Image

"Ihminen on käynyt kuussa. Luulisi, että ei ole mahdotonta tehdä elämästä syrjäseudulla siedettävää"

"Ihminen on käynyt kuussa. Luulisi, että ei ole mahdotonta tehdä elämästä syrjäseudulla siedettävää"

Villi pohjola inspiroi helsinkiläistynyttä kirjailijaa Mikko-Pekka Heikkistä.
Teksti Laura Friman
Kuvat Bryan Saragosa
Mainos

Uutuusromaanisi Jääräpää sijoittuu jälleen Lappiin. Miksi?

Ylä-Lapin pulmat ovat minulle tuttuja. Asuin elämäni ensimmäiset kaksikymmentä vuotta Kainuussa. Vaikka olen asunut Helsingissä jo yhtä pitkään, Kainuu on minussa pysyvästi: kun sille kerran altistuu, siitä ei pääse eroon. Matkustin pariin otteeseen Utsjoelle kirjoittamaan Jääräpäätä.

Millainen oli tyypillinen työpäiväsi romaania työstäessä?

Oli tammikuu ja pimein kaamos. Asuin Kevon tutkimusasemalla ja nousin yhdeksän aikaan kirjoittamaan. Kirjoitin iltaan saakka, jolloin nollasin ajatukseni katsomalla Sons of Anarchya. Iltapäivällä oli käytävänä ulkona, sillä aivot menevät ruutua tuijottaessa tukkoon. Olen kova juoksemaan, ja lenkkeily onnistui pakkasessakin. Sille, että monet kirjailijat harrastavat juoksemista, on syynsä: silloin aivoteho nousee sataprosenttiseksi ja ideat virtaavat. Joku on sanonut, että juostessa ajattelee koko kehollaan – varpaankynnetkin ovat käytössä. Kun aurinko vihdoin nousi ensimmäistä kertaa kuun puolivälissä, Utsjoella ei juuri muusta puhuttu. Hetki oli ihmeellinen. Olin kauppareissulla kolmenkymmenen asteen pakkasella. Auringosta näkyi pelkkä otsa. Oli pakko kiivetä auton lavalle, jotta näkisi sen paremmin.

Tukeeko toimittajan työ kirjailijan uraa?

Juttukeikoilla tavatut ihmiset toimivat toisinaan henkilöhahmojen esikuvina. Tähän romaaniin vaikutti muun muassa pohjoisessa tekemäni reportaasi poliisipulasta. Enontekiön kunnassa eli koko Käsivarressa ei ollut yhtään poliisipartiota. Eli jos esimerkiksi Kilpisjärveltä hälytti poliisin, se vastasi jossain satojen kilometrien päässä ja sanoi, ettei ehdi, hoitakaa itse.

Kuinka usein Lapin puolustajaksi profiloituneeseen toimittajaan otetaan pohjoisesta yhteyttä?

Soittoja tulee silloin tällöin. Tuntuu mukavalta, että valtalehden toimittajaan uskalletaan ottaa yhteyttä. Yhteydenoton aiheena voi olla niin huoli saastuneesta järvestä kuin ilveksen salametsästyksestäkin. Viimeisin taisi liittyä kansallispuiston perustamisaikeeseen, joka vaikuttaisi matkailuyrittäjien mahdollisuuksiin järjestää alueella moottorikelkkaretkiä. 

Voisitko muuttaa takaisin Kainuuseen?

En – tällä hetkellä elämä töineen ja ystävineen on täällä. Olen järkeillyt asian niin, että voin tehdä Kainuun eteen töitä myös etänä. Kaikki eivät tahdo muuttaa kaupunkeihin. Ihminen on käynyt kuussa ja halkaissut atomin – ei voi olla mahdotonta tehdä elämästä syrjäseuduilla siedettävää. Se on tahtokysymys.

Mitä inhoat Helsingissä?

Ruuhkat ovat älyttömiä, mutta onneksi kaupungissa ei tarvitse omistaa autoa. Kaipaan myös kuuden kuukauden mittaisen syksyn tilalle kunnon talvea. 

Mikä on Suomen kaunein kesäretkikohde?

Utö, joka on Suomen ulommaisin asuttu saari. Siellä on huikeat maisemat ja upea majakka, jossa on kappeli. Perille pääsee ilman omaa venettäkin. Toinen suosikkini on Urho Kekkosen kansallispuistossa sijaitseva Luirojärvi, jonne kävelee Saariselältä kaksi päivää. Siellä sijaitsee se mielenmaisema, jossa pysyvästi tallaan.

Mikko-Pekka Heikkinen, mikä teos on vaikuttanut sinuun eniten?

Olen nähnyt Steven Spielbergin Kadonneen aarteen metsästäjät ainakin 20 kertaa. Se on alusta loppuun saakka täydellinen, taidokkaasti rytmitetty elokuva, jota on mahdotonta jättää kesken. Pyrin samaan kirjoissani. ■

Mikko-Pekka Heikkinen, 40, on julkaissut novellikokoelman Nuorgamin Alkon tuho – ja muutama erätarina (2010) sekä esikoisromaanin Terveiset Kutturasta (2012). Toinen romaani Jääräpää ilmestyy elokuussa. Heikkinen työskentelee Helsingin Sanomien toimittajana.

Julkaistu: 1.8.2014