Eeva

Ihminen tarvitsee tilaa kasvaakseen ja kehittyäkseen

Ihminen tarvitsee tilaa kasvaakseen ja kehittyäkseen

Julkaistu Eevan numerossa 2/2013.
Teksti Eeva toimitus
Mainos

Kun isoveli lähti rauhanturvajoukkoihin Libanoniin, sain ensimmäisen kerran oman huoneen. Olin tuolloin kuusitoistavuotias. Muistan, että huone oli yhtä aikaa vapauttava ja pelottava. Siihen asti olin jakanut pienen makuualkovin isäni kanssa. Alkovin nurkassa oli pöytä ja tuoli. Se oli minun soppeni, jossa tein läksyt ja tapasin kaverit. Yksityisyyttä ei varsinaisesti ollut.

Oma huone oli mullistus. Siinä oli jopa ovi, jonka sai lukkoon. Sisustus oli isonveljen. John Lennon -juliste, vanha sohva ja stereot. Oli myös lukossa oleva isoveljen salainen kaappi, jonka tiirikoin auki ja opin tuntemaan kuin omat taskuni. Veljeni oli kohtelias eikä koskaan maininnut asiasta, vaikka takuulla arvasi pikkuveljen puuhat.

Huoneesta tai peräkamarista, kuten sitä meillä kutsuttiin, tuli myöhemmin monien miehistymisriittien tyyssija. Siellä aloin kasvaa aikuiseksi, ja henkinen irrottautuminen kodista pääsi idulleen.

Ruotsalainen kirjailija Axel Munthe kirjoitti, että sielu tarvitsee enemmän tilaa kuin ruumis. Mielenkiintoinen lause mieheltä, joka rakensi itselleen hulppean talon ja puutarhan Caprille.

Munthen puutarhasta avautuva näköala Napolinlahdelle on henkeäsalpaavan kaunis. Talo on kuin mietiskelyyn ja kirjoittamiseen luotu.

Ehkä Munthe tarkoittikin, että ahtaasta ympäristöstä kärsii enemmän sielu kuin ruumis. Sielu haluaa ilmaa ja vapautta, vaikka ruumis mukautuisi kellarin hämärään. Vai tarkoittiko hän, että ihmisen sielu voi olla vapaa ahtaissakin oloissa? Se voi liidellä tuulten mukana välittämättä sellin ahtaudesta.

Luulen, että Munthe hyväksyisi molemmat tulkinnat. Ilmiselvää on, että kehittyäkseen ja kasvaakseen omaksi itsekseen ihminen tarvitsee tilaa. Oman huoneen, joko sisäisen tai ulkoisen, mieluummin molemmat.

Jokaisessa elämänvaiheessa joudumme tarkistamaan arvomme ja filosofiamme. Ne ovat tärkeitä hetkiä, jolloin tarvitsemme aikaa, joskus myös fyysistä etäisyyttä lähimmäisiimme. Etäisyydeksi saattaa riittää oma huone. Huone, joka sallii meille vapauden pudottaa naamiomme ja tarkastella itseämme yksinäisyyden ankarassa valossa. Vuosien kuluessa muuntuu valo ankarasta armolliseksi ja huoneessa voi levätä. Näin toivon.

Muistan lukeneeni kirjailija Hannu Mäkelän tekstin, jossa hän puhuu ”mökökammarista”. Kyse on ilmiöstä, joka on etenkin keski-ikäisille miehille tyypillinen. Ulkovaja tai työhuone pihan perällä, tila, johon voi vetäytyä nikkaroimaan tai vain tupakoimaan. Soisin mökökammarin mieluusti molemmille sukupuolille.

Ilmiö on täysin terve ja parisuhteen parhaaksi, sanoisin. Ihmisen kehitys ei pysähdy – toivottavasti – avioliittoon, vaan jatkuu kuolemaan asti. Terveeseen symbioosiin kuuluu, että molemmat osapuolet ovat aikuisia ihmisiä, jotka kykenevät suomaan toisilleen vapautta kasvaa itsenäisiksi. Kasvikunnan symbiooseihin verraten kuin herkkutatti ja mänty. Ne seisovat vakaasti rinnakkain metsässä hieman erillään, mutta mullan ja karikkeen alla niiden juuret ja rihmastot ovat kietoutuneet toisiinsa. Myönnän, että vertaus ei ole maailman romanttisin. Mänty vielä menettelee, mutta kuka haluaa tulla verratuksi sieneen.

Omaa huonetta vaati myös kirjailija Virginia Woolf. Hän oli sitä mieltä, että jokaisella naisella tulisi olla oma huone ja rahaa. Vaikka Woolf kirjoittaa lähinnä luovasta työstä ja siihen tarvittavasta omasta tilasta ja vapaudesta, ovat hänen vaatimuksensa mielestäni yleispäteviä.

Oli kyseessä sitten peräkamari, mökökammari tai mörrimöykyn kolo, on tärkeää tunnustaa ihmisen erityisyys suhteessa tilaan. Näin myös tilasta, huoneesta, tulee arvokas, jopa pyhä. Se on jotakin, joka on vain hänen, ei minun.

Julkaistu: 22.10.2017