Kaikkein ahneimpia ovat suurperheiden lapset – he oppivat kahmimaan itselleen enemmän kuin muut – minun kahmimiseni lähentelee jo sairautta
En tarvitse mitään, mutta kirpputoreille on pakko päästä penkomaan. Ja kun on halpaa, saa hankkia! Ihminen voi rakastua vaikka jääkaappiinsa, kirjoittaa Anna-Leena Härkönen.
Ihmiset ei oo tärkeitä. Tavarat on, sanoi eräs viisivuotias Joel saatuaan jonkun lelun. Vanhemmat repesivät. Heidän olisi tietysti pitänyt sanoa, että kyllä ihmiset ovat tärkeämpiä. Mutta eivät tulleet sanoneeksi. Ehkä he olivat sisimmässään samaa mieltä?
Muistan omasta lapsuudestani muropaketit, joitten sisällä oli aina kirkasvärinen muovifiguuri. Mahdollisesti Aku-Ankka, Mikki tai muu Disney-hahmo. Onnistuin yleensä hyökkäämään paketin kimppuun ensimmäisenä ja kauhoin sisältöä raivokkaasti löytääkseni sen pienen figuurin. Saattaa olla, että niitä kertyi minulle enemmän kuin pikkusiskoille.
Kaikkein ahneimpia ovat nimenomaan suurperheiden lapset. Heitähän tehdään monta siksikin, että he oppisivat jakamaan. Eivät opi. He oppivat kahmimaan itselleen enemmän kuin muut, koko loppuelämänsä.
Kahmimiseni lähentelee jo sairautta. En tarvitse mitään, mutta kirpputoreille on pakko päästä penkomaan. Ja kun on halpaa, saa hankkia! Niistä pikkusummista kertyy yhteenlaskettuna isompia, mutta sitä ei kannata ajatella.
”Mies itse osti juuri pesukoneen. Hänkin rakastui. Haluaisi kuulemma ottaa sen sisällä päiväunet.”
Ihminen voi rakastua myös jääkaappiinsa. Vanha jääkaappini hajosi yllättäen juuri kun minulle oli tulossa yövieraita. Menin paniikkiin. Nyt ruoat pilaantuisivat ja pakastimen sisältö sulaisi. Mitä tarjoaisin vieraille?
Turvallisuuden tunteeni katosi täysin. Soitin hysteerisenä miesystävälle. Hän tuli kymmenessä minuutissa mittaamaan jääkaapin ja soittamaan yhden puhelun. Parin tunnin kuluttua minulla oli uusi, entistä tilavampi jääkaappi. Olen yhä rakastunut. Saatan silittää sen kiiltävää ovea ja availla sitä vain ihaillakseni hyllyköitä. Mies itse osti juuri pesukoneen. Hänkin rakastui. Haluaisi kuulemma ottaa sen sisällä päiväunet.
Jos ostelusta tulee huono omatunto, pitää muistaa että kuluttajat uskovat huomiseen. Kituuttajat vain nävertävät sitä mitä heillä jo on ja kuivuvat kokoon. Tämä ei ole oma ajatukseni vaan tämän miehen. – Tavarat masentuvat, jos niitä ei osteta, hän sanoi kerran. – Ja niitten myyjät vielä enemmän, minä lisäsin.
”Lahjaa antaessaan ei pidä yrittää sivistää lahjan saajaa.”
Nuorille ei muuten kannata antaa lahjaksi muuta kuin rahaa. Tavaralahja osuu harvoin nappiin. Itse sain mummulta rippilahjaksi Elviksen levyn, koska olin ilmaissut toiveeni varsin selväsanaisesti. Äiti kauhisteli, että mikä rippilahja tuo muka on, eihän siitä jää mitään muistoa. Levyt eivät tietenkään säily ikuisesti, mutta mitä olisin tehnyt kukkamaljakolla? Tai aforismikokoelmalla? Lahjaa antaessaan ei pidä yrittää sivistää lahjan saajaa.
Ystäväni Milo toi minulle kauan sitten tuliaiseksi palasen Berliinin muuria. Sinertävä kivenjärkäle sitten katosi muutossa. Suren sitä yhä.
