kilvoittelet ylemmäksi. Se on loputon suo, missä joutuu laittamaan koko ajan paremmaksi ja se on aivan hallitsematon juttu.

Ihmisten huomion tarve tuntuu käsittämättömältä, mitä siitä on lopulta hyötyä? Silloinhan kohtaa vain koneen, ei oikeita ihmisiä.

Sanat ruudullakin saattavat johtaa harhaan, olla kuin rikkinäinen puhelin – tarkoitetaan yhtä, mutta ymmärretään toista. Oma juttunsa on ihmiset, joilla on paha olla ja jotka purkavat sitä somessa. Jos on hyvä olo, sitä ei tarvitse julistaa kaikille.

Myönnätkö siis olevasi vanhan liiton miehiä, joka vastustaa algoritmien houkutuksia ja jatkuvaa dopamiinihumalaa nettiselauksen muodossa?

Näinä aikoina lienee uskaliasta sanoa, että kaikkea ei tarvitse tehdä ja kaikkeen ei tarvitse osallistua. Mielestäni yhteiskunnan ongelma on, että tekemättömyys katsotaan huonoksi asiaksi.

Osaavatko ihmiset enää ottaa hetken ihan rauhassa? Pari sukupolvea sitten ahkeruus oli hyve, mutta silloinkin osattiin olla tekemättä mitään. Nykyään pitää koko ajan ja erilaisin keinoin kehittää itseään. Se on mielestäni aika näennäistä kehittymistä – enemmän ulkoiseen keskittyvää, mutta sisällä ei tapahdu mitään. Sielussa ei liikahda lehtikään.

Kerro jokin salaisuutesi.

Aina kun poistun junasta, bussista, lentokoneesta tai ravintolan pöydästä, kurkkaan lattialle kunnolla, ettei mitään ole pudonnut.