Image

Ihan sairasta

1


Ihan sairasta

Mielisairaus on yhteiskunnassamme stigma, mutta se ei tunnu koskevan syömishäiriöitä. Ei, vaikka ne ovat yksi tappavimmista mielen sairauksista. Sen sijaan niitä mystifioidaan kulttuurissamme. Kohta kolmekymmentä vuotta oirehtineesta Koko Hubarasta sairaan ihmisen leima tuntuisi vapauttavalta.
Teksti Koko Hubara

Julkaistu Image-lehden numerossa 12/2018

Ajattelen ymmärtäväni hyvin niitä ihmisiä, jotka kuulevat ääniä päässään. Koska kuulen itse äänen päässäni: että olen ruma, tyhmä, turha, lihava ja olisi ollut parempi jäädä syntymättä tähän maailmaan. Kuulen äänen vähintään kerran päivässä, aika monina päivinä tunneittain. Tiedän, tämä kuulostaa aivan sairaalta. Se on sairasta. Ääni käskee minua kanavoimaan kaikki tunteeni ruokaan. En tiedä miksi juuri ruokaan.

Mutta totuus on, että koska minulla on syömishäiriö, ympäristö ja yhteiskunta eivät ole koskaan kohdelleet minua kovinkaan sairaana. Ei ainakaan sillä tavalla kuin se kohtelee muita mieleltään sairaita ihmisiä, esimerkiksi psykoosia, skitsofreniaa tai päihderiippuvuutta akuutisti sairastavia: kaihtaen, ulossulkien, nenänvartta pitkin katsoen tai katseen pois kääntäen. Niin vastaantulijat kuin kaveritkin ovat pikemminkin ihailleet epäsäännöllisen säännöllisin väliajoin kasaan kuivuvaa vartaloani, itsekuriani ja kykyäni olla vielä keski-ikää lähestyessä suorittaja ja täydellisyyden tavoittelija.

Se, mikä ulospäin näyttäytyy ahkeruutena, järjestelmällisyytenä ja aikaansaavuutena, on yksi sairauteni vaikeimmista oireista. Suoritan kaikkea mahdollista kalorien laskemisesta ja kävelylenkkieni kellottamisesta kotini jatkuvaan siivoamiseen (sormieni iho on usein vereslihalla kaikista kemikaaleista, joilla lotraan asuntoni pintoja), ja kirjojen lukemiseen tietyllä sivutuntimäärällä, jotta saisin edes hetken tuntea olevani arvokas ja hyödyllinen ihmisenä. Vain tekemällä koko hereilläoloajan jotakin, mitä tahansa ja usein puolitiedostamattoman kompulsiivisesti, saan voimakkaan hyvänolontunteen itsestäni. Mutta se puolestaan saa minut tuntemaan melkein välittömästi itseni liian itseriittoiseksi, liikaa tilaa vieväksi, jolloin pelästyn – koska eihän kukaan pidä huomionhakuisista ihmisistä – ja haluan saada tunteen aisoihin. En osaa hallita tunteita muuten kuin satuttamalla itseäni joko paastoamalla tai ahmimalla, joten teen kaikenlaista absurdia, kuten syön kahdeksan lautasellista pastaa ja puolitoista litraa lehtikaalimehua ja paketillisen Oreoita, tai otan sairaslomapäivän ja kävelen viisitoista kilometriä sen sijaan, että menisin töihin. Sen jälkeen tunnen itseni idiootiksi, koska kyllähän minun aikuisena, äitinä ja pitkän syömishäiriöhistorian omaavana ihmisenä pitäisi tietää, ettei mikään näistä auta. Tässä kohtaa mieli sukeltaa, jolloin tarvitsen taas kerran tunteen, että minulla on kaikesta huolimatta jokin syy pysyä elossa. Alan jälleen suorittaa jotakin, melkein mitä tahansa, ja kierre on valmis.

Tätä on jatkunut kohta kolmekymmentä vuotta. Olen väsynyt. Mutta yhtä väsynyt kuin olen sairastamaan syömishäiriötä, olen väsynyt kohtaamaan jatkuvasti sen, ettei syömishäiriöön tunnuta suhtautuvan yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme sairautena. Tuntuu, että sitä pidetään niin populaarikulttuurissa kuin psykiatrisessa hoidossakin ennemmin hyveenä tai jonkinlaisena tyttöyteen essentialistisesti kuuluvana haihatteluna, ainakin omalla kohdallani.

Mielisairaudet ovat yhdistelmä erilaisia asioita: ympäristön vaikutusta, mahdollisia traumoja ja geneettistä altistumista. Silti väitän, että syömishäiriöiden kohdalla selitystä haetaan lähes yksinomaan juuri kulttuurista, esimerkiksi sukupuolikäsityksistä, eikä sairauden monimutkaisuutta ja todellista haitallisuutta haluta nähdä.

Siis sitä, että ne ovat vaarallinen, potentiaalisesti tappava ryhmä erilaisia sairauksia.

Helsingin yliopiston tämän vuoden toukokuussa julkaiseman väestötutkimuksen mukaan syömishäiriöitä sairastavien ihmisten määrä on kasvanut merkittävästi viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. (Yksi mahdollinen selitys on, että se johtuu parantuneesta diagnostiikasta ja syömishäiriöiden tunnettuuden lisääntymisestä.) Syömishäiriötä esiintyy noin seitsemällä prosentilla naisista kolmeenkymmeneen ikävuoteen mennessä. Anoreksiaa sairastavien ihmisten kuolleisuusriski on kuusinkertainen valtaväestöön verrattuna. Kuolemaa aiheuttavat elimelliset komplikaatiot kuten sydänkohtaukset, ja myös itsemurhat.

Kirjat ja elokuvat opettavat, että syömishäiriö on etenkin tytöille ja naisille hyväksyttävä tapa olla hankala, sairas, sekaisin ja epävarma. Meille kerrotaan, että pakko-oireinen käytös on yleisesti ottaen noloa ja vieroksuttua, paitsi jos se liittyy ruokaan ja urheilemiseen. Silloin se on jopa aika coolia ja kiinnostavaa.

Netflixin To The Bone (2017) on viimeisin näkemäni elokuva, josta löytyvät suunnilleen kaikki mahdolliset syömishäiriöihin liittyvät stereotypiat ja myytit. Siinä Lily Collinsin esittämä Ellen, 20-vuotias anorektikkotaiteilija, päätyy syömishäiriöhoitolaitoksen osastohoitoon laihduttuaan liikaa. Elokuvan premissi on lupaava: Keanu Reevesin esittämä tohtori Beckham toteaa, ettei syömishäiriöön ole koskaan vain yhtä syytä. Mutta siihen se sitten jääkin. Ellenin sairauden syyksi esitetään se, että hänen vanhempansa erosivat hänen ollessaan lapsi. Siinä hässäkässä he unohtivat kertoa tyttärelleen rakastavansa tätä. Ellen tappelee hoitoa vastaan ja mittailee pitkin elokuvaa olkavarttaan, saako hän sormet sen ympäri. Elokuva huipentuu perverssiin kohtaukseen, jossa Ellenin äiti pitää aikuista tytärtään sylissä kuin vauvaa ja syöttää tälle velliä tuttipullolla. Sitten Ellen alkaa hiljalleen toipua.

Lisäksi osastolla nähdään liuta stereotyyppisiä potilashahmoja, kuten aikuinen nainen, joka pukeutuu My Little Pony -vaatteisiin ja puhuu kimeällä lapsenäänellä, raskaana oleva nainen, joka alkaa parantua valonnopeudella lapsensa vuoksi, lihava ahmimishäiriötä sairastava nainen sekä tietenkin tanssijapoika, jonka seksuaalista suuntautumista arvuutellaan. Yhdessä hoidokit huijaavat systeemiä ja pohdiskelevat Hollywood-tähtien vaatekokoja.

To The Bone ei yritä millään tavalla purkaa tai tarkastella näitä stereotypioita kriittisesti. Minä yritän, koska minun on vaikea tunnistaa itseäni näistä yhä uudelleen toistuvista narratiiveista. Oletan, etten ole ainoa.

Olen yhtäältä elänyt lähellä naisia, jotka ovat selvinneet sodista ja koettaneet kiintyä tyttäriinsä niistä huolimatta sekä naisia, jotka ovat inhonneet vartaloitaan eksplisiittisesti ja tehneet tiedostaen tai tiedostamattaan edessäni asioita, joita kenenkään lapsen ei pitäisi todistaa. Esimerkiksi oksentaneet juuri syömänsä ruoan ja keskustelleet illallispöydässä siitä, että kaikilla naisilla ”vähän niin kuin kuuluu” olla syömishäiriö, koska se ”nyt vain kuuluu” naiseksi tulemiseen. Olen myös elänyt lähellä ihmisiä, niin naisia kuin miehiä, jotka ovat muulla tavoin mieleltään kipeitä. Osa heistä on minulle biologista sukua, osa ei. Suvussani ja lähipiirissäni on aina syöty paljon erilaisia mieleen vaikuttavia lääkkeitä, koska niin Suomessa tehdään.

Toisaalta seinähullu perheeni on aina ollut rakastava ja läsnä. Minulla on hauskat vanhemmat, jotka ovat sanoneet joka päivä rakastavansa minua ja olevansa ylpeitä minusta riippumatta valinnoistani, kunhan olen onnellinen. He ovat todella tarkoittaneet sitä, siitä minulla ei ole epäilystäkään. Kotonamme sai näyttää tunteita, niitä ei juuri torjuttu. Monissa perheissä tapahtuu ties mitä, ja silti niistä kasvaa ihan terveitä ihmisiä.

Tunnen historiani ja olen siitä ylpeä. Minulla on vahva identiteetti ja käsitys itsestäni, näin on ollut aina. Etenkin lapsena ja teininä, silloin kun olin kaikkein sairaimmillani, minulla oli läheiset suhteet isovanhempiini, serkkuihini, pikkuserkkuihini ja sukuuni kaikissa eri maissa. Kahdella siskollani ei ole käsittääkseni syömishäiriötä, vaikka meillä on sama geeniperimä, olemme eläneet samassa osoitteessa, samojen ihmisten kanssa ja käyneet samoja kouluja.

Kun olin lapsi, meillä oli jopa oma vihanneskasvimaa ja miljoona marjapensasta. Minut opetettiin leipomaan karjalanpiirakoita, perkaamaan kalat ja keittämään omenamehua. Kukaan ei ole koskaan hylännyt minua millään vakavalla tavalla tai sanonut, etten ole riittävän hyvä.

Ala-asteella ei tapahtunut mitään erityistä. Minua kiusattiin koulussa, mutta niin kiusataan monia muitakin, eivätkä he koskaan sairastu yhtään mihinkään. Vanhempani puuttuivat tilanteeseen ja olivat tukenani.

Kaikesta huolimatta sairastuin. Olin noin kahdeksanvuotias.

Päässäni oli alkanut pyöriä pakonomaisia ajatuksia. Näin muistan ne nyt: ensin oli tarve pureskella kynsiä, olla koskematta kengänkärjellä halkeamiin asfaltilla, toistaa tietyt mantrat iltaisin ennen nukkumaanmenoa, jotta kukaan läheisistäni ei kuolisi. Sitten tilalle alkoi tulla ajatuksia siitä, että minun pitäisi laihduttaa, jotta olisin arvokas. Että ruoassa on jotakin loputtoman pahaa. Että eri ruoka-aineet eivät saaneet koskea toisiinsa lautasella ja että olisin parempi ihminen, jos karkin syömisen sijaan piilottaisin ne vaatekomeron perälle.

Vuosien terapian jälkeen en edelleenkään tiedä mistä ajatukset tulivat, mutta sen tiedän, etten tahdo oikein edes muistaa aikaa, jolloin en olisi pelännyt ruokaa, vihannut itseäni ja ajatellut, ettei minun pitäisi olla olemassa.

Olen aina lukenut paljon, mutta uskon sairastuneeni ennen kuin kuulin yhtään syömishäiriökertomusta, ainakaan tiedostetusti. Tiedän ostaneeni pian ensimmäisten ruokaan liittyvien pakkoajatusteni jälkeen Myyrmäen Kirjatorilta Ulla-Mari Kellomäen Katoamisleikki-kirjan. Se kertoo alakouluikäisestä Outista, joka yrittää sopeutua isoihin elämänmuutoksiin olemalla syömättä. Kiinnostuin kirjasta, koska tunnistin itseni siitä, en siksi, että olisin lukenut kirjan ja halunnut tulla Outin kaltaiseksi. Minulla on kirja vieläkin, mutta olen vienyt sen vintille, jotta oma tyttäreni ei löytäisi sitä, vaikka tiedänkin, ettei mikään yksittäinen kirja kanna mukanaan taudinaiheuttajaa.

Sitä en kiellä, etteikö syömishäiriökirjallisuus olisi alkanut toimia minulle ohjekirjallisuutena sairauden edetessä. Kirjojen joukossa oli tietenkin Kira Poutasen Ihana meri ja Laura Hakalan toimittama Siskonmakkarat-antologia. Tein kaiken mitä niissäkin tehtiin: satoja lihaskuntoliikkeitä salaa iltaisin huoneessa. Vaihdoin tavallisen jukurtin aspartaamijukurttiin, josta sain järkyttäviä päänsärkykohtauksia. Näihin aikoihin eräs aikuinen mies kohdisti minuun seksuaalista väkivaltaa julkisella paikalla, lähiömme ostarilla. Kiipesin kotitaloni ylimpään kerrokseen, saunaosastolle, ja hyppäsin katon päälle rakennetun parvekkeen laidan yli katon oikealle reunalle, sille, jolta voisi hypätä maahan. Ajattelin, että olen niin oksettava, että minun kannattaisi paiskautua allani keinujen vieressä nököttävään murikkaan, jota me pihan lapset kutsuimme ”isoksi kiveksi”. Jossakin kirjassa oli ollut samantyyppinen kohtaus.

Kuudenteen luokkaan mennessä aloin keräillä muotilehtiä ja leikellä niistä irti Kate Mossin ja Stella Tennantin kuvia Tiimarista hankittuihin vihkoihin (ja myöhemmin, nuorena aikuisena, yliopistossa opiskelevana järkevänä ihmisenä, tallensin Nicole Richien, Mischa Bartonin, Lindsay Lohanin ja Olsenin siskosten kuvat internetistä salaisiin kansioihini, jotka oli nimetty esimerkiksi ”luentomateriaaleiksi” ja ”veroasioiksi”). Tuijottelin kuvia päivittäin, jotten ajattelisi ruokaa. Ihmettelin Pulpin Anorexic Beauty -biisiä sekä Vuosi nuoruudestani -leffaa, jossa Brittany Murphyn esittämä Daisy suostuu syömään ainoastaan isänsä tuomaa kanaa.

Saimme internet-yhteyden kotiimme, kun olin kahdeksannella luokalla, ja noin kahden vuorokauden sisään löysin pro ana -sivustot. Eli sellaiset nettikeskustelut, joissa syömishäiriöitä sairastavat ihmiset jakavat toisilleen vinkkejä, miten olla mahdollisimman itsetuhoinen, kyttäävät toistensa paastoamista ja vatsalaukun tyhjentämistä ja suhtautuvat syömishäiriöön tavoiteltavana elämäntapana sen sijaan, että hyväksyisivät olevansa sairaita. Kävin joka päivä keskustelupalstalla nimeltä P.A.S.S. tai Pro Ana Suicide Society juttelemassa ihmisten kanssa mahdollisimman tehokkaasta tavasta polttaa kaloreita ja vaihtelemassa entistä laihemmiksi photoshopattuja paparazzi-kuvia julkkiksista kuin tarroja lapsena.

Kutsun tätä vaihetta kuherruskuukaudeksi. Se kesti joitakin vuosia. Ruoalla pelaaminen toimi ahdistukseen, ja kontrollintunne oli usein lähes euforinen. Uskon, että kaikki nämä syömishäiriörepresentaatiot auttoivat minua tuottamaan ja säätelemään sairautta. Ne saattoivat välillä syventääkin sitä, mutteivät missään nimessä aiheuttaneet sitä.

Yläasteen kynnyksellä huomasin, että hups, en enää osaa lopettaa, vaikka haluaisin. En enää uskaltanut mennä uimapuvussa ihmisten ilmoille (puin sellaisen ala-asteen jälkeen ensimmäistä kertaa julkisesti ylleni kesällä 2016). Kaverisynttärit ahdistivat minua, koska en tiennyt mitä ruokaa olisi tarjolla, enkä ollut varma mikä määrä paastoa ja liikuntaa kompensoisi herkuttelun. Kouluruokailu oli lähes mahdottomuus, yleensä söin granny smith -omenoita salaa tyttöjenvessassa. Vaikka olin teini, en uskaltanut maistaa alkoholia, tupakkaa ja pilveä, koska en ollut varma niiden kalorimääristä. Olin aivan varma, että myös vedessä on oikeasti kaloreita.

Tunsin itseni typeräksi ja heikoksi. Vaikka oikeastaan aivoni olivat muodostaneet fiksun ja vahvan tavan, joka vain kanavoitui täysin väärin.

Meillä ihmisillä on tapana alkaa toistaa sellaisia asioita, joista koemme saavamme jonkin palkkion. Esimerkiksi syömättömyys, ahmiminen, vatsan tyhjentäminen ja ylenpalttinen liikunta ovat syömishäiriötä sairastavalle ihmiselle aluksi palkitsevia toimintoja, sillä ne vähentävät loputonta ahdistuksen tunnetta. Pakonomaisella, jatkuvalla tekemisellä saa välteltyä ongelmia ja hankalia tunteita, eli siirrettyä ahdistuksen syrjään.

Kun toiminta toistuu tarpeeksi monta kertaa, se siirtyy aivoissa palkitsevuutta kokevalta alueelta sinne, missä pysyvät tavat sijaitsevat. Silloin tuo toiminta ei enää toimi ahdistuksen lievittäjänä, mutta sitä on vaikea muuttaa. Myös saamamme ravinnon määrä vaikuttaa aivotoimintaan. Aliravitsemustila aiheuttaa pakonomaista ruoan ja kehon ajattelua.

Yhdeksännellä luokalla hakeuduin ensimmäistä kertaa hoitoon, itse.

Oli kesäloma, ja muu perheeni oli lentänyt ulkomaille isoisäni hautajaisiin. Olin jäänyt yksin kotiin, koska minulla oli töitä. Eräänä aamuna makasin vanhempieni sängyssä, ympärilläni kymmeniä erilaisia tyhjiä ruokapakkauksia. Lakanat olivat täynnä muruja ja tahroja pullasta, suklaasta ja ketsupista. Tuntui, että vatsalaukkuni repeää tai sydämeni pysähtyy. Oksetti, huimasi, olo oli todella sekava. Kapusin yläkertaan ja aloin pukea lenkkikamoja ylleni. En pystynyt kumartumaan, että saisin solmittua kengännauhat. Mahani oli niin täynnä. En tiedä, miksi tajusin kaiken järjettömyyden juuri siinä hetkessä. Ehkä totaalinen yksinäisyys, isoisän kuolema ja poikkeuksellisen tukala fyysinen olo saivat aikaan sen, että etsin nuorisopoliklinikan puhelinnumeron luettelosta ja soitin neuvontaan itkien.

Pääsin hoitoon heti seuraavalla viikolla. Diagnoosini on ollut siitä saakka epätyypillinen syömishäiriö. Myöhemmin olen ollut hoidossa ainakin YTHS:llä, Lapinlahdessa ja erilaisissa yksilö- ja ryhmäterapioissa niin yksityisellä kuin julkisella puolella.

Olen jättänyt joka ikisen kesken. Otan täyden vastuun siitä, etten ole itse valmis muuttumaan enkä tekemään tarpeeksi töitä toipumisen eteen. Mutta muistan myös sen, että kun yritin ensimmäisiä kertoja kertoa, miten kamalaa kaikki on, minulle sanottiin, että olen kaunis ja uniikki ja eksoottinen ja että minun pitäisi vain hyväksyä itseni sellaisena kuin olen ja syödä säännöllisesti. Muistan, kuinka eräs erittäin tunnettu syömishäiriöitä ja lihavuutta tutkiva lääkäri tiuski minulle vihaisesti vastaanotolla, käski mennä kotiin ja alkaa elää elämääni niin kuin nuoren naisen kuuluu.

Yksi tunnetuimmista anoreksiaan liitetyistä myyteistä on, että anorektikot pelkäävät kasvaa aikuisiksi. Kirjailija-elokuvantekijä Chris Krausin autofiktiivinen teos Aliens & Anorexia pääsee lukemistani syömishäiriökirjoista lähimmäs ”totuutta” ja on ainoa genren teos jota enää luen. Siinä esitellään useita keskeisiä anoreksia-ajattelijoita, naispuolisia psykoanalyytikoita, kirjoittajia ja jo toipuneita anorektikoita, jotka kaikki suhtautuvat hänen mielestään syömishäiriöitä sairastaviin ihmisiin itsekeskeisinä, ”virnuilevina, solipsistisina koirina”.

Minulla ei koskaan ole ollut anoreksiaa, mutta olen paastonnut itseni osteoporoosin partaalle, juossut itseni selkäleikkaukseen, ollut koukussa nesteenpoisto- ja ulostuslääkkeisiin sekä ruoka- ja liikuntapäiväkirjan pitämiseen, elänyt pelkästään lihaliemellä ja porkkanoilla (joista jälkimmäisille olin ennen tappavan allerginen, joten en edes syönyt niitä, pidin niitä vain jääkaapissa, jotta siellä olisi muutakin kuin paketillinen liemikuutioita), piilotellut, valehdellut, kiusannut, riehunut, tuhonnut ystävyys- ja parisuhteita sekä sössinyt kahdet opinnot ja pari työpaikkaa. Olen käynyt ostamassa keskellä yötä neljästä eri kaupasta neljä kassillista ruokaa, jotta myyjät eivät tajuaisi, että aion ahmia kilotolkulla ruokaa – tai kertonut kysymättä myyjälle olevani järjestämässä brunssia ystävilleni, vaikka oikeasti olen ollut menossa kotiin syömään yksin neljä suklaalevyä, kolme kurkkua, kaksi litraa jäätelöä, kolme pakettia broileripyöryköitä, kuivaa pastaa (ei kuivaa siksi, että se on virunut kattilassa, mikään ruoka ei säily minulla niin pitkään, vaan kuivaa siksi, että se on keittämätöntä), mansikkakiisseliä ja lauantaimakkaraa. Ennen kuin olen päässyt yölliseltä kierrokseltani takaisin kotiovelle, olen mennyt paniikkiin ja heittänyt kaikki ruoat pihan roskikseen, jotten söisi niitä ja lihoisi. Myöhemmin yöllä olen mennyt vielä enemmän paniikkiin ja käynyt kaivamassa vähiten likaisen muovikassin ylös pihan roskiksesta ja ahminut sen. Sen jälkeen olen mennyt vielä enemmän paniikkiin ja lähtenyt juoksemaan kello neljältä aamulla kaloreita ja likaista muovikassia, likaista minua pois.

Krausin esittelemät asiantuntijat sanovat, että tytöt sairastuvat syömishäiriöön, koska heidän ainoa keinonsa taistella puberteettia ja sen myötä syntyvää naisen alisteista sosiaalista roolia vastaan on olla syömättä ja pysyä lapsenomaisina. Anoreksiaa sairastavat tytöt kauhistelevat äitiensä elämiä ja nälkiinnyttävät itseään välttääkseen tulemasta äideiksi.

Minuun selitys ei päde. Äitini on ollut avoin seksistä, omista rajoista ja valinnoista, kuukautisista ja sen sellaisesta. Naiseksi tuleminen ei pelottanut minua lainkaan. Nyt olen nainen ja minulla on (hyvin pienet) tissit ja harrastan seksiä ja teen muitakin aikuisten asioita, kuten poltan tupakkaa ja juon viiniä aina välillä. Minulla ei ole ajokorttia, mutta syömishäiriö minulla on edelleen.

The Washington Post julkaisi taannoin artikkelin, jossa toimittaja Kathryn Ferguson kertoi yksitoistavuotiaasta tyttärestään, joka sairastui muutamien kuukausien sisällä nopeasti etenevään anoreksiaan. Tyttärellä ei kuitenkaan vaikuttanut olevan minkäänlaisia normaalin rajoista poikkeavia ongelmia kehonkuvansa kanssa, eikä hän ajatellut laihtumista tai halunnut muuttaa muotoaan. Siitä huolimatta hän alkoi pelätä ruokaa silmittömästi ja oli hyvin valikoiva ruoan suhteen – niin valikoiva, että päätyi lopulta letkuruokintaan. Tätä syömishäiriön muotoa kutsutaan nimellä ARFID (avoidant restrictive food intake disorder, suomeksi rajoittava/välttävä syömisoireilu), ja amerikkalaisen National Institutes of Healthin arvioiden mukaan jopa 23 prosenttia syömishäiriöpotilaista sairastaa juuri sitä.

Myös Chris Krausin mielestä syömishäiriöt, etenkin anoreksia tulkitaan liian heppoisin perustein yksilön tunteina omaa kehoaan kohtaan. Toisaalta Krausin mielestä on hieman huvittavaa, ettei yhdellekään hänen lukemalleen syömishäiriöfilosofille ole tullut mieleen, että syöminen on enimmäkseen juuri sitä miltä se näyttääkin, myös monille syömishäiriötä sairastaville. Että sairaus ei välttämättä ole riippuvainen ruoasta tai kehon koosta. Tai sitten se voi olla sitä suhteessa jompaankumpaan.

Minä olen pitänyt itseäni lihavana, painoin sitten neljäkymmentä tai seitsemänkymmentä kiloa. Minulla on eittämättä kehonkuvaan liittyviä harhoja. Olen aina pelännyt ruokaa, mutta ennemmin siitä näkökulmasta, että se lakkaa toimimasta lääkkeenä ahdistukseen. Uskon, että jokaisella syömishäiriöisellä on oma suhdelukunsa sille, miten sairaus manifestoituu kehossa, syödyssä ruoassa tai jossakin ihan muussa.

Syömishäiriöitä sairastavat yhä enenevässä määrin myös miehet, cis-heterosellaiset, ja myös esimerkiksi vanhukset ja muunsukupuoliset. Määrän kasvu voi toki johtua siitä, että hekin uskaltavat nykyään hakeutua avun piiriin. Suunta on oikea, ja tulevaisuudessa pitäisi paremmin tunnistaa myös ne, jotka oireilevat taulukoiden ja mittareiden alla ja välissä, subkliinisesti, samoin kuin ne ihmiset, jotka kärsivät esimerkiksi rasismi- tai sukupuolitraumoista ja vähemmistöstressistä, tai joiden sosioekonomiset taustat ovat laukaisseet syömishäiriön. Ihmiset, jotka eivät mahdu kulttuurimme tarjoamiin selitysmalleihin syömishäiriöiden syistä.

On vielä yksi myytti, sellainen, joka liittyy uskontoon. Se onkin syömishäiriömyytti, jota To The Bonesta ei löydy.

Mystikko-filosofi Simone Weil (1909–1943) tuntuu olevan monen hengellisen anoreksiakeskustelun päähenkilö. Weil valitsi jo nuorena tyttönä syömättömyyden merkiksi poliittisesta ja yhteiskunnallisesta altruismistaan.

Weil, joka itse oli juutalainen, inspiroitui keskiajan katolilaisista naisista, jotka näännyttivät itseään Jeesuksen vuoksi. Hän kieltäytyi syömästä, koska tiesi, että ympäri Eurooppaa ihmiset nääntyivät nälkään ja halusi kertomansa mukaan ilmaista solidaarisuuttaan ja maailmantuskaansa paastoamalla.

Minäkin olen juutalainen. Uskonnossani on loputtomia ruokasääntöjä, joita voi oikeastaan rikkoa vain kieltäytymällä syömästä. Toisaalta ruokaa pidetään mitzvana, siunauksena ja hyveenä. Juutalaisuuden tärkein päivä on paastopäivä yom kippur. Meillä noudatettiin suurimman osan lapsuudestani kosher-sääntöjä, mutta en kokenut niitä rajoittaviksi tai halunnut kapinoida niitä vastaan. Olen myös yhteiskunnallisesti valveutunut ja kuten useimmat meistä, mietin usein, että maailma on pilalla. Tunnen voimattomuutta sen edessä, mutta se ei nähdäkseni ole syy, miksi en pysty suhtautumaan normaalisti ruokaan. Syy on se, että olen mieleltäni sairas. Simone Weil kuoli minun ikäisenäni, 34-vuotiaana, koska hänen nälkiintynyt sydämensä petti.

Tällä hetkellä ahmin useimpina iltoina viikossa. Kerään edelleen melkein joka aamu suklaapatukoiden kääreet, tyhjät muro-, jäätelö- ja sipsikulhot, voileipälautaset, vesilasit ja lapseni salaa vakuumiksi imetyt pillimehupurkit lattialta sängyn vierestä ennen kuin hän herää, vien ne roskiin ja tiskikoneeseen, laitan veden kiehumaan kahvia varten ja juoksen vessaan ripuloimaan edellisiltana ahmitut ruokamassat ulos.

Kaikkein synkimpinä hetkinä käyn vieläkin lueskelemassa Pro-Ana Suicide Society -palstalla ideoita siitä, miten päivittäisen kalorimäärän voi pitää alle neljässäsadassa.

Olen vieläkin yhteydessä joihinkin ihmisiin, joihin tutustuin aikoinaan nettikeskusteluissa. Nykyään juttelemme lapsistamme ja työkuvioistamme ja jaamme välillä ironisia meemejä Instagramin inboxin välityksellä. En tiedä, onko heillä vieläkin syömishäiriöitä, emme koskaan puhu siitä.

Tällä hetkellä syön mielialalääkkeitä ja käyn juttelemassa säännöllisen epäsäännöllisesti julkisen terveysaseman psykiatriselle sairaanhoitajalle. Rahani ja voimani eivät riitä muuhun. En pysty sitoutumaan siihen, että käsittelisin ongelmiani kovin syvällisesti tai jäisin sairaslomalle juuri nyt, koska ainoa asia, mikä pitää minut kiinni siedettävässä elämässä on äitiyden ja työn tuoma rutiini ja ilo. En halua horjuttaa tasapainoa, sillä syömishäiriön kontrollin ja kaaoksen maailmassa pienikin selkeys tuntuu suurelta voitolta. Mielenterveysammattilaiset ovat lukuisia kertoja pyytäneet minua pitämään tunnepäiväkirjaa ja kirjoittamaan silloin, kun ahdistus iskee, mutta vaikka olen ammattikirjoittaja, vihko lepää tyhjänä yöpöydälläni.

Joinakin aamuina pääsen ylös vain ajattelemalla, että nouseminen, suihkussa käyminen, käveleminen sporalle ja seisominen sen kyydissä kuluttaa enemmän kaloreita kuin sängyssä makaaminen. En haluaisi puhua kroonistumisesta, koska haluan ajatella, että jonain päivänä en enää ole sairas, mutta minulla ei ole hajuakaan miten kohdata kaikki se, mihin syömishäiriöni on vaikuttanut lähes koko elämäni. Palaaminen takaisin siihen, kun olin alle kouluikäinen ja täysin terve, ei ole mahdollista. On kehitettävä uusi polku.

Mitä minä sitten haluaisin? Jonakin päivänä haluaisin nähdä sellaisen syömishäiriöelokuvan, lukea sellaisen kirjan tai kuulla sellaisen keskustelun, jossa sairaudesta puhuttaisiin sellaisena kuin se on. Haluaisin, että siinä puhuttaisiin ruumiineritteistä, ihottumista, kuivuneista limakalvoista, hiivatulehduksista, ripulista, ummetuksesta, tukkeutuneista ihohuokosista, verta vuotavista ikenistä ja reikiintyneistä hampaista pelkkien luiden ja nahkojen ja läskien sijaan.

Haluaisin, että siinä näytettäisiin, että sairauden alkupisteet eivät välttämättä ole sukupuolessa, kauneusihanteissa tai kamalissa traumoissa. Ei välttämättä missään näissä, tai ei missään yksinään. Alkupiste voi olla jossakin muussa, jossakin sellaisessa, mihin ei koskaan saa vastausta. Haluaisin, että voisimme kaikki vain olla sairaita.

Juttua varten on haastateltu Monica Ålgarsia, joka on Filosofian tohtori, psykoterapeutti ja HUSin syömishäiriöyksikössä ja pitkään sairastaneiden Pisara-poliklinikalla työskentelevä psykologi.

Julkaistu: 23.12.2018