Image

Iida Sofia Hirvosen kolumni: Aina joku liikuttuu

Iida Sofia Hirvosen kolumni: Aina joku liikuttuu
Kun joku kaivaa akustisen kitaran esille, hetki on karmea niin jatkoilla kuin koronakaranteenissakin, kirjoittaa Iida Sofia Hirvonen.

"Yksi säännönmukaisuus kaikkialla maailmassa on, että siellä missä lauletaan ja tanssitaan, virus leviää nopeammin”, sanoi Bonnin yliopiston virustutkija Hendrick Streeck The Guardian -sanomalehdelle.

Berhana. Sehän tarkoittaa sitä, että ei keikkoja, ei tansseja, ei festari­kesääkään!

Monen artistin kalenteri on nyt tyhjä ja toimeentulo vaakalaudalla. Onneksi on internet. Siellä yleisösuhdetta voi ylläpitää intiimisti ja luovasti.

Madonna postasi Instagramiin videon, jossa hän makaa kylpyammeessa ruusunlehtien keskellä ja kutsui COVID-19:ta “suureksi tasa-arvoistajaksi”. Ihmiset huomauttivat raivostuneina, että epidemiasta kärsivät eniten jo muutenkin vaikeassa tilanteessa olevat ihmiset.

Lady Gaga tempaisi ja kasasi One World: Together At Home -hyväntekeväisyyskonsertin, jossa artistit esiintyivät kodeissaan. Billie Eilish esitti keittiössään Sunny-kappaletta akustisen kitaran säestyksellä niin kuin selliin teljetty teinirikollinen koskettavassa Oscar-ehdokas-kasvutarinaelokuvassa ja Sir Paul McCartney hymisteli Lady Madonnaa puisten keittönkaappien edessä samaan aikaan, kun TV-ruudulla esitettiin kuvia sairaanhoitajista niin kuin THL:n power point -esityksessä.

Tämä 2020-luvun Live Aid sai osakseen ankaraa arvostelua. Arkinen kotoisuus näytti nukkavieruudessaan pikemminkin falskin opportunistiselta kuin sympaattiselta.

Sosiaalinen media on hälventänyt poptähdistä glamourin rippeitä hyvässä ja pahassa. Mielenterveysongelmista avautuminen ja uhriksi heittäytyminen on jo pitkään ollut kannattava imagonhallintastrategia. Koronan aikainen striimaus­- ja someavautumisvyöry kiihdyttää vilpittömyyden tendenssiä entisestään. Artistit haluavat lohduttaa sisälle sulkeutuneita ihmisiä laulun lahjalla.

Usein näyttää siltä, että he ovat ennen kaikkea huolissaan siitä, että yleisö unohtaa heidät nyt, kun olisi muutakin mietittävää, niin kuin vaikka sairaudet, toimeentulo ja terveydenhuoltojärjestelmän kantokyky. Koronavirus vie narsistisen validaation pois artistin ulottuvilta, ja se tuntuu ahdistavalta.

Kun joku kaivaa akustisen kitaran esiin, hetki on karmea niin jatkoilla kuin koronakaranteenissakin. Silti aina joku liikuttuu. Ja kaikkea on kokeiltava, jostain toimeentuloa luotava. Eristyksen aikana fanit haluavat auttaa, ja liput striimikonsertteihin menevät kaupaksi.

Huhtikuun puolessavälissä Mikko Joensuun oli tarkoitus striimata keikka Porvoon Vanhalta navetalta. Livestriimiin sateli palvelunestohyökkäyksiä, jotka kaatoivat show’n. Facebookiin ilmestyi linkkejä, joilla yritettiin huijata käyttäjiä antamaan luottotietonsa. Vastaavia huijausyrityksiä löytyy muistakin striimikeikoista ympäri maailman, ja takana epäillään olevan kansainvälinen rikosliiga.

Science fiction -kirjallisuudessa on useita esimerkkejä siitä, kuinka kommunikaation videovälitteistyminen johtaa katastrofeihin. David Foster Wallacen Infinite Jest -opuksessa ihmiset tykästyvät maskeilla kaunistettuihin videoavatareihinsa siinä määrin, etteivät enää kestä nähdä omia kasvojaan. J.G. Ballardin Intensive Care Unit -novellissa ihmiset eivät tapaa toisiaan. Kun videoyhteyden välityksellä naimisiin mennyt pariskunta vihdoin kohtaa, osapuolet eivät kestä livetapaamisesta syntyvää aistiärsyketykitystä.

Koronan aikaan tuntuu toisinaan siltä, että elämme niin surkean sci-fi-juonen sisällä, ettei sitä enää kelpuutettaisi elokuvaan tai kirjaan. Elämme siinä mielessä mielenkiintoisessa vaiheessa, ettei musiikkiteollisuus ole mitenkään voinut varautua siihen, että joutuisi täysin digitalisoimaan presenssinsä.

Varmaa on vain se, että video- ja virtuaaliteknologia kehittyy. Lupausta tarjosi esimerkiksi Travis Scottin esiintyminen nuorison suosimalla Fortnite-pelialustalla. Hengästyttävä visuaalinen tykitys näytti, että virtuaalikonsertista voidaan tehdä immersiivinen elämys, joka ei ole vain haalea jäljitelmä keikkatilanteesta vaan jotain täysin emergenttiä.

Pelimaailmat ovat kuitenkin buumereille liian monimutkaisia. Siksi odottelen jo Vain Elämää -versiota, jossa artistit istuvat päiväkaupalla yhteisessä Zoom-keskustelussa, juovat viiniä, tulkitsevat toistensa kappaleita ja itkevät sitä, kuinka merkittävää työtä tekevät samalla, kun cyberrikolliset pommittavat katsojien tietokoneita kalasteluyrityksillä ja viruksilla!

Mikä voisikaan tässä konkurssissa enempää ilahduttaa.

Julkaistu: 3.6.2020
Kommentoi »