Miksi järveen mennessä täytyy ujostella? – Kohtaaminen rantaviivan kanssa paljastaa meistä jotain
Oletko rohkea veteen loikkija vai valutko pikaiseen kastautumiseen pitkän kaavan kautta? Vesi on vahva elementti suomalaisille, mutta järveen mentäessä erot ihmisissä tulevat esille, kirjoittaa toimittaja Heidi Hyttinen.
Kesähelteellä järven pinta kimaltaa kuin juhlat lähestyisivät – ja rannalla ihmiset suorittavat omia vesirituaalejaan. Toiset ryntäävät veteen kuin sorsat kevätlammikkoon, toiset taas seisovat rantaviivassa kuin neuvottelisivat luonnonvoimien kanssa.
Minä kuulun ensimmäisiin. Rohkea marssi veteen ja siinä sitä jo ollaan – viileän virvokkeen syleilyssä. Mutta rannalla näkyy myös hitaita hivuttautujia, jotka etenevät miltei varpaisillaan, kuin yrittäisivät huijata järveä lempeyteen. Lopulta kastautuvat nopeasti, ja palaavat saman tien takaisin huomaamattomina. Kaiken sen ajan ja vaivan jälkeen!
Miksi näin?
Vesihän tuntuu kylmältä vain, jos siihen jää seisomaan ja odottamaan armollisuutta. Minua se houkuttelee ihan jo silmillä. Sen kimmellys, rapsakka pinnan väreily ja lupaus raikkaudesta. Vaikka se olisi asteen viileämpää kuin ilma, pulahdus on silti kuin sielun pikapesu.
Ehkä olen tottunut “alkujärkytykseen” avannossa käymisen kautta. Kesäinen järvivesi tuntuu sen rinnalla lähinnä haalealta keitolta.
”Veteen menemistä voisi verrata elämänpäätösten tekemiseen.”
Suomalaiselle vesi on melkein kuin sukulainen. Saunan ja järven liitto on pyhä, eikä kylmäkään pelästytä, jos lapsuusmuistoihin kuuluu peseytyminen mökkirannassa – vaikka sitten hyttysten ja paarmojen ympäröimänä. Vettä ei ujostella, ellei siinä ole levää. Se muistuttaa identiteetistä kuin ruisleipä pöydällä tai saunahattu naulassa.
Veteen menemistä voisi verrata elämänpäätösten tekemiseen. Hyppääkö suoraan vai tunnusteleeko rantaviivaa varoen? Onko loikkija myös päätöksentekijänä impulsiivinen? Ja hivuttautuja harkitseva, ehkä jopa varautunut?
Vaikea sanoa. Mutta erikoista on se, kuinka vesiraja paljastaa meistä jotain. Ehkä se kertoo jotain luonteestammekin, koska harvoin suhde veden kanssa muuttuu yllättäen.
”Mutta lopulta vesi ottaa vastaan jokaisen.”
Itse en yleensä vaihda moodia – loikkaan mieluiten aina. Laiturin portaitakin olen kokeillut, mutta se tuntuu enemmän kiipeilyharjoitukselta kuin virkistävältä pulahdukselta.
Ehkä veteen meneminen on tavallaan myös pieni rituaali: hetki hiljaisuutta, itsensä kohtaamista. Ujostelu voi johtua mistä vain – lapsuuden hetkistä tai uskomuksista omiin kykyihinsä tai suhteesta veteen elementtinä.
Mutta lopulta vesi ottaa vastaan jokaisen. Loikkaajan, hivuttautujan, ja kaikki siltä väliltä.
