Image

Iida Sofia Hirvosen kolumni: Metsuriseksuaali keski-ikäistyy


Bon Iverin neljäs levy on musiikillista artesaaniolutta elämässään vakiintuneille, kirjoittaa Iida Sofia Hirvonen.
Kuvat Anja Reponen

Seuraa liian monesti kerrottua indieliturgiaa, mutta mennään 14 vuotta ajassa taaksepäin: alussa oli mies, kitara ja mökki. Rankan eron jälkeen parrakas nobody nimeltä Justin Vernon oli niin sanotusti tyhjän päällä. Tyttö­ystävänsä lisäksi Vernon oli menettänyt bändinsä ja sairastunut mononukleosiin.

Vernon vetäytyi isänsä mökkiin Wisconsinin metsään. Siellä hän katsoi Northern Exposure -sarjaa, joi kaljaa ja kirjoitti musiikkia vaikeista tunteistaan. Thoreaulaisen vetäytymisen tuloksena syntyi yksi indiefolkin merkkilevyistä, For Emma, Forever Ago.

Hädin tuskin kappaleita, pikemminkin tuskan ujahduksia, jotka tuntuivat hajoavan käsiin kuin kuukausia ikkunalaudalla lojuneet suokukkaset. Projekti sai nimekseen Bon Iver [bon hiver], ”hyvä talvi”.

Syntytarinan toistaminen tuntuu tärkeältä, koska se määrittää pitkälti sitä, mitä Bon Iver edustaa. Bon Iver antoi äänen ja kasvot viiden vuoden takaiselle ilmiölle, jota kutsuttiin... kröhöm…. metsuriseksuaalisuudeksi.

Metsuriseksuaalit olivat hipstermaskuliinisuuden helposti tunnistettava alatyyppi. Ne parrakkaat heteromiehet, jotka käyttävät ruutupaitaa, hakkaavat halkoja, perkaavat itse kalansa mutta ovat silti tosi kulturelleja ja herkkiä, ei mitään toksisia äijiä!

Vernonin terapiaprojekti kasvoi vaikutusvaltaisemmaksi kuin mies uskalsi itse kuvitella. Bon Iveristä tuli kriitikoiden lemmikki, Grammy-voittaja, haluttu kollaboraattori ja Kanye Westin suosikki. Bon Iverin levyt ovat rakkaudella tehtyä ja huolella kypsyteltyä musiikillista artesaaniolutta, joka nautitaan vinyyliltä nojatuolissa hyvän äänentoiston kanssa.

Kolme vuotta sitten julkaistu kolmas albumi 22, A million onnistui yllättämään. Se kuulosti siltä kuin Vernon olisi repinyt kappaleensa mullasta juurineen ja katsonut, mitä niille tapahtuu.

Levy kuulosti autotuneineen enemmän kokeelliselta hip hopilta kuin folkilta. Se oli dekonstruoitu ja pirstaleinen ja tuntui antavan viitteitä siitä, että Vernon voisi jatkaa tulevaisuudessa jossain Scott Walkerin jalanjäljissä, joissa tehdään pikemminkin kokeita äänellä kuin lauluja. Rikkinäisten äänten yllä leijaili kuitenkin alati Vernonin valkoisen miehen soulfalsetti, jonka tunnistaisi unissaankin.

Bon Iver on tuntunut mukasyvälliseltä ulinalta miesluolan syvimmästä nurkasta.

Juuri tuo ääni yhdistettynä vaikeilevaan venkurointiin on osasyy siihen, miksi oma Bon Iver -suhteeni on aina jäänyt etäiseksi. Toisin kuin hengenheimolaisensa Sufjan Stevens, jonka musiikki on niin suvereenia ja hurmaavaa, että se sulattaa kyynisyyden ja aukaisee sydänchakrat tuosta noin vaan, Bon Iver on tuntunut mukasyvälliseltä ulinalta miesluolan syvimmästä nurkasta, jossa sahanpurut leijailevat ja johon aurinko ei paista.

Mikä pahinta, Bon Iver tuntuu esittävän diippiä ja vereslihaisen kompleksista, mutta musiikki on silti niin cozya ja harmitonta, että sopii hyvin taustamusiikiksi iPhone-mainokseen tai vihersmoothiekahvilaan.

Bon Iverin neljäs levy, i, i on yksi vuoden 2019 odotetuimmista indiejulkaisusta. Kryptisesti nimetyn levyn oli tarkoitus ilmestyä elokuun lopulla. Edeltävinä viikkoina faneille oli järjestetty erityisiä ennakkokuuntelutilaisuuksia ympäri maailman. Vernon päätti kuitenkin tiputella levyn biisi kerrallaan Spotifyhyn jo kolme viikkoa ennen ilmestymistä. Hämärä säätäminen kertoo siitä, miten vaikeaa on internetaikana julkaista levy juuri oikealla hetkellä niin, että siitä varmasti puhutaan.

i, i -levy on 22, A millionin jälkeen jälleen askel keskitielle, kohti konventionaalisempia ja yleisöystävällisempiä kappalerakenteita. Se on synteesi kaikesta, mitä Vernon on aiemmin tehnyt. Rehellinen albumi, jolla lauletaan uskosta, menetyksestä, lapsuusnostalgiasta ja kuoleman pelosta. Aikuisen miehen ihmissuhteista, joissa arjen jatkuvuus on hetken huumaa arvokkaampaa: ”I like you/and that ain’t nothing new.” Siitä, kuinka elettyä elämää on jo takanapäin ja kaikkialla vallitsee kouriintuntuva tunne siitä, että mikään ei ole ikuista: ”One by one we’ll all be gone/ We’ll all be gone by the fall.”

Ei kovin kaukana Coldplaysta. Hyvin helppo kuvitella vaikka jonkin laadukkaan ja elämänmakuisen HBO-sarjan merkityksellisiin kohtauksiin.

Bon Iver, ei vieläkään minun juttuni.

Julkaistu: 4.9.2019