Image

Ihan kreisi muija

Ihan kreisi muija

Mari Perankoski on tehnyt televisiossa huumoria jo kymmenen vuotta, mutta vasta Putous nosti hänet koomikoiden eturiviin. Vaikka Perankoski on suositumpi kuin koskaan, televisiopomojen mielestä hän on liian vanha tekemään sketsisarjoja. Onneksi kotona on rocktähti, joka on juuri hänen huumorinsa kohderyhmää.
Teksti Virpi Salmi
Kuvat Nick Tulinen
Mainos

Mari Perankoski ryömii safariasussa sammalmättäällä syksyisessä metsässä ja nuuhkii maata. ”Tästä se on mennyt”, hän kuiskaa, kuopaisee kädellään ruskeaa mönjää, sienestäjän ulostetta, ja maistaa. Ruskea mönjä – Jacky-suklaavanukas – valuu hänen leukaansa pitkin.

Ohjelma on Sikanautaa, Perankosken, Elina Knihtilän ja Pirjo Longan komediasarja TV2:llä.

Pian lehden yleisönosastolla on kirjoitus siitä, miten on mahdollista, että Suomeen on valittu juuri nainen presidentiksi, mutta silti naiset syövät paskaa televisiossa.

15 vuotta sitten Suomi ei ollut siihen valmis.

Vuonna 2000 esitetty, yhden kauden kestänyt Sikanautaa oli virstanpylväs suomalaisessa televisiossa, nuorten naisten itse käsikirjoittama ja ohjaama komedia. Itu sarjaan oli syntynyt 1990-luvulla Teatterikorkeakoulussa: Perankoski ja Knihtilä halusivat tehdä itse hauskaa eivätkä esittää vuosikurssin poikien sketseissä tyttöystäviä ja sivuosia.

Sikanautaa oli Perankoskelle ominaista absurdia ja vähän vinoa huumoria, jota ei ole aina helppo tajuta, ja joka ei ole ihan koko kansalle tarkoitettukaan.

Sarjaa seurasi saman jengin yhtä omituinen, Nelosen esittämä Ranuan kummit, jota ohjasi Perankosken silloinen puoliso Jani Volanen ja tuotti Pirkka-Pekka Petelius, 1990-luvun legendaaristen Velipuolikuun, Tabun ja Hymyhuulten tekijä.

Ranuan kummit voitti kaksi Venlaa, mutta myös se jäi yhteen kauteen.

Vuosituhannen vaihde oli suomalaisessa sketsikomediassa aikaa, jolloin uudet, erilaiset tekijät alkoivat murtautua alaa hallinneiden Peteliuksen, Spede Pasasen ja Kummelin Heikki Silvennoisen ja Timo Kahilaisen joukkoon. Ranuan kummien lisäksi olivat Jari Salmen ja Juha Jokelan Pulkkinen, Petteri Summasen, Jukka Rasilan, Tommi Korpelan ja Janne Reinikaisen Studio Julmahuvi sekä Heli Sutelan ja Minna Koskelan Kumman kaa.

Sen jälkeen suomalaisessa sketsiviihteessä ei ole juuri klassikoita syntynyt.

Tv-kanavilla ei ole enää varaa satsata epävarmoihin huumorihankkeisiin. Sketsiohjelmia on kerrallaan tasan yksi ja ne kestävät pari kuukautta.

Parhailla ohjelmapaikoilla näytetään halpoja kansainvälisiä realityjä ja pienten kanavien kotimaiset ”suurtuotannot” ovat Sinkkulaiva-tyyppisiä ohjelmia, joissa osallistujille riittää palkkioksi ilmainen risteily.

Ihmiset eivät kokoonnu enää joukolla television ääreen nauramaan yhdessä – paitsi silloin, kun sieltä tulee Kingi tai Putous, Suomen Saturday Night Live.

Mari Perankoski on tehnyt televisiossa huumoria yli 10 vuotta. Hän on käsikirjoittanut ja näytellyt Itse valtiaissa, ollut Ihmisten puolueen aikuispissis Päivi Teittinen, juontanut Yksi lensi yli Marin pesän -viihdeohjelmaa ja näytellyt osin käsikirjoittamassaan draamakomediassa Kallio.

Mutta vasta 1,5 miljoonan katsojan Putous teki Perankoskesta syksyllä Kaikkien Tunteman Hauskan Naisen. Hänestä on tullut yli nelikymppisenä julkkis, joka virnistelee lehtien viihdepalstoilla puolisonsa, Kotiteollisuus-yhtyeen sympaattisen rockjuntin, Jouni Hynysen kanssa.

Google löytää lähes hakematta juttuja Mari Perankosken sähly-, ruokailu-, asumis-, nukkumis- ja remonttiasioista.

Kun Perankoski matkustaa junalla kakkoskotiinsa Lappeenrantaan, muut matkustajat saattavat purskahtaa hänet nähdessään nauruun.

Mutta uusi asema ei tarkoita kuitenkaan sitä, että kaikki tv-kanavat haluaisivat näyttää nyt Perankosken, naiskomiikan tienraivaajan, tekemiä sketsisarjoja.

Vaaleat kiharat näyttävät piipatuilta ja harmaasävyinen luomiväri on taitavasti levitetty, niin kuin naisilla, jotka ovat tottuneet meikkaamaan. Mutta sisääntulo ravintola Eliteen Helsingissä ei ole elegantti. Mari Perankoski jumittaa ravintolan tuulikaapissa kuin Benny Hill -tyyppisessä sketsissä, jonka alkeellinen hauskuus on vääriin suuntiin avautuvissa ovissa. Harmaapäiset lounastajat ovat niin keskittyneitä toisiinsa, etteivät äidy tuijottamaan ravintolaan saapunutta televisiojulkkista.

Toisaalta, Elite on taiteilijaravintola, jossa vilisee julkimoita, ja niin kliseiseltä kuin se vaikuttaakin, se on myös Perankosken kantapaikka.

Yksi syy siihen on narikan takana sijaitseva tupakkakoppi, jossa voi vetää röökinsä mustaan nahkasohvaan vajonneena.

”Istuimme tuossa ensimmäisessä pöydässä Lymin Tiinan kanssa tekemässä käsikirjoitusta vajaa vuosi sitten. Kutsuimme itseämme talkkarin muijiksi, koska olimme toppahousuissa ja kyyläsimme muita.”

Perankoski kertoo, että komediasarjojen saaminen tuotantoon on vaikeutunut ”sata kertaa” sitten Sikanautaa-aikojen. Hänen mukaansa kanavat tavoittelevat hysteerisesti nuoria katsojia, joille yritetään kohdistaa viihdettä hampaat irvessä.

Lymin kanssa kirjoitettua, Töölö-työnimellä kulkevaa komediasarjaa, on ollut vaikea saada kaupaksi, vaikka Suomen elokuvasäätiö myönsi sille käsikirjoitustukea.

Televisiokanavien mukaan sarjaan pitäisi kirjoittaa nuorempia ihmisiä.

”Siinä on pääosissa kaksi nelikymppistä naista. Se ei kuulemma kiinnosta ketään.”

Yhdessä sketsissä kiinteistövälittäjä myy Herra Ylpön kämppää, jossa Ylppö sattuu olemaan nukkumassa. Tilanteesta innostunut välittäjä ottaa nukkuvasta Ylpöstä ja itsestään selfien, jossa Ylppö ”puristaa” kiinteistönvälittäjän rintaa.

Kuulostaahan se nyt hauskalta.

Perankoski sanoo, että sen, millainen viihde kiinnostaa nuoria, tietävät kuulemma markkinaihmiset paremmin kuin viihteentekijät itse.

”Eivätkä nuoret edes katso televisiota!”

Perankosken 15-vuotias poika ei ole katsonut yhtään Putous-jaksoa. Syynä on tietysti paitsi nolo, telkkarissa heiluva äiti, myös se, että nuoret kuluttavat viihdettä eri tavalla kuin ennen. He katsovat YouTubesta irrallisia klippejä eivätkä odota viikkoa, että suosikkisarja tulee televisiosta.

”Poika katsoi juuri Kummelia YouTubesta ja nauroi letkuna. Se ei ollut kuullutkaan sarjasta aiemmin.”

Mediayhtiö Viacomin vuonna 2013 teettämästä kansainvälisestä komediatutkimuksesta selviää, että yhdeksän kymmenestä 18–34-vuotiaasta on katsonut hauskoja videoita YouTubesta.

Netti on muuttanut myös ihmisten käsitystä siitä, mikä on hauskaa. Kun  kaikki maailman sketsit ovat tarjolla, on helppo tutustua erilaisiin tulkintoihin huumorista.

Perankoskea ovat naurattaneet aina kansainväliset pierujutut.

Päästetäänkin ne heti ilmoille.

Perankosken huumorintajun kehittymiseen vaikutti pari asiaa. Varkaudessa ei turhia sievistelty, vaikka lapset olivat läsnä. Lähipiirin naiset, kuten äiti ja isänäiti, olivat naisia, jotka havainnoivat maailman menoa tarkasti ja vitsillä.

”Savolaisnaisten huumori on tietynlainen selviytymiskeino arjessa. Tarkkaillaan  miesten touhuja ja kommentoidaan niitä. Että katso nyt, miten se vääntää tuota ruuvia eikä hengitäkään samalla.”

Toinen asia saattoi olla Varkauden pohjaton tylsyys. 1980-luvulla se oli parikymmenen tuhannen asukkaan tehdaskaupunki, jossa tehtiin paperia ja painettiin sanomalehtiä eikä järjestetty nuorisolle huvituksia.

”En ole mistään kulttuurikodista. Uuno Turhapuroa katsottiin, kirjahyllyssä oli Alistair MacLeania ja kotiin tuli Warkauden Lehti sekä Alibi”, Perankoski sanoo.

 ”Siitä saattoi kätevästi lukea sukulaisten kuulumiset.”

Vaikka Varkaudessa ei ollut ”mitään teksaa”, televisiossa elettiin suomalaisen sketsiviihteen kulta-aikaa. Molemmat silloiset tv-yhtiöt, Yle ja MTV, pitivät sketsiviihdesarjoja kanaviensa lippulaivoina. Nimekkäitä käsikirjoittajia, ohjaajia ja näyttelijöitä riitti, eikä lavasteissa ja musiikissakaan tarvinnut kitsastella. Oli Hukkaputki, Soitinmenot, Spede-show, Hymyhuulet, Älywapaa palokunta… Sarjoista jäi eloon kuolemattomia sketsejä, kuten Vesa-Matti Loirin esittämän Jean-Pierre Kuselan Naurava kulkuri, Kari Heiskasen ja Pirkka-Pekka Peteliuksen Pääsiäishanukas, jossa ”raaka hanu” eli Heiskanen leivotaan voitaikinan sisään sekä yksi vanhimpia suomalaisia sketsihokemia: Onks Viljoo näkyny.

Nuori Perankoski ei ollut koomikko vaan punkkari, joita oli Varkaudessa ”noin kuusi kappaletta”. Hän löysi punkin 12-vuotiaana, vahingossa.

”Serkkuni kyttäsi radiosta nuorten toivekonsertista Ottawanin Hands Upia, ja yhtäkkiä sieltä tuli The Clashin London Calling. Siitä tuli outo olo, menin ihan vaikeaksi ja alkoi pissattaa. Se oli jonkinlainen ensimmäinen seksuaalinen kokemus.”

Nuoret punkkarit kuskasivat tiistaisin Varkauden torille Kärri & Pörri -nimisen kärryn, jossa jaettiin savolaisille tietoa eläintensuojelusta ja kehitysyhteistyöstä. Punkkariutta piti mennä usein harjoittamaan lähikaupunkeihin, kuten Kuopioon, Pieksämäelle ja Varkauteen. 16-vuotiaana Perankoski sai Mahon Neitsyen keikan jälkeen Jyväskylään ”porttikiellon”.

”Siinä oli kaupungilla Levi’s-tyttöjä, joita ei meidän irokeesit innostaneet. Ne kävivät tönimään ja minä kiljumaan. Poliisit tulivat paikalle ja veivät minut ja kaverini ulkomuodon perusteella putkaan. Huusimme siellä oikeusmurhaa. Aamulla poliisit oikein saattoivat Varkauden-junaan ja katsoivat, että nousimme siihen.”

Perankoskella oli kiikarissa jokin maailmaa parantava ammatti, ei näytteleminen, vaikka kaverit olivat kehottaneet puheliasta ystäväänsä lähtemään pellekouluun. 

Hän muutti Helsinkiin 19-vuotiaana kirjoitusten jälkeen. Välivuoden työpaikka löytyi Helsingin Sanomien ilmoituslaskutuksesta. Kymmenen vuotta vanhempi kämppis sattui tuntemaan sivarin kautta nykyisen Aalto-yliopiston käsikirjoituksen professorin Iiro Küttnerin. Kerran kämppis istui kavereineen Vanhan kuppilassa samassa pöydässä Katja Krohnin kanssa, joka oli aloittelemassa ensimmäistä ohjaustaan Kellariteatteriin. Krohn halusi näytelmään jonkun, joka ei ollut koskaan näytellyt.

”Kämppikseni sanoi, että Mari voi tulla, sillä ei ole muutakaan tekemistä.”

Seuraavana keväänä Perankoski jätti menemättä valtiotieteellisen preppauskurssille, jonka äiti oli etukäteen maksanut.

”Olin yli 30-vuotias ennen kuin uskalsin tunnustaa, etten koskaan mennyt sinne.”

Teatterikorkeakoulussa alkoi ”suuri tinkimättömyysikä”. Perankoski ja Elina Knihtilä polttivat erään kurssin päätöstyössä Me Naiset -lehtiä, joiden kansissa oli Hannele Laurin kuvia. Oli tarkoitus osoittaa, mitä kurssilla on opittu. Toisessa esityksessä Vittu tuli taloon ystävykset näyttelivät silloisen tv-hitin Blondi tuli taloon -sarjan kaksi naispääroolia oikeine vuorosanoineen mutta alasti.

”Se oli sellaista taistelua naisnäyttelijän agendaa vastaan. Kun nainen tekee itse huumoria alastomuudestaan, se on oikeasti vapauttavaa. Mutta tietysti sellaisenkin joku ottaa tirkistelyn kannalta.”

Perankoski sanoo olevansa feministi, ”tietysti, olisi tyhmää jos en olisi”. Naisasiaakin olisi mukava ajaa, mutta kun siellä on mukana niin paljon naisia. Läppä!

Tinkimättömyysaikana vielä teatterikoulua tärkeämpi yhteisö oli Antti Raivion perustama Q-teatteri. Näyttelijät poimittiin sinne Kellariteatterin ja Ylioppilasteatterin harrastelijoista, joiden nimet nykyään tunnetaan: Perankoski, Knihtilä, Korpela, Lonka, Vera Kiiskinen, Anna-Leena Sipilä.

Teatterinjohtajan johdolla pyhästi päätettiin, että tv-mainoksiin ei mennä, siinä menee taiteilijuus. Raivio itse lopetti Aki & Turo -sketsien tekemisen, jotka sentään nostivat hänet Hymyhuulissa maanmaineeseen Ville Virtasen kanssa. Televisionäkyvyys oli liian leimaavaa.

Osa porukasta on sittemmin mainoksia tehnyt, Perankoski ei.

”On pyydetty kyllä, nykyään vähenevässä määrin. Kyllä sitä aina hetken käy mielessä, että jos niillä rahoilla vaikka Filippiineille.”

Raja kuitenkin on, ja se menee Salatuissa elämissä.

”Minua saa ampua haulikolla polveen, jos siihen menen. Itselläni on tarkat rajat siitä, mitä teen, vaikka ulkopuolisesta saattaa näyttää, että tuo tekee mitä vain.”

Tällä hetkellä Perankoski kuvaa poliisisarja Roban uusia jaksoja sekä YleLeaksia.

Hän on näytellyt viimeiset kymmenen vuotta myös teattereissa: Q-teatterissa, Ryhmäteatterissa ja Helsingin Kaupunginteatterissa. Tiina Lymin kanssa kirjoitettua komediasarjaa on tarkoitus edistää, kunhan aikaa löytyy.

Perankoski ei ajattele olevansa nyt uransa huipulla, mutta asettuu mielellään uranuurtajan rooliin ja esimerkiksi nuoremmilleen, jos hänelle sellainen asema annetaan. 

”Mielestäni sellainen muutos on jo tapahtunut, että  17–18-vuotiaat tytöt imitoivat ja pelleilevät. Heille voin hyvin antaa ohjeen, että näyttäkää mieluummin persettä kuin keikutatte sitä bikineissä.”

Jos jonkun ihmisen kävelemisestä voi käyttää verbiä purjehtii, niin Hannele Laurin, joka on lenkki Siiri Angerkosken – muistattehan Pekka ja Pätkä -elokuvien Justiinan – ja Mari Perankosken välissä.

Lauri purjehtii miesseuralaisensa kanssa Eliten tupakkahuoneeseen, kysyy Perankosken kuulumisia ja ryhtyy päivittelemään päivän pimeyttä.

”Eihän sitä valoa näe ollenkaan, varsinkaan jos nousee puoliltapäivin”, hän sanoo tupakkabassollaan, joka saa pienen huoneen melkein resonoimaan.

”Tuollainen itseironian taito on hieno”, Perankoski sanoo hetkeä myöhemmin ravintolan pöydässä.

Hannele Lauri on Suomen tunnetuimpia koomikkonaisia, mutta sellaista vanhaa laatua, joka ei kirjoittanut – tai saanut mahdollisuutta kirjoittaa – tekstejään itse.

Hän esitti 1980-luvulla Spede Pasasen käsikirjoittamissa sketseissä yleensä tyhmää blondia. Nykyvinkkelistä sketsit, joissa Vesa-Matti Loirin tökerö mieshahmo lähentelee naista puistonpenkillä, herättävät lähinnä myötähäpeää.

Asiat ovat muuttuneet tällä saralla hitaasti. Vielä muutama vuosi sitten hauskat naiset olivat järjestäen hömelöitä blondikarikatyyrejä.

”Naiset tekevät monologijuttuja, lukevat päiväkirjojaan ääneen tai puhuvat vaippashow’sta. Sellainen ei ole minun juttuni.”

Nyt komediaa tekevät naiset ovat nousemassa viihdemaailman huipulle tavalla, jossa heihin ei enää liitetä sukupuolen ilmaisevaa etuliitettä. Tina Fey ja Amy Poehler, Yhdysvaltojen Perankoski ja Knihtilä, ovat kotimaansa kirkkaimpia komediatähtiä, joiden ei tarvitse vetää sairaanhoitajapäivillä stand upia kuukautisista ja laihdutuksesta.

Suomessa kovassa nosteessa ovat myös Pirjo Heikkilä ja Niina Lahtinen, Siskonpedin käsikirjoittajat ja näyttelijät, joilla ei ole muodollista näyttelijänkoulutusta.

Naisten ja miesten huumorilla on kuitenkin eroja. Miehet kertovat yleisvitsejä, naiset naureskelevat itselleen. Yhdysvaltalaistutkimuksessa käytiin läpi stand up -koomikoiden käsikirjoituksia ja huomattiin, että naisista 63 prosenttia kirjoitti suoraan itsestään, miehistä vain 12.

Myös 44-vuotias Perankoski vitsailee keski-ikäisyydestään sellaiseen vähän epäuskottavaan tyyliin kuin 27-vuotiaat, jotka julistavat olevansa vanhoja, koska ovat viettäneet yhden lauantai-illan kotona.

Mutta kuulkaa, Perankosken kotona onkin aika jännää.

Mari Perankoski on taksinaisia, mutta matkustaa tällä kertaa ykköskotiinsa Etelä-Haagaan Kutsuplussalla, joka on helsinkiläinen joukkoliikenne-erikoisuus, pikkubussin ja taksin välimuoto.

Lämpimällä takapenkillä puheeksi tulee Jouni Hynynen.

”Jouni vinoilee, että ’taas sie puhuit miusta’.”

Perankoski ja Hynynen ovat itäsuomalainen voimapari, vähän suttuisempi (ja edelleen yhdessä oleva) versio Coldplayn Chris Martinista ja näyttelijä Gwyneth Paltrow’sta.

He ovat kiinnostavia erikseen, mutta vielä kiinnostavampia yhdessä.

Näyttelijöiden sopimuksiin kuuluu antaa tietty määrä haastatteluja töistään, mutta jotenkin Perankoskesta kertovien juttujen otsikoihin hiipii mukaan Hynynen.

”Se näyttää siltä, että tuo umpihullu eukko on taas kituset levällään antamassa yksin parisuhdehaastattelua.”

Perankosken Putous-hahmo Karjalan Kandalfi oli yksi yhteen Hynysen kanssa, eikä pariskunta ei ole muutenkaan pitänyt suhdettaan mitenkään piilossa, mikä on ihanan postmodernia.  

Hynynen Facebookissa 2.8.2014: Tärkeä tiedote: naisellani on rasia levällään. Ei miul muuta. (Kuvassa Perankoski istuu avonainen tulitikkurasia sylissään.)

Perankoski Facebookissa 6.1.2015: Lapset, joulu on ohi. Pukki nukkuu nyt, seuraavat 11 kuukautta. Yhteydenotot Mohamman palovammaklinikalle. (Kuvassa Hynynen makaa aurinkotuolissa ilman paitaa.)

Sosiaalisen median perusteella vaikuttaa siltä, että Perankoskella ja Hynysellä on samanlainen käsitys huumorista.

Saattaa käydä niin, että kun Jouni Hynynen tulee tänään kotiin, hän näkee eteisen lattialla Perankosken, jonka takapuolesta sojottaa tennismaila (leikisti).

Hetken hämmennys ennen naurua. 

”Että mikä onnettomuus on sattunut.” ■

Julkaistu: 21.2.2015