Ohje on helppo. Paistamiseen ei tarvita kuin suolaa, pippuria, paprikajauhetta, korppujauhoja, voita ja pari kuhafilettä. Kun leivitetyt fileet on paistettu, nostetaan niiden päälle nokareet huoneenlämpöisestä voista ja piparjuuritahnasta tehtyä maustevoita. Kauhallinen herkkusienikastiketta päälle, ja annos on valmis. Ruokaohje on arkinen, mutta sen nimi ei: ravintolasta tai keittokirjasta riippuen joko Marskin kuha tai Kuhaa Mannerheimin tapaan. Vaalealihainen ja hennonmakuinen kuha on yksi arvokkaimmista kaloistamme, ja siitä valmistetuille annoksille on annettu nimiä, jollaisia hauki- tai edes lohiruoat eivät koskaan saisi.
Ravintoloidemme hienoimmat kala-annokset tehdään kuhasta, sillä kasvatetun ja ulkomailta tuodun lohen ja viljellyn kirjolohen rinnalla kuha on ollut puhdas luonnonkala, ulappavesien terävähampainen saalistaja, joka ei ole maannut mutaisten lumpeikkojen rantamatalissa pilaamassa makuaan. Siksi se myös herättää tunteita.
Ruokakaupassa kävijää hirvittää: kuhafileiden kilohinta huitelee melkein neljässä kympissä. Hinnan perusteella luulisi, että vesissämme elää kourallinen kuhia, mutta monilla vesialueilla vapaa-ajankalastajia kiusaa, kun vieheissä roikkuu tämän tästä kuhanpoikanen, joka on tuskin uistinta suurempi.
Myös Saaristomeren kalastajat ja tutkijat ovat tänäkin keväänä kiistelleet kuhista. Saaliit ja kalat ovat pienentyneet. Kalastajat syyttävät hylkeitä, merimetsoja ja kylmää vettä, joka hidastaa kuhan kasvua. Tutkijat puhuvat kasvun liikakalastuksesta: kuhaa pyydetään tiheillä, silmäkooltaan 43-millisillä verkoilla ja nopeimmin 37 sentin pyyntikokoon kasvavat yksilöt päätyvät kalatiskeille ennen kuin ne ehtivät lisääntyä. WWF:n kalaopaskin kehottaa ostamaan yli 45-senttisiä yksilöitä, sillä periytyvät ominaisuudet voivat muuttua, jos lisääntyminen jää hidaskasvuisten varaan.
Se ei olisi ensimmäinen kerta, kun ihminen peukaloi kuhakantoja. Kuha kun ei olekaan maineensa mittainen villi luonnonkala.
Näin kuhan ensimmäistä kertaa 30 vuotta sitten. Olimme laskeneet mökkijärveen kerrankin verkon. Kun verkko alkoi nousta myttynä lasikuituveneen valkealle pohjalle, sotkun keskellä makasi iso kala, jollaista en ollut koskaan nähnyt. Ahvenen ja hauen tunsin jo, kaislikkolahteen lasketuissa katiskoissa kuhisi ja kiemurteli niitä aina alkukesäisin, mutta tämä vaalea kala ei ollut yksikään niistä. Muistan yhä, miltä kuolonkankea kala näytti, mutta vielä paremmin muistan, mitä äitini sanoi. ”Se on kuha. Se on vanha hieno kala, ennen niitä oli täälläkin paljon.”
Vanha hieno kala, no kyllä! Oikeastaan kuhasta pitäisi tehdä uusi kansalliskalamme. Ahven on järviemme yleisin kalalaji, mutta jos kansalliskalan pitäisi kertoa jotain edustamastaan maasta, kalan tulisi olla kuha. Kuhan tarina on kuin suoraan historiankirjasta.
Se menee näin:
1930- ja 1940-luvut: 1930-luvun peräkkäisten lämpimien kesien jakso synnyttää kuhien suuret ikäluokat. Kylmässä Suomessa kaikki lisälämpö on eduksi ja lämpiminä kesinä eloon jää paljon poikasia.
Suuret ikäluokat valtaavat järviemme selkävedet ja keväisin kutulahdet, ja minne he menevätkin, he saavat olla rauhassa. Kalastajat ovat sotimassa.
1950- ja 1960-luvut: Katovuodet alkavat. Ensin rokottajina ovat rintamalta palanneet kalastajat, jotka saavat hyviä saaliita, vaikka verkot ovat vielä helposti rikkoontuvia ja paksulankaisia puuvillaverkkoja. Paksuja fileitä paistetaan voissa valurautapannuilla. Selkäruodostakin saa voin ja perunoiden kanssa keiton, pyhäruoaksi pyöritellään tilli- ja ruohosipulitäytteisiä kuharullia. Erityisen hyviä ovat pään luiden alta kaivetut kiinteät poskilihat. 60-luvulle tultaessa ohutlankaiset nailonverkot korvaavat paksut puuvillaverkot ja kalastus tehostuu. Jäljelle jääneet kalatkaan eivät tuota poikasia entiseen malliin, sillä kylmät kesät jatkuvat jo toista vuosikymmentä.
1970- ja 1980-luvut: Kuhat ovat liki kadonneet monista suomalaisjärvistä, runsaita kantoja on jäljellä vain etelässä. Aiempien vuosikymmenten kylmyys ja kova kalastus romahduttivat kuhakantamme vuosikausiksi. Kantoja pyritään elvyttämään rauhoittamalla kuha sen kudun ajaksi, mutta se ei riitä. Rauhoitus ei myöskään perustu paikallisiin kutuaikoihin, vaan koko maan vedet on rauhoitettu heinäkuun alkuun. Kasvatettu kirjolohi valtaa kauppojen kalatiskit ja uunilohesta tulee vuosikymmenen suosittu kalaruoka.
Jos historiankirjoitus olisi päättynyt 80-luvulle, kuhat olisivat jääneet vain yhdeksi alaviitteeksi puusuksien ja häkäpönttöauton rinnalle. Nyt tiedetään jo, että niin ei käynyt. 1980-luvulla historiaa ryhtyivät kirjoittamaan kalatutkijat.
He kehittivät menetelmän, joka myöhemmin mullisti suomalaiset kuhakannat ja kuhankalastuksen.
Jos kuka tuntee kuhan niin Jukka Ruuhijärvi. Ja hitto soikoon, kalatutkijana hänellä täytyy olla Suomen paras työpaikka. Kaloja ja kalastusta maanantaista perjantaihin, kyllä kiinnostaisi. Hänen työpaikkansa on Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksella Lammin Evolla Hämeenlinnan ja Lahden puolivälissä.
Tutkimuslaitoksen keltalautainen ja punakattoinen toimistorakennus on kuin seurakunnan leirikeskus keskellä pienten järvien täplittämää kuivaa mäntykangasta. Ruuhijärvi on astellut pihalle vastaan, ruutupaidassa ja reisitaskuhousuissa, leukaa peittää lyhyt parta. Ruuhijärvi on ehtinyt tutkia kaloja täällä Evolla kolmekymmentä vuotta. Enempää ei ole luvassa, sillä valtio on päättänyt sulkea Evon toimipisteen ensi vuoden lopussa. Ennen kuin palataan historiaan, Ruuhijärvi saa kertoa meille kaiken kuhien nykytilanteesta.
Sisällä työhuoneessaan Ruuhijärvi aloittaa hyvillä uutisilla: kannat ovat hyviä eikä uhanalaisuudesta ole vaaraa. RKTL:n tuorein tilasto kokonaiskalansaaliista on kolmen vuoden takaa, ja sen mukaan ammatti- ja vapaa-ajankalastajat saivat vuonna 2010 yhteensä 3 437 000 kiloa kuhaa. Viime vuodet ovat olleet kuhille hyvää aikaa, sillä ihmisen tapaan myös kuha elää Suomessa levinneisyysalueensa pohjoisrajalla. Näyttää siltä, että lämpimistä ja sameista vesistä pitävä kuha on hyötynyt ilmastonmuutoksesta. On syntynyt suuria vuosiluokkia.
Huonojakin uutisia on: pyynti on perinteisesti kohdistunut hieman liian pieniin yksilöihin.
”Jos kalakantaa hyödynnetään pitkään pyytämällä pieniä yksilöitä,
siinä on se riski, että pyynti alkaa toimia ihmisen aiheuttamana luonnonvalintana”, Ruuhijärvi kertoo ja nojailee siniseen työtuoliinsa.
”Kun luonnonvalinta suosii nopeaa kasvua nuorena ja myöhäistä sukukypsyyttä, kalastus valikoi toisinpäin, hidasta kasvua ja sukukypsyyttä nuorempana. Pelätään, että kalastus muokkaa kalakantaa sellaiseksi, että yksilöiden koko ja kasvunopeus pienenevät. Joitakin tällaisia kantoja meillä on.”
Kun kala tulee sukukypsäksi, mädin kehittyminen alkaa viedä energiaa eikä kala enää kasva pituutta entiseen tapaan. Siksi verkkoihin jää kaloja, joiden voimat eivät ole menneet suvunjatkamiseen.
Pohjois-Atlantilla Kanadan rannikolla on esimerkiksi havaittu, että voimakkaasti kalastetuilla alueilla tavallisesti 50–60-senttisinä sukukypsät turskat alkoivat lisääntyä jo 30-senttisinä. Kuhalla tilanne on samankaltainen juuri Saaristomerellä, jossa sitä on perinteisesti pyydetty tiheillä verkoilla. Kun saaliskuha vielä 90-luvun lopussa painoi noin 600 grammaa, viime vuosina paino on tippunut jopa alle puolen kilon. Tapa alkoi, kun vedet rehevöityivät ja kuhat alueella lisääntyivät ja alkoivat jäädä ahven- ja siikaverkkoihin. Syntyi uskomus, että Saaristomeren kuha on pientä ja että juuri sellaista ravintolat haluavat.
Jukka Ruuhijärvi kääntää tietokoneensa ruutua ja näyttää muutaman PowerPoint-kalvon. Hän sanoo, että alamitan ja verkkojensilmäkoon noston vaikutuksia saaliiseen on tutkittu paljon. Alan klassikko on Ruotsin Hjälmaren-järven kokeilu, jossa kuhan alamittaa nostettiin 40 sentistä 45 senttiin ja verkkojen pienintä sallittua silmäkokoa 50 millistä 60 milliin. Muutamassa vuodessa kuhasaalis kolminkertaistui ja saaliskalojen keskikoko nousi. Ruuhijärvi on tehnyt tutkimusryhmineen samankaltaista työtä Vanajavedellä, Lahden Vesijärvellä ja Lammin Pääjärvellä. Tulokset ovat olleet samansuuntaisia kuin Ruotsissa. Alamitan ja silmäkoon nosto on kasvattanut saaliita etenkin Vesijärvellä.
”Kun solmuväliä ja alamittaa nostetaan, ei pyynti kohdistu vain juuri pyyntikokoon tulleisiin kaloihin vaan saalista tulee useammasta ikäluokasta. Nostot tuottavat hyvin vain, jos kanta on nopeasti kasvavaa. Vesijärvellä kalat kasvoivat vanhasta pyyntikoosta uuteen vuodessa, mutta hitaasti kasvavassa populaatiossa se voi viedä kolmekin vuotta”, Ruuhijärvi kertoo. ”Siksi rajoitusten pitäisi aina perustua tietoon siitä, mikä on kalojen kasvunopeus ja sukukypsyysikä kussakin järvessä.”
Kuha tuntuu olevan Ruuhijärvellekin rakas. Seinälle nostetusta taulusta katselee kuha, kohti viereisen taulun lintua, kuhankeittäjää.
Silti kuhataulukin olisi kuin taidemuseoon ripustettu kultakauden maalaus ilman sitä keksintöä, jonka tutkijat 1980-luvulla tekivät.
He alkoivat kasvattaa kuhanpoikasia.
Vastakuoriutunut kuhanpoikanen on ohut, vain viisimillinen luikero. Selkäranka erottuu läpikuultavan ruumiin läpi, samoin mahalaukku. Suuret mustat silmät ovat kuin kaksi pippuria ohuen varren päässä. Muutaman viikon ikäinen poikanen muistuttaa jo kiiskeä tai vaaleaa ja solakkaa ahventa, evien piikit ovat vielä pehmeät mutta tunnistettavan terävät.
Näitä poikasia on kasvanut myös Evon tutkimusaseman luonnonravintolammikoissa. Lammikot ovat soramaahan kaivettuja monttuja, joissa kasvatuksen lisäksi tehdään erilaisia tutkimuksia veden laadun tai happipitoisuuden vaikutuksista kalanpoikasiin tai rapuihin.
80-luvulla tutkijat olivat huomanneet, että kuhien viljely ei onnistu lohikalojen kasvatuksen menetelmällä, jossa emokaloja pidetään laitoksissa tuottamassa poikasia, vaan naaraskuhat oli pyydettävä luonnonkannasta ennen kutua ja pantava kutemaan järveen viritettyihin verkkosumppuihin. Samaa menetelmää käytetään yhä: poikaset kuoriutuvat sumppujen pohjaturoihin tarttuneista mätimunista hautomossa ja siirretään sitten luonnonravintolammikoihin kesäksi kasvamaan. Loppukesästä tankkiautot hakevat poikaset istutettaviksi.
”Luonnonravintokasvatus opettaa selviämään luonnossa. Lammikosta ei puutu kuin toiset kalat”, Ruuhijärvi sanoo.
Kun kasvatus alkoi onnistua, alkoivat valtavat kuhaistutukset maamme järviin. 1980-luvun lopulta lähtien järviimme on kipattu vuosittain liki 10 miljoonaa kesänvanhaa sormenmittaista kuhanpoikasta. Istutuksia tekevät vesialueiden omistajat sekä vesiä likaavat teollisuuslaitokset tai kaupungit velvoiteistutuksina.
Jos järvessä on jo lisääntyvä kuhakanta, ei lisäistutuksista yleensä ole hyötyä, mutta istuttaminen on silti suosittua, koska se on helppoa. Kalastusalueiden on käytettävä saamansa luparahat kalavesien hoitoon ja poikasten ostaminen ja järveen kaataminen on helpompaa kuin vaikkapa roskakalojen harvennus hoitokalastuksella. Kalastusalueita opastavat kalatalousneuvojat saattavat usein olla myös itse poikasviljelijöitä, ja heitä kiinnostaa saada poikasensa kaupaksi.
90-luvulla kuhasta tulikin urheilukalastajien hittikala. Karuimpiin reittivesiin tai kirkkaisiin pikkujärviin kuha ei kotiutunut, mutta rehevistä ja tummavetisistä järvistä tuli muutamassa vuodessa kuhavesiä, joiden uistelijat saattoivat saada satojen kalojen päiväsaaliita. Lämmenneet kesät kasvattivat vapaa-ajankalastajien saaliita 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppua kohti entisestään.
Oikeastaan oli kyse kuhien suuresta muutosta. Kaikki istutuspoikaset kasvatetaan muutamasta emokalakannasta ja istutetaan sitten ympäri maata. Esimerkiksi Oulujärvessä sinne istutetut hämäläisen Vanajaveden kuhat ovat korvanneet järven alkuperäisen kannan käytännössä kokonaan.
Kuha teki comebackin suomalaisjärviin, mutta se ei ollut enää se sama kuha kuin se, joka sieltä katosi.
Kuha on aina ollut herkuttelijoiden kala. Jos kuha ei olisi niin hyvä ruokakala, sitä ei edes kalastettaisi virvelillä. Kun kuha tärppää, tuntuu se siltä kuin uistin tarttuisi lumpeenlehteen. Laiska pikkukuha on yhtä helppo kelata rannalle kuin pelkkä uistin. Ruokakäytössäkin kala on yhteistyöhaluinen: kiinteälihainen kala on helppo valmistaa täydelliseksi.
Kun Antto Melasniemen ensimmäinen ravintola Kuurna kahdeksan vuotta sitten aloitti, takana oli hyviä kuhavuosia. Vuosi 2003 oli parhaita vuosikymmeniin, seuraavatkin tavanomaisia. Tuoretta Uudenkaupungin tai Hangon kuhaa oli Kuurnassakin tarjolla usein; puolet ravintolassa tarjotusta kalasta oli kuhaa tai siikaa. Uuden ravintolan, jonka annokset perustuivat kotimaisiin raaka-aineisiin, oli turvallista nojata tunnustettuihin laatukaloihin. Myös Melasniemen Ateljé Finne ja Kellohalli ovat tulleet tunnetuiksi mutkattomista suomalaisruoista, joihin kala on aina kuulunut. Siitä neljästä kilosta kotimaista kalaa, jonka syömme vuodessa, kuhan osuus on 300 grammaa. Se vastaa kahta ravintola-annosta.
Nyt Melasniemi levittää paksut kouransa sylinsä eteen Kellohalliravintolansa pöydässä. Ravintoloitsijan kämmenien väliin jää ilmaa mieluummin puolen metrin kuin vaaksan verran.
”Meidän kuhafileet on ehkä tän kokoisia”, Melasniemi näyttää.
”Sellaisia, että ne pitää laittaa kahtia, parhaimmillaan yhdestä fileestä saa kaksi ja puoli annosta. Jos annoksen koko on 150 grammaa, on kalassa oltava siis ainakin 600 grammaa lihaa.”
Melasniemi arvioi, että Kuurna, Ateljé Finne ja Kellohalli käyttävät noin 75 kiloa kalaa viikossa. Kuhaa on tarjolla vähemmän kuin ennen, haukea ja pieniä särkikaloja taas enemmän. Niille on kysyntää, sillä muiden kuin ammattilaisten on hankala valmistaa hyviä ruokia ruotoisista kaloista.
”Tiedostava asiakaskunta on oppinut tykkäämään esimerkiksi hauesta ja särjestä”, Melasniemi sanoo. ”Jakauma menee nyt suurin piirtein niin, että kuhaa, ahventa ja siikaa on tarjotusta kalasta kolmannes, kolmannes on haukea, särkeä ja silakkaa ja kolmannes roskakalaa ja kalaroskaa, päitä, selkäruotoja ja muuta, joista keitetään liemiä. Lisäksi on sitten vähän tuontikalaa, anjovista ja lohta.”
Melasniemi tuntee kalat ja Itämeren, sillä hän on sukelluskalastanut kampeloita merenlahdissa vuosia harppuunalla. Sinä aikana meri ja kalat ovat muuttuneet niin, että omien ravintoloiden ohjenuora pelkkien luonnonkalojen käytöstä on alkanut tuntua kyseenalaiselta.
”Tässä on jännä seikka. Monet ympäristötietoisina itseään pitävät ihmiset syövät kalaa. Tiedostaville ihmisille tulee yhä yllätyksenä, että ei kalojenkaan syönti ole ongelmatonta. Lihasta puhutaan paljon, mutta kala on jäänyt lainsuojattomaksi”, Melasniemi sanoo.
”Meret pitäisi jättää elpymään ja villikala rauhaan. Tulevaisuus on hyvässä kasvatuksessa. Onhan kuhiakin onnistuttu viljelemään.”
Istutuspoikasten viljely on jo mullistanut sisävesiemme kuhankalastuksen. Jos pyyntikokoisten kuhien viljely onnistuisi, se voisi säästää luonnonkannat kasvamaan. Halutulle ruokakalalle olisi taatusti kysyntää viljeltynäkin, mutta kasvattaminen on ollut hankalaa.
Ei kuitenkaan toivotonta.
Maisemointi on lähes piilottanut kaksitoista vuotta sitten suljetun kaatopaikan. Ruoho kumpuilevan aukean päällä on tuuheaa ja pitkää, ainoastaan peränurkasta törröttää maahan työnnettyjä putkia ja yksinäinen savupiippu. Suon päälle perustetun kaatopaikan metaanikaasut on aikoinaan kerätty putkiin kuin maalämpöpumppuihin ja poltettu hiilidioksidiksi ilmaan. Enää niin ei tehdä.
Vaikka kuhalla on raivaajasukupolven elämänhistoria, sillä on aurinkolomalaisen mieli. Laiska otus tykkää tavattoman lämpimästä vedestä. Kassiviljely ei onnistu, sillä luonnonvetemme ovat niin kylmiä, että kuhan kasvukausi jää kolmeen neljään kuukauteen vuodessa. Saaliskokoon kuha ehtisi vasta neljässä vuodessa. Veden tulisi olla lämmintä kuin vauvauinnissa, ja sen lämmittäminen suurissa altaissa yli 20-asteiseksi on kallista. Vaikka kuhan kilohinta on ankeriaan jälkeen maamme kalojen toiseksi korkein, lämmitysenergia pitäisi saada hukkalämpönä tai muuten ilmaiseksi. Kalankasvattamo pitäisi rakentaa energianlähteen viereen.
Imatralainen Kuhina Oy on tehnyt niin. Keskelle metsää, vanhan kaatopaikan naapuriin rakennettu kasvattamo pyörii kaatopaikan metaanikaasulla.
Sisällä hallissa näky ei ole vaikuttava vaan ainoastaan erikoinen. Korkea ja karu peltilaatikko on kuin metsä- tai maatalouskoneiden suoja, mutta se onkin piukassa suuria muovialtaita täynnä kaloja. Altaiden vesi kiertää jatkuvasti laitoksen vedenpuhdistamon ja hapettimien läpi, eikä uutta vettä tarvitse ottaa sisään kuin 2,5 litraa sekunnissa. Hämärässä viihtyvät kuhat jurovat altaiden pohjilla, mutta niitä on valtavasti, 10 000 pientä kalaa yhdessä suuren kylpypaljun kokoisessa 80 kuution saavissa. Poikaset saadaan kesällä ja syksyllä samoilta poikasviljelijöiltä, jotka kasvattavat myös järvien istukkaat. Keskimäärin altaissa on 50 kiloa kalaa vesikuutiota kohden. Kalaproteiinia sisältävä rehu tippuu altaiden yläpuolisista automaateista.
”Kuha syö pimeässä hyvin. Iltapäivällä halli pimennetään ja ruokitaan aamuun asti”, toimitusjohtaja-omistaja Tomi Menna kertoo.
”Tietokone laskee, että jos tänään on annettu tämän verran, huomenna on annettava vähän enemmän, kun kala on kasvanut. Ihanneoloissa kala kasvaa täällä prosentin päivässä, vuodessa poikasesta syöntikokoon.”
Menna on Imatran kaupungin kalastusmestari, joka pyörittää neljän hengen yritystä sivutyönään. Neljä vuotta sitten aloittanut yritys on ainoa lajiaan Suomessa. Tällä hetkellä Kuhinan peltihallilta lähtee joka viikko 2 500 kiloa noin 700–800-grammaisia kuhia Erikssonin kalatukun jaeltavaksi.
”Ei me olla viemässä ammattikalastajien leipää, päinvastoin. Me tasataan saatavuusvaihtelua, koko ala hyötyy siitä, että kuhaa on saatavilla ympäri vuoden”, Menna sanoo. ”Mie olen niitä kaikille kavereille syöttänyt, humalassa ja selvin päin, silmät kiinni ja silmät auki. Kukaan ei voi sanoa, että niissä olisi mitään eroa.”
Kuhien kasvattaminen kaatopaikkakaasulla on kieltämättä kekseliästä. Metsässä laitos ei ole rehevöittämässä vesiä niin kuin kassikasvattamot, vaan syömättä jäänyt rehu ja kalojen ulosteet saadaan talteen ja kompostoidaan. Tehotuotantoahan kuhien viljely toki on, mutta ainakin sitä tehdään edes osin luonnonkantojen säästämiseksi.
Kun puinen airo rikkoo rasvatyynen järven pinnan, veden pintaan jää pyörteinen kuvio, joka hitaasti sulaa osaksi sitä ympäröivää öistä peilipintaa. On juhannuksen jälkeinen viikko ja olen työntänyt appiukon veneen taas savolaiseen mökkijärveen. Jokaisella nostolla airoista tippuu vettä pisaroina järvenpintaan, puhdasta, mutta humuksen ruskeaksi värjäämää.
Parikymmentä metriä veneen perässä ui kaksi kymmensenttistä vaappua, solakkaa kalanmallista uistinta. Neonkeltainen ja neonpunainen, molempien ontossa vatsaontelossa rämisee kourallinen pieniä metallikuulia. Vesi on tummaa ja kuha hämäränäköinen.
Kymmenen minuutin soutamisen jälkeen vapa niiaa ensimmäisen kerran. Se ei painu syvään, eikä nytkähtele lujien potkujen voimasta. Jää telineeseen vain vähän taipuneempana. Se on varma merkki kuhasta. Se ei pistä hanttiin, kieppuu vaan uistimen perässä ja solahtaa nopeasti haaviin. Pian tulee toinen, hetken päästä kolmas ja vielä neljäskin mittakala. Aikaa ei ole mennyt tuntiakaan.
Pikkukuhia saa joskus nopeammin kuin käy ruokakaupassa, mutta suurten kanssa on hankalampaa. Toukokuun puolivälissä iltapäivälehdissä kerrottiin, että etelähämäläisestä järvestä oli saatu maailman suurin virvelillä pyydystetty kuha, yli 14 kiloa. Naaraskala oli mädistä raskas. Tämän jutun kirjoittaminen oli silloin jo käynnissä ja mietin, että sinne meni pari miljoonaa kuhanpoikasta. Turha silti jeesustella, en olisi itsekään laskenut kalaa takaisin ja tuskin olisi kovin moni muukaan.
Meillä kalastajilla kun on uskomus, jonka mukaan parasta kalaa on itse pyydetty. ■
Niklas Thesslund on Imagen toimituspäällikkö, jonka ennätyskuha painoi kuusi ja puoli kiloa. Perttu Saksa on helsinkiläinen valokuvaaja, joka on saanut perholla Suomen luultavasti suurimman särjen.
