Image

Iida Sofia Hirvosen kolumni: Fantastinen ilmastonmuutos

Iida Sofia Hirvosen kolumni: Fantastinen ilmastonmuutos
Kanadalainen Grimes ajattelee ilmastonmuutosta “boksin ulkopuolelta”, mutta kaikkia se ei miellytä, kirjoittaa Iida Sofia Hirvonen.
Julkaistu: 5.2.2020

Voiko ilmastonmuutosta käsitellä popmusiikissa? Tähän mennessä aihe on vaikuttanut vaikealta. Ehkä syynä on se, että teema on niin monimutkainen ja politisoitunut, kun taas pop­musiikki on eskapistista ja egoistista. Poliittisuus ei ole viime vuosina ollut popmusiikissa suosittua paitsi seksismiä vastustavan ja moninaisempia tähtiä nostavan feminismin muodossa.

Popkoneisto maailmankiertueineen ja megafestareineen kuluttaa planeetan resursseja, mutta järjestelmän kestämättömyydestä ei ole keskusteltu vastaavalla vakavuudella kuin taidemaailmassa. Mitä nyt Coldplay vetosi ilmastoahdistukseen keskeyttäessään kiertueensa (jotain hyvää sentään, totesivat monet!).

Suomalaiset popmuusikot ovat käsitelleet ilmastoahdistusta yllättävän paljon, sillä aihe sopii evankelisluterilaisen moraalin ja luontovertausten läpi asioita tarkkailevien arkisten ihmissuhdekuvausten keskelle. Chisu lauloi Tipping Point -kappaleessa esimerkiksi siitä, kuinka ”Jäätiköt sulaa mun kolaan”. Ellipsin kertojaminä taas tuskaili Keuhkoahtauma-kappaleessa sitä, että ekologinen hammasharja ei taida riittää, kun maailma on niin kurjassa jamassa. Nyt-liite väitti viime kesänä, että Maustetyttöjen “suomalainen dekadenssi” vie huomion ilmaston lämpenemiseltä.

Vaikka maailma olisi tulessa, omat ihmissuhdeongelmat tuntuvat akuuteimmilta.

Tällä oudolla logiikalla lähes kaikki pop on “huomion varastamista” planeetan realiteeteilta. On vaikea tehdä ilmastonmuutosbiisiä kuulostamatta banaalilta tai ­keskiluokkaisen itsekorosteiselta. Brittiläinen 1975 jeesusteli miksaamalla Greta Thunbergin puhetta kappaleeseensa. Litku Klemetti summasi osuvasti Juna Kainuuseen -biisissään: “minä suhtaudun ilmastonmuutokseen paremmin kuin sun rakkauden puutokseen”. Vaikka maailma olisi tulessa, omat ihmissuhdeongelmat tuntuvat akuuteimmilta.

Mielikuvituksellisimmin teemaan tarttuu elektropop-artisti Grimes, eli henkilö, joka aiemmin tunnettiin nimellä Claire Boucher, mutta joka nykyään toivoo häntä kutsuttavan “c”:ksi (Elon Muskin antaman, valonnopeutta symboloivan uuden nimen mukaan). Viime keväänä hän twiittasi, että tulee käsittelemään Miss Anthropocene -levyllään ilmasto­tuhoa Jokerin tyyppisenä fantasiapahiksena : “so my goal is to make climate change fun (lol..??)”. Artisti pohdiskeli Interview Magazinen haastattelussa uskovansa, että olemme siirtyneet symbolien aikakaudelle, jossa tarvitsemme jälleen myyttejä ja jumalhahmoja. Samaan aikaan hän on visioinut tekoälyn valtakauden koittavan.

Seurauksena oli ainakin Grimesia aiemmin fanittaneiden tiedostavien taideihmisten nyrpistely: miten kehtaa? Useat Twitter-aktivistit totesivat, että Grimes on “teknofasisti”, koska seurustelee pahan kapitalisti Elon Muskin kanssa ja on poistanut Twitter-biostaan “anti-imperialist”-tekstin.

Miss Anthropocenen tapa käsitellä ilmastonmuutosta kuulostaa toki tökerön megalomaaniselta, mutta logiikka on ymmärrettävä. Ihmisiltä puuttuu kieli, jolla käsitellä abstraktia tuhoa. Eskatologisten myyttien tutkiminen ei ole ironista fiilistelyä.

On sääli, jos Grimes jätetään kaiken tämän jälkeen huomiotta, sillä hän tuntuu Miss Anthropocenellä löytäneen ekologisen lokeron, jossa hänen on luontevaa operoida. Grimes kuulostaa cyberpunk-pelissä visioidulta tulevaisuuden rockbändiltä enemmän kuin poptähdeltä. Levyllä hän keskittyy pikemminkin rakentamaan barokkisia high tech -äänimaailmoja kuin tekemään hittiä, niin kuin hän edellisellä albumillaan yritti. Vaikutteet tulevat scifi- ja fantasiamaailmasta sekä 90-luvun eteeristä indietä tekeviltä artisteilta, kuten Cocteau Twinsiltä ja Enyalta.

On kiinnostavaa, että ilmastonmuutosta voi käsitellä yksilöllisen ahdistuksen sijaan voimien taisteluna, johon yksilöllä on lopulta hyvin vähän vaikutusvaltaa.

Miss Anthropocene on ehkä epäpoliittinen, mutta innovatiivinen “pelinavaus” 2020-luvun apokalyptiselle popille.

Ehkä seuraavaksi syntyy uusi genre, joka on vastine millenniumin postrockille. Kanadalaiset postrock-bändit kuten Godspeed You! Black Emperor ja A Silver Mt. Zion kun tekivät tuolloin surulauluja kapitalismista, ilmastonmuutoksesta ja väkivallasta: “When the world is sick, can’t no one be well”. Ja nyt elämme ajassa, jossa Jaakko Yli-Juonikkaan sanoin: “Kaikki on poliittista. Kaiken voi politisoida. Kaikki pitää politisoida.”

Miss Anthropocene on ehkä epäpoliittinen, mutta innovatiivinen “pelinavaus” 2020-luvun apokalyptiselle popille.

Kommentoi »