Mikä siinä onkin, että vanha näyttää usein niin paljon kiinnostavammalta kuin uusi. Vanhat rakennukset ja kaupungit ovat täynnä historiaa; niihin on ehtinyt kerääntyä monia kerroksia elettyä elämää sekä arvokasta ajan patinaa. Sama pätee vanhaan metsään: siellä on eri-ikäisiä puita sekä runsaasti keloja ja lahopökkelöitä, joita käävät koristavat. Monimuotoinen ikimetsä hivelee silmää, ja sen siluetti järven takana tai mäen päällä näyttää harmoniselta. Tällainen tasapainoinen kokonaisuus syntyy vain ajan myötä.
Keskiaikaisella kaupungilla ja sen kapeilla, mukulakivisillä kujilla on ollut satoja vuosia aikaa sulautua saumattomaksi osaksi ympäristöään. Myös ikimetsässä monet puut ovat saattaneet kasvaa jo Kolumbuksen löytöretkien aikaan. Suomen vanhin tunnettu puu on 800-vuotias mänty, joka sijaitsee Urho Kekkosen kansallispuistossa. Maamme pisimmät luonnonvaraiset puut ovat puolestaan kuusia, jotka kasvavat kosteapohjaisilla luonnonsuojelualueilla tiheän metsän keskellä. Ne ovat venyneet ennätysmittoihinsa kilpailemalla valosta ja kasvutilasta muiden puiden kanssa. Monilla aarnialueilla ja muissa luonnontilaisiksi jääneissä metsissä kasvaa yli 40 metrin korkuisia kuusia. Keski-Suomessa Muuramessa Kuusimäen aarnialueella kävin usein ihailemassa Suomen korkeinta kuusta, mutta vuonna 2013 myrsky teki selvää 44-metrisestä jättiläisestä. Luonnonsuojelualue ei pysäyttänyt luonnonvoimia.
Kuhmossa itärajan pinnassa sijaitseva Elimyssalo on aarniometsien aatelia.
Aivan eteläisintä ja lounaisinta kolkkaansa lukuun ottamatta Suomi kuuluu boreaaliseen havumetsävyöhykkeeseen. Kanadassa ja Venäjällä maisema näyttää laajalti samalta kuin Pohjois- ja Itä-Suomen erämaa-alueilla. Paksu mannerjäätikkö peitti pohjoista pallonpuoliskoa vielä 10 000 vuotta sitten, joten boreaaliset metsät ovat levittäytyneet alueelle melko hiljattain. Siksi täkäläisissä metsissä on vain muutamia puulajeja, kun taas miljoonia vuosia vanhoissa tropiikin sademetsissä puulajeja on sadoittain. Kunnon aarniometsän muotoutuminen vie Suomen leveysasteilla vähintään 150–200 vuotta. Normaalisti talousmetsä kaadetaan noin 70 vuoden välein, joten ei ole ihme, että vanhat aarniometsät ovat käyneet Suomessa vähiin modernin tehometsätalouden puristuksessa. Vaikka koneellinen metsätalous on tuore tulokas, ihminen on vaikuttanut metsäluonnon monimuotoisuuteen kautta historian. Muinoin eränkävijät ja eräviljelijät kaatoivat metsistä puuta rakentamiseen ja tarvekaluihin. 1700- ja 1800-luvuilla kaskiviljely sekä tervanpoltto vaikuttivat voimakkaasti metsien rakenteeseen. Etenkin Savossa ja Karjalassa näkyy edelleen runsaasti koivuvaltaisia metsiä muistona kaskenpolton ajoilta.
Majavan pesä Isojärven kansallispuistossa.
Ihmisen lisäksi juuri mikään eliölaji ei muokkaa metsäympäristöä kovin näkyvästi – paitsi majava, jonka padot nostattavat veden pintaa ja hukuttavat metsiä. Myös tulipaloilla on merkittävä osa aarniometsien kiertokulussa. Tosin vanhimmilla petäjillä on niin paksu kaarna, että ne selviytyvät elossa metsäpaloistakin. Luonnonvarakeskuksen mukaan Suomessa arvioidaan olevan noin 45 000 eliölajia, joista puolet on metsälajeja. Reilut 800 lajia on luokiteltu uhanalaisiksi, ja Suomen uhanalaisten lajien tyypillisin elinympäristö on metsä. Vanhojen metsien lajien uhanalaistumisen syynä ovat metsänkäytön muutokset, etenkin lahopuun määrän väheneminen. Tässä suhteessa on kuitenkin tapahtunut myös myönteistä kehitystä: vuosina 2000–2010 peräti 81 lajia, joista suurin osa on kovakuoriaisia, pääsi pois uhanalaisten listalta – paljolti sen ansiosta, että talousmetsiin on alettu jättää entistä enemmän lahopuuta.
Lapin aarniometsissä on jopa 600-vuotiaita mäntyjä ja suuria kuolleita havupuita, keloja. Kuva on Sodankylän Luostolta.
Metsän merkitys Suomen luonnon monimuotoisuudelle avautuu sitäkin kautta, että peräti 23 miljoonaa hehtaaria eli kolme neljäsosaa maamme pinta-alasta on metsän peitossa – se on suurempi osuus kuin millään muulla Euroopan valtiolla. Koskemattomia, luonnontilaisia metsiä on Suomen metsäpinta-alasta kuitenkin vain neljä prosenttia, joten vanhoista aarniometsistä riippuvaiset lajit ovat ahtaalla. Pohjois-Suomessa, jossa maat ovat paljolti valtion omistuksessa, laajoja suojelualueita on ollut helpompi perustaa ja vanhojen metsien tilanne on parempi kuin Etelä-Suomessa. Etelässä maat ovat suurelta osin yksityisten omistamia, ja vanhojen metsien suojelualueet ovat pieniä ja sijaitsevat kaukana toisistaan. Valtion lisäksi yksityiset yritykset ja maanomistajat ovat suojelleet metsiä. Esimerkiksi Pentti Linkolan perustama Luonnonperintösäätiö on ostanut lahjoitusvaroin yli 60 arvokasta luonnonmetsää, joiden yhteispinta-ala on 1 330 hehtaaria.
Pohjantikka Hohon aarnialueella Laukaassa.
Tyypillinen esimerkki vanhojen metsien suojelualueesta on Laukaassa sijaitseva Hohon aarnialue. Keskenkasvuisten taimikoiden, peltojen ja hakkuuaukioiden ympäröimä aarniometsäalue on niin pieni, että siitä on vaikea löytää edes mainintoja internethaulla. Vanhoista metsistä riippuvaisille lajeille Hohon aarnialue on kuitenkin koko maailma. Kun viimeksi kävin siellä, melkein heti metsään astuttuani kohtasin pohjantikan. Lintu ei juuri ihmisestä välittänyt, ja hiljaa hiipimällä pääsin seuraamaan sen koputtelua muutaman metrin päästä. Pohjantikan kohtaamisesta jäi mieleen ajatus, että aarniometsän asukkaat eivät pidä meteliä itsestään. Niiden ääni ei helposti kantaudu poliittiseen päätöksentekoon. Ne haluaisivat vain tulla jätetyiksi rauhaan. Metsissä on kuitenkin se hyvä puoli, että ne kasvavat koko ajan. Nykyisiä pienehköjä vanhojen metsien suojelualueita voidaankin laajentaa perustamalla niiden ympärille puskurivyöhykkeitä. Tämän päivän taimikko on vielä joskus tuuhea aarniometsä, josta pohjantikkakin löytää kodin.
teksti ja kuvat Juho Rahkonen
