Iivo Niskasen ilmoituksessa on annos nostalgista symboliikkaa – onko kohahduttanut päätös hulluutta vai neroutta?
Suomen ykköshiihtäjä valmentaa jatkossa itse itseään. Hiihtomaailmassa urheilijoiden toimintatavat eroavat asian osalta paljonkin toisistaan, kirjoittaa Aition Pertti Lappalainen.
Suomalaisessa urheilussa on viime vuosilta lukuisia esimerkkejä urheilijoiden päätöksistä ottaa itse vastuu omasta valmennuksestaan. Iivo Niskanen on liittynyt näiden urheilijoiden joukkoon.
Yle uutisoi torstaina, että menestysvalmentaja Olli Ohtonen on jättäytynyt taustalle apuvoimaksi tähtihiihtäjän päivittäisvalmennuksesta. Hieman myöhemmin kaksikko avasi tilannetta Niskasen Instagram-tilillä julkaistulla minidokumenttisarjan videolla.
Kuten olettaa saattoi, päätökseen ei liittynyt dramatiikkaa tai kuohuntaa. Ei edes kolmansia osapuolia, joilla retostella. Niskanen on kasvanut uuteen rooliinsa 12 vuoden valmennussuhteen aikana.
Esimerkiksi yleisurheilun puolelta löytyy esimerkkejä siitä, miten urheilijat ovat viime vuosina ottaneet entistä enemmän vastuuta omasta valmennuksestaan. Muun muassa Lotta Harala, Nooralotta Neziri ja Wilma Murto ovat päätyneet vastaavaan ratkaisuun.
Onko suomalaisessa urheilussa uusi buumi? Yksilöurheilussa jokainen tapaus on omanlaisensa. Edellä mainittujen naisurheilijoiden kohdalla syinä ovat olleet enemmän tai vähemmän toimimattomat tai ongelmalliset valmennussuhteet.
Niskasen kohdalla näin ei ole. Yhdenkään urheilijan vastaava valmentajuusuutinen ei ole ollut ulospäin harkitumpi kuin Iivo Niskasen ilmoitus vastata jatkossa itse omasta päivittäisvalmennuksestaan.
Ei, vaikka valmennussuhde Ohtosen kanssa on ollut yksi suomalaisen urheiluhistorian menestyksekkäimmistä ja kaiken julkisen tiedon valossa myös yksi tasapainoisimmista.
”Keski-Euroopan hiihtomaissa kulttuuri on vuosikymmenet nojannut vahvemmin valmentajan auktoriteetin suuntaan.”
Niskasen toimintatapa ei ole hiihtomaailman mittakaavassa poikkeuksellinen. Valmennuskulttuureissa on maiden välillä eroja, mutta esimerkiksi Norjassa useat huippuhiihtäjät ovat hyvin vahvasti itse vastuussa omasta harjoittelustaan. Maajoukkuevalmentajat ovat kokonaisuudessa ikään kuin tärkeä konsultointiapu.
Keski-Euroopan hiihtomaissa kulttuuri on vuosikymmenet nojannut vahvemmin valmentajan auktoriteetin suuntaan. Ainakin osassa näistä maista maajoukkuekulttuuria on yritetty viilata urheilijalähtöisempään suuntaan. Muutos ei tapahdu hetkessä, jos urheilija on juniorista saakka kasvanut orjallisesti seuraamaan valmentajan kirjaamaa harjoitusohjelmaa.
Suomi löytyy kulttuurillisesti välimaastosta. Osa urheilijoista nojaa vahvemmin valmentajaan, osa on itseohjautuvampia. Esimerkiksi kirkkaimman maajoukkuekärjen takana urheileva Tiia Olkkonen vastaa valmennuksestaan täysin itse.
Suomalaisittain Niskasen päätöksessä on vahvaa symboliikkaa. Kolminkertainen olympiavoittaja on pitkän uransa aikana tuonut esille, miten 1990-luvun hiihtosankari Mika Myllylä oli savolaispojan esikuva lapsena.
Aika ja keinot, kuten nykykatsannossa hyvin tiedämme, olivat karpaasien aikaan eri puusta, mutta Myllylä valmensi itse itsensä olympiavoittajaksi sekä moninkertaiseksi maailmanmestariksi ja arvokisamitalistiksi. Vuonna 2011 kuollut Myllylä on kertonut muun muassa elämäkertakirjassaan Riisuttu mestari, miten hänen nuoruusvuosien valmentajansa Aarne Aho sanoi hiihtäjälle, että viimeinen askel maailman huipulle olisi otettava yksin.
– Kukaan muu ei voi tuntea sinua niin hyvin kuin sinä itse, Myllylä kertoo kirjassa Ahon painottaneen.
Niskasen kohdalla valmentaja oli harjoittelun ohjelmoinnissa ja suunnittelussa mukana selvästi pidempään, mutta Ahon sanoissa on silti edelleen viisautta. Niskasta analyyttisempää ja paremmin itsensä tuntevaa urheilijaa saa suomalaisurheilusta etsiä hakun ja lapion kanssa.
Kuten laji-ihmiset ovat kuvailleet, Niskanen on äärimmäisen valveutunut niin harjoittelun kuin esimerkiksi välineidenkin osalta. 33-vuotiaasta urheilijasta on rakentunut vuosien saatossa tekemiseensä luottavan hiihtäjän perikuva. Voitontahto ja itsepäisyys näkyvät välillä ulospäin negatiivisesti, mutta toimintatapojen toimivuutta on menestyksen mittapuulla turha kiistää.
”Kunnianhimoisen kaksikon huippu-urheiluajattelussa ei ole ollut sijaa kompromisseille.”
Hulluuden ja nerouden raja on häilyvä, sanotaan. Miksi muuttaa jotain, mikä toimii? Kuten Niskanen Instagram-videollaan totesi, uudistunut tilanne antaa erilaisen ärsykkeen ja motivaattorin kaikkeen tekemiseen.
Samalla on huomioitava, että hän on pitkään harjoittelut hyvin itsenäisesti ja omaehtoisesti. Ohtonen on julkisestikin kommentoinut jo vuosia sitten, että kaksikko arvioi kriittisesti yhteistyön toimivuutta ja jatkoa. Kunnianhimoisen kaksikon huippu-urheiluajattelussa ei ole ollut sijaa kompromisseille.
Kuten Niskasen ystävä, toinen savolaisurheilija, Ilkka Herola oman harjoittelunsa osalta viime keväänä Aitiolle totesi, asioita ei voi vain toistaa vuodesta toiseen samalla tavalla ja odottaa samanlaista menestystä. On uudistuttava ja tuotava keholle erilaisia ärsykkeitä.
Nyt yhdellä Suomen menestyneimmistä maastohiihtäjistä on siihen hyvät edellytykset. Uusi ärsyke on ainakin se, että harjoitusohjelman voi halutessaan rustata täysin mielivaltaisesti, kun tavoitteena on historiallinen olympiakulta neljänsistä peräkkäisistä olympialaisista.
