Puheenaiheet
Apu

Ikuisesti muistaen, Juho

Ikuisesti muistaen, Juho

Ritu ja Jukka Harjulan 17-vuotias poika kuoli auto-onnettomuudessa. Pojan tekemä virhe sai Ritun uskomaan, että yhteisö käänsi perheelle selkänsä. Maalaus ja läheisten tuki on auttanut surussa eteenpäin.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Teija Soini
Mainos

Ollaan Jylhän kylässä, 26 kilometriä Parkanosta pohjoiseen. Ritu Harjula istuu lattialla ja maalaa öljyväreillä. Vedot ovat voimakkaat, värit syvät. Taululle piirtyvä maisema henkii mystiikkaa. 

Ritu näkee usein lentounia. Näistä unien fantasiamaailmoista hän maalaa.

Pöydänjalkaa vasten nojaa Juho-pojan maastokuvioinen olkalaukku. Se on levännyt siinä purkamatta siitä lähtien, kun Juho kahdeksan vuotta sitten menehtyi auto-onnettomuudessa. 

Juhosta puhuminen on kipeä paikka. 

Niin kuin lapsensa menettämisessä ei olisi tarpeeksi kestämistä, Juhon kuoltua oli siedettävä myös ihmisten paheksuvat katseet ja osoittelevat sormet. 

Ritu näyttää olohuoneen senkin päällä olevaa valokuvaa. Siinä Juho hymyilee, katse on lempeä. 

– Valokuva otettiin vain pari päivää ennen kuin Juho nukkui luotamme pois. Kuukauden kuluttua hän olisi täyttänyt kahdeksantoista, äiti sanoo. 

Kuvan ympärille on aseteltu enkeleitä, kynttilöitä sekä valokuva Viljo-papasta, joka muistutti Juhoa paljossa.

Oli maaliskuun neljäs päivä vuonna 2008.  Juho oli lähdössä Parkanosta junamatkalle Mikkeliin, tuttuun paikkaan. Lähtiessään poika halasi äitiään monta kertaa. 

– Tuntuu kuin se olisi tapahtunut eilen. Näen yhä silmissäni hänen hymynsä ja nauravat silmät. 

Parkanossa Juho tutustui 30-vuotiaaseen mieheen. Junamatka vaihtui illanvietoksi. 

Ritu ja Juhon isä Jukka puhuivat yöllä Juhon kanssa puhelimessa. Poika lupasi soittaa aamulla ja vakuutti jatkavansa sitten matkaa.

– Oli napakka pakkanen. Katselin kirkkaaseen talviyöhön. Syvä huoli sisälläni menin nukkumaan, Ritu muistelee.

Toisaalla juuri toisiinsa tutustuneet kumppanukset maistelivat alkoholia, päihtyivät ja kuljeksivat kaduilla. Kaverukset hoksasivat Parkanossa tien laidassa auton, jossa oli avaimet virtalukossa.

Tuli yhtäkkinen päähänpisto: hypätään autoon! 

Juho istuutui auton rattiin, vaikkei osannut edes ajaa. 30-vuotias kaveri asettautui pelkääjän paikalle. 

Matka päättyi puolen kilometrin päähän, miltei poliisilaitoksen eteen. Vauhtia ei ollut paljon, mutta tienmutkassa Juho menetti ajoneuvon hallinnan. Auto kierähti katolleen. Juho lensi ulos, jäi auton korin alle ja menehtyi välittömästi. Turvavyöt eivät olleet kiinni. 

Kyydissä ollut mies sai pintaansa tuskin naarmuakaan. 

Ritu herätteli perheen pienimpiä lapsia kouluun, kun mustamaija ilmaantui pihalle. Kello oli aamuseitsemän. 

Sisään astui kaksi poliisia, jotka kyselivät Jukkaa. Ritu ei suostunut herättämään tätä, koska aviomies oli tullut töistä kotiin puoliltaöin.

Poliisit kertoivat, mitä oli tapahtunut. Ritu meni sokkiin ja alkoi huutaa. Koko perhe heräsi meteliin. 

– On kauhea tunne, kun ihminen tyhjenee kokonaan. Tulee kylmä, hirvittävä pakokauhu ja raivo. Muistan tuijottaneeni toisen poliisin kädessä roikkuvaa sinistä muovipussia, jonka läpi näkyi Juhon tavaroita. 

– Tuntui kuin ei yhtäkkiä olisi missään. En voinut uskoa asiaa todeksi, mutta eihän kuoleman edessä voi kuin nöyrtyä. 

Seuraavana päivänä iltapäivälehdet kirkuivat: ”Autovaras lensi ikkunasta ulos ja kuoli!” 

– Se tuntui kohtuuttomalta. Hän oli sentään lapsemme, Ritu sanoo.

Terveyskeskus tarjosi pian kriisiapua. Perhe kokoontui keskustelemaan asiantuntijan kanssa pitkän pöydän ääreen. 

– Tunnelma oli lähinnä painostava. Kysymys ”Miten jaksatte?” tuntui järjettömältä. Eikö ole itsestään selvää, miten jaksaa, kun lapsi on juuri nukkunut pois ikuisiksi ajoiksi. Vastasin, että pakkohan se on jaksaa. En kyennyt ottamaan apua vastaan.

Kun Ritu ja Jukka menivät katsomaan Juhoa, Ritusta tuntui, että Juho oli jossain kaukana muualla.

– Tunnustelin poikaa. Jäljellä oli pelkkä kuori. Uskon, että poikamme oli päässyt johonkin hyvään paikkaan. Kun poliisi meni muualle, rukoilimme: Rakas taivaan isä, ota Juho luoksesi. Se lohdutti.

Ritu ei muista, kuinka kauan hän oli shokissa, ehkä viikkoja, ehkä kuukausia. Onnettomuuden jälkeisestä ajasta ja hautajaisista hänellä on vain hämäriä muistikuvia. 

– En olisi halunnut järjestää hautajaisia. On raskasta haudata oma lapsi. Ihmettelen, miten ylipäätään saimme kaiken järjestettyä. Hautajaisissa sukulaiset tyrkkäsivät puoliväkisin kahvia minullekin. 

Perheen murrosikäinen toinen poika oli yksi arkunkantajista. 

‑ Ei siinä shokissa osannut ajatella, kuinka raskas taakka se oli lapselle. Myöhemmin hän sai nuorella iällä lapsen ja joutui kantamaan oman poikansakin hautaan. 

Surua Ritu purki itkien, sanoja hän ei tunteilleen löytänyt. Taulujen maalaaminenkin jäi. Aika pysähtyi. Hän itki kauan, hyvin kauan. Olo oli voimaton, tuntui liian raskaalta kestää. 

– Sitten eräs nuoremmista lapsistani huusi koulusta tullessaan: ”Lopeta! En jaksa katsoa äitiä, joka aina vain itkee.” Tajusin, että on pakko jatkaa eteenpäin. Lapseni tarvitsivat huomiotani ja tavallista arkea. Sen jälkeen itkin itkuni muiden katseilta piilossa. 

Senkin päällä on kuvia Juhosta. Suuremmassa valokuvassa Juho on kuvattuna vain kaksi päivää ennen kuolemaansa, joka tapahtui aamulla 5.3.2008.

Perheessä oli nyt viisi poikaa ja kolme tyttöä. Juho oli neljänneksi vanhin. Jukka ja Ritu ovat olleet yhdessä 16-vuotiaasta saakka ja halusivat alusta alkaen paljon lapsia. 

Jokainen perheenjäsen käsitteli kuolemaa tavallaan. Osa haki turvaa uskosta, osa hylkäsi uskonsa Jumalaan tai muuhun korkeampaan voimaan. 

Juhon kuollessa nuorin lapsista oli neljävuotias, vanhin 26 vuotta.

– Juho ja tuolloin 20-vuotias veli olivat läheisiä. He olivat kuin paita ja peppu koko lapsuusajan. Juhon poismeno oli hänelle vaikea paikka.  

Kului puoli vuotta ennen kuin Ritu pystyi käymään kaupassa. 

– Oli ahdistavaa liikkua, koska kylillä supateltiin perheestämme pahaa.

– Lapseni oli nuoruuden ajattelemattomuudessa tehnyt virheen, ja ihmisten tuomio oli ankara. Vasta parin vuoden kuluttua sain purettua tunteeni ulos, kun kohdalle sattui tuttava, joka on hyvä kuuntelemaan.

Taideharrastuksensa pariin Ritu palasi marraskuussa 2008, kun häntä pyydettiin käsityömessuille. 

– Se oli hyvä, terapeuttinen ratkaisu. Maalasin yötä päivää. Väsäsin kolmesataa erilaista korttia ja vein ne kirjapainoon. 

Kun Ritu sulkeutui, Jukka avautui. Hänellä oli muutamia työkavereita, jotka myös olivat menettäneet lapsensa. Keskusteluista sai vertaistukea. 

Kuorma-autoa ajanut Jukka joutui olemaan työn takia paljon pois, mikä tuntui kotona lapsikatraansa kanssa pyörivästä Ritusta raskaalta. Sairastuminenkaan ei ollut syy jäädä pois ratista. 

– Piti vain ajaa silmät kyynelissä. Lääkäri totesi, ettei kuolema ole syy sairaslomaan, Jukka sanoo.

– Emme kuitenkaan syytelleet tapahtuneesta tai Jukan työtilanteesta toisiamme koskaan. Sehän olisi tiennyt suhteemme loppumista, pariskunta sanoo.

– Jukka on elämäni suuri rakkaus. Ilman häntä en olisi selvinnyt. Hän on kuunnellut ja on ollut paras tukeni, Ritu lisää.

Mystiikka kiehtoo Ritua, ja se näkyy myös hänen taiteessaan.

Vuonna 2010 perheen vanhin tytär perusti Facebookiin sururyhmän R.i.p Juho. 

Ensin Ritu vastusti ajatusta, mutta huomasi ajan mittaan sivuston hyödyllisyyden. Siellä, läheisten kesken hän voi purkaa tunteitaan, muistella Juhoa, kirjoittaa sivustolle ajatelmia ja runoja sekä ladata valokuvia ja musiikkia. 

– Juho puhui totuuden puolesta ja puolusti huonompiosaisia. Hänen paras ystävänsä oli maahanmuuttajataustainen poika. Ystävänsä ja muutaman muun pojan kanssa Juho teki rap-musiikkia ja sanoitti lauluja itse. 

– Sanoituksissa on paljon sellaista nuoren miehen uhoa ja tuskaa. Joskus lueskelen niitä, ja silloin tulee itku. 

Poika harrasti myös yleisurheilua, ja juoksussa hän oli luokkansa paras. Juho piti myös jalkapallosta. 

Suurperheen lapsista kotona asuu enää Carita. Sohvalla perhe viettää usein yhdessä aikaansa jutellen ja karaokea laulaen. Seinällä on perheenäidin taidetta. 

Viimeiset kaksi vuotta Jukka on ollut selkäsairauden takia työelämästä pois. Elämä on taloudellisesti tiukkaa. 

Leipä irtoaa nyt pieninä palasina. Ritu pitää kirpputoria ulkorakennuksessa. Vaatteita ja tavaraa on siististi järjestettynä kahdessa kerroksessa. Mutta varasto on talvet kylmänä. Ritu toivoisi lisää asiakkaita, heitä käy vain vähän. 

Asuinrakennuksessa on Ritun taidegalleria. Seinät ovat täynnä hänen maalaa-

miaan, kauniita tauluja. Taiteen tekeminen on Ritun intohimo, tapa purkaa tunteita ja keino selviytyä. 

Ritu, Jukka ja perheen kuopus, 12-vuotias Carita istuutuvat sohvalle. Caritalla on pieni Camo-koira sylissään. 

– Tässä vietämme aikaamme usein. Katsomme televisiota tai laulamme karaokea. 

Perheen lapsista kotona asuu enää Carita. Hän on Ritun ja Jukan päivänsäde.

– Carita on elämänmyönteinen ja ihana urheilua harrastava tyttö. Hän on nähnyt ikäänsä nähden paljon vaikeita asioita. Uskon, että elämänkokemukset auttavat hänet murrosiän yli ilman suurempia ongelmia. 

Ritu ja Jukka sanovat, ettei muisto menetetystä lapsesta haalistu. Juho kulkee matkassa joka päivä ja näyttää tietä eteenpäin. Kaipaus on aina läsnä. Kerran viikossa he vievät Juhon haudalle kynttilöitä. 

– Tunnen Juhon läsnäolon vierelläni, hänen kosketuksensa ja joskus jopa tönäisyn. 

Ritu näkee Juhosta unia. Unimaailman poika ei puhu, mutta kertoo asioitaan eleillään ja hymyllään. Nämäkin unikuvat löytävät tiensä Ritun maalauksiin. 

Suru kumpuaa rakkaudesta

Kaipaus. Suru on rakkautta, johon liittyy ikävävöimistä. Surureaktioihin kuuluu myös vihaa, syyllisyyttä ja syyttämistä. Suru poikkeaa masennuksesta. Suruun liittyy myönteistä kaipausta menetettyä ihmistä kohtaan. Masennus on elämän lohduttomuutta.

Suru on osa elämää. Lapsen kuoleman aiheuttaman surun tekee erityisen voimakkaaksi se, että lapsen kuolema on vastoin luonnollista järjestystä: lapsen ei kuulu kuolla ennen vanhempiaan.

Yllätyksellinen kuolema on traumaattisempi kuin pitkäaikaisen sairauden aiheuttama kuolema.

Nykyään suruprosessia ei ajatella vaiheittaisena, vaan dynaamisena kokemuksena. Välillä esiintyy voimakasta tuskaa, välillä on helpompaa. Vanhempien suru jatkuu pitkään, jopa läpi elämän.

Erityisen vaikeaa suru on vanhemmille tilanteissa, joissa lapsi on kuollut tehdessään jotain moraalisesti tai rikosoikeudellisesti väärää. Näihin kuuluvat muun muassa alkoholin- ja huumeiden vaikutuksen alaisuudessa tehdyt rikkomukset, itsemurhat, onnettomuudet ja äärimmillään henkirikokset. 

Lapsen teko lisää vanhempien tuskaa ja syyllisyydentunnetta. Kun vanhemmat ja perhe jäävät ilman tukea, ei ole ketään, jolle puhua. Tämä korostuu etenkin pienillä paikkakunnilla. 

Naiset ja miehet surevat eri tavoin. Miehille on tyypillistä toiminnallinen selviytyminen, tarve vetäytyä yksikseen. Miehet tukahduttavat tunteitaan. Tähän voi osaltaan vaikuttaa halu suojella puolisoa. 

Nuoret isät puhuvat ja osoittavat tunteitaan avoimemmin esimerkiksi vertaistukiryhmissä. Naisille sosiaaliset verkostot ovat tärkeitä, samoin kuin tapahtuneesta ja surusta puhuminen yhä uudelleen.  

Suru voi vahvistaa parisuhdetta. Jos ajaudutaan umpikujaan, kannattaa hakea ammattiapua. 

Surukokemus on yksilöllistä. Itkeminen on ensimmäinen askel suruprosessissa. Itku vähenee, kun surulle löytyy sanoja. Kaikki eivät saa itkettyä, vaikka haluaisivat. 

Jos elämässä on ollut aiemmin paljon vakavia kriisejä, sureva on oppinut erilaisia selviytymiskeinoja. Kaksi kolmasosaa selviytyy surustaan sosiaalisen verkoston tuella. Tukiverkosto auttaa surusta toipumista. ●

Asiantuntija, Anna-Liisa Aho, TtT, dosentti, surututkija, Tampereen yliopisto. Hänen väitöskirjansa Isän suru lapsen kuoleman jälkeen (2010) julkaistiin vuonna 2010.

Teksti Jaana Skyttä, kuvat Teija Soini

Julkaistu: 9.3.2016