Image

Hyvät, pahat ja Veikka

Hyvät, pahat ja Veikka

Mitä pitää tehdä, kun kohtaa rasistin? Saako McVegan-hampurilaisia syödä? Tämän ja monta muuta asiaa meille kertoo somen päivystävä moraalipäällikkö Veikka Lahtinen.
Teksti Juhani Karila
Kuvat Antti Vettenranta
Mainos

Kaksi vuotta sitten internet sai uuden šeriffin.Järjestyksenvalvoja kaahasi sireenit ulvoen somekohulta toiselle ja jakoi tuomioita. Keväällä 2016 Yle järjesti turvapaikanhakijoita ruotivan A2 Turvattomuus-illan. Šeriffi ilmoitti:

”Me valkoiset suomalaiset olemme huomionkipeitä. Kun järjestämme televisioväittelyn turvattomuudesta, kyse on meidän turvattomuudestamme. Ei niiden, joita heitellään polttopulloilla.”

Kun tamperelainen perussuomalainen Terhi Kiemunki vitsaili muslimivirpojista myöhemmin pääsiäisenä ja sai niskaansa seksistisen solvausryöpyn, sama tyyppi toppuutteli lynkkaajia.

”Kiemungin toiminta pitää tuomita ja sen pitää johtaa seurauksiin. Mutta voisiko rasismin tuomita niin, että ei vie kamalilla puheilla pohjaa omalta viestiltään?”

Ojentajana hääri Veikka Lahtinen, armoitettu tasa-arvon soturi ja Demos Helsingin ex-tutkija, joka oli alkanut irtisanoutumisensa jälkeen tykitellä blogiinsa ajatuksia rasismin normalisoitumisesta ja vähätuloisiin kohdistuvasta politiikasta. Hän kirjoitti suosittuja postauksia muun muassa aiheista Vaikeinta valkoiselle on pitää turpansa kiinni (11. huhtikuuta 2016), Miksi puoluepolitiikka on niin luotaantyöntävää? ja Kela sai minut raivoamaan ja lähettelemään verkkopalveluunsa Facebook-kuvakaappauksia (20. toukokuuta 2016).

Lahtinen pauhasi myös Facebookissa. Syyskuussa 2016 hän sanoi ”huutavansa tuuleen” ja luetteli rasistisia henkilöitä, jotka olivat saaneet tilaa mediassa: Timo Hännikäinen Yle Perjantaissa, Rajat kiinni! -johtajat Ylen aamu-tv:ssä, Sebastian Tynkkynen juttelemassa Enbuske Veitola Salminen -show’ssa...

Viime syksynä Twitterissä hän osallistui Suomi100-juhlintaan listaamalla sata asiaa, jotka vituttavat 100-vuotiaassa Suomessa.

Lahtinen on jatkanut aktiivista kirjoittelua tähän päivään asti. Hänen huomionsa ovat teräviä ja muotoilunsa raflaavia. Piikkejä tuntuvat saavan kaikki poliittiseen ryhmittymään katsomatta.

Kuka on tämä ”Turun kommunisti”, joksi häntä Demos Helsingissä nimiteltiin, tämä internetin vihainen nuori mies ja yhden hengen vasemmistolainen ajatushautomo, joka tosin sanoo vihaavansa vasemmistoa? Provokaattori, jonka Facebook-seinää tietokirjailija Pontus Purokuru kutsuu ”Suomen poliittisen keskustelun merkittävimmäksi areenaksi”? Mikä hänellä on niin kauheasti hätänä?

Lahtinen tulee haastatteluun suoraan töistä eläinoikeusjärjestö Animalian toimistolta, jonka kampanjavastaava hän on ollut puolentoista vuoden ajan.Oletko sinä kommunisti -kysymykseen ja muihin määrittelyvaatimuksiin Lahtinen vastailee vastahakoisesti. Lopulta hän saa niistä tarpeekseen.

”Harkitsin pitkään tähän haastatteluun ryhtymistä. En tykkää siitä, että pyöritään ihmisten identiteeteissä. Tiedän, että henkilöjutut rakennetaan niin, että on nimi ja naama ja naamaan kiinnitetään asioita. Mun oma kokemus on se, että mä oon tosi riippuvainen siitä, ketkä ihmiset on ympäröineet mua, missä liikkeissä olen ollut ja millaiset materiaaliset suhteet ympäröivät mua. Identiteeteissä pyöriminen ei ole kiinnostavaa. Siksi olen halunnut pitää julkisen kuvani sellaisena, että siinä ei ole selviä kiinnepisteitä. Eihän keskustelu pyöri siinä, kuka Tuomas Enbuske on, vaan ihmiset lukee sen kolumneja, koska pitävät hänen ideoitaan kiinnostavina.”

Ja vielä: ”Toivon, että tämä ei ole juttu, jossa lähinnä listataan mun sidonnaisuuksiani ja pari sitaattia päälle.”

No ei, mutta kyllähän näkemyksiä luetaan sen mukaan, kuka niitä laukoo. Sitä ei pääse pakoon Lahtinenkaan.

”Ei tietenkään”, hän myöntää.

Pannaan leimasin syrjään. Puhutaan siitä, mistä Lahtinen on tullut.

Lahtinen on tullut Turusta. Hän syntyi Vähäheikkilän puutalovaltaiseen kaupunginosaan vuonna 1985. Äiti työskenteli sairaanhoitajana ja uskontotieteilijä-isä Åbo Akademilla. Vanhemmat erosivat, kun Lahtinen oli viisivuotias, ja hän vietti ison osan lapsuudestaan äitinsä ja kahden veljensä kanssa.

Elämä oli niukkaa. Äiti ja isä korostivat perinteisiä sivistyshyveitä. Lahtinen pantiin jo pienenä pianotunneille, minkä lisäksi häntä kannustettiin lukemaan. Isän puolen suvussa oli merkittäviä tiedemiehiä. Lahtisen isänäidin isoisä oli pitkäaikainen valtionarkistonhoitaja Reinhold Hausen, ja tämän poika Hans Hausen toimi Argentiinan valtiongeologina ja teki eläkkeellä uraauurtavaa tutkimusta Kanariansaarten maaperästä.

Kun Lahtinen oli teininä kaverinsa luona kylässä, hän sai ensimmäisen kokemuksensa epäoikeudenmukaisuudesta, joka tulisi kiusaamaan häntä koko aikuisiän. Kaveri asui isossa kerrostaloasunnossa, jossa oli niin paljon huoneita että ”sinne saattoi eksyä”, ja seinillä oli arvokasta taidetta, jopa yksi Picasson työ.

Kerrostalolukaalissa Lahtinen tajusi ensi kertaa kunnolla, mitä tarkoittaa vauraus sekä sen, että se jakautuu epätasaisesti. Se ei silti tehnyt Lahtisesta vielä poliittista. Hän oli koulukiusattu, yksinäinen, kestoahdistunut lapsi, joka sai onnistumisen elämyksiä hyvistä arvosanoista ja keskittyi lähinnä niiden hankkimiseen.

Lukiossa hän alkoi hahmottaa identiteettiään.

”Löysin intellektuaalisen maailman. Kaverit kävivät mielenosoituksissa, söivät kasvisruokaa ja ostivat ekosaippuaa. Mua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Mua kiinnosti ajattelu ja älyllisyys. Ja Pentti Saarikoski, koska se teki coolia siitä, että on kirjallisesti orientoitunut hahmo. Luin Nietzscheä ja Kafkaa, romaaneja. Vähän Arto Melleriä, mutta en lyriikkaa erityisesti, koska se on läpinäkymätöntä. Tykkään selkeydestä. Muistan, miten kamalaa oli ajatella 15-vuotiaana, että entä jos geometrisiä muotoja ei löydykään luonnosta puhtaina.”

Lahtisen kanssa jutellessa tulee hiki. Hän puhuu nopeasti ja punnitusti, virkkeet ovat täynnä sisältöä, välisanat puuttuvat. Hyväntuulisuudestaan huolimatta hänet on helppo kuvitella nuoreksi hikariksi, joka ei ylimielisyyttään jaksa seurustella luokkatovereidensa kanssa. Myös sosiaalisessa mediassa hän esiintyy kuin priimus, joka on tottunut saamaan kympin oikeamielisyyden ja moraalin pistokokeissa.

McDonald’sin vegehampurilaisesta Lahtinen kirjoitti blogiinsa 5. tammikuuta 2018: ”Mitä McVeganista siis pitäisi ajatella? Että se on hampurilainen, jonka saa kolmella eurolla. [– –] Että niitä voi syödä eikä siitä kannata mennä moraalisesti rikki, koska voimia kannattaa ohjata sellaisen politiikan tekemiseen, josta saa iloa, ja jossa katse käännetään yksilöstä kollektiiviseen, ja yhdestä yrityksestä koko kapitalistiseen imperiumiin.”

Lahtinen tempaisi ylioppilaskirjoituksista kuusi laudaturia ja pääsi opiskelemaan sosiologiaa Turun yliopistoon. Nyt alkaa elämä, hän ajatteli. Älyllistä yksinäisyyttä potenut nuori fantisoi yliopistosta paikkana, jossa intellektuellit kiistelevät Wittgensteinista.

”En ollut tajunnut, että 1950-luvun ja vuoden 2004 välissä oli ehtinyt tapahtua massayliopistokehitys.”

Lahtinen ahdistui. Häntä ahdistivat globalisaatio, Bush ja suuryhtiöt. Häntä ahdisti eläinoikeusasia, johon tyttöystävä oli tutustuttanut hänet lukiossa. Hän halveksi opiskelutovereitaan, jotka tuntuivat olevan enemmän huolissaan omasta urapolustaan kuin maailman tilasta. Hän vaihtoi pääaineensa kirjallisuustieteeseen ja lopulta käytännölliseen filosofiaan.

Yliopistossa Lahtinen alkoi käydä myös psykoterapiassa. Se johtui lähinnä elämänhallinnallisista ongelmista. Lahtinen ei kestänyt olla yksin kotona, kaverisuhteet takkuilivat ja opinnot eivät edenneet.

Lopulta elämäntuska aktivoi Lahtisen yhteiskunnalliseen toimintaan. Mutta eikö huolien hahmottomuus helposti myös passivoi?

”Tuohon on joku maailmanselitys piilotettuna”, Lahtinen tuumii.

”En osaa sanoa, miksi rupesin toimimaan. Mutta noina aikoina radikalisoituminen usein tapahtuu. Ihminen valitsee puolensa. Ryhtyy vasemmistolaiseksi, oikeistolaiseksi tai joksikin muuksi.”

Käytännössä aktivismi alkoi Åbo Akademin kirjastosta, jossa Lahtinen digitoi opiskelun ohessa kirjoja. Hän liittyi työntekijöiden jalkapallojoukkueeseen ja tutustui humanistisen tiedekunnan opiskelijaradikaaleihin.

He olivat mukana talonvaltausliikkeessä.

”Mulla oli siihen asti ollut tyypillinen aktiivisen lukiolaisen suhtautuminen yhteiskuntaan. Instituutioiden hyvyyshän taotaan aika hyvin päähän koulussa, ja mulla oli tapana äänestää vihreitä, mutta en itse tehnyt asioiden hyväksi mitään. Aloin käydä valtauksissa ja tajusin, että nämä eivät välttämättä ole laillisia juttuja, mutta silti siistejä ja tärkeitä.”

Siitä lähtien Lahtista ovat kiinnostaneet käytännön toiminta ja liikkeet. Viime marraskuussa hän toimi ”safarioppaana” Etelä-Suomen Vasemmistonuorten järjestämällä Yläluokkasafarilla.

Idea oli kopioitu Ruotsista. Bussilastillinen kiinnostuneita vietiin ajelulle pääkaupunkiseudun vauraimmille asuinalueille Helsingin Kuusisaareen ja Espoon Westendiin. Matkustajat tiirailivat auton ikkunoista hulppeita koteja samalla, kun Lahtinen ja muut oppaat analysoivat rikkaimmiston pakkomiellettä eristää itsensä muista.

Safarista nousi mökä mediassa. Ihmeteltiin, miksi Vasemmistonuoret haluavat pitää yllä vastakkainasettelua.

”Westendissä teinit, jotka olivat lukeneet tulostamme, vilkuttivat ikkunasta. Se oli söpöä. Tällaista vasten puhe vastakkainasettelusta joutuu aika hassuun valoon. Ei se nyt niin ennenkuulumaton retki ollut.”

Retki oli Vasemmistonuorten, mutta puoluepolitiikkaan Lahtisella ei ole mitään hinkua. Systeemi on hänen mielestään rikki.

”Puolueiden huoli eri äänestäjäryhmien suosiosta vesittää niiden tavoitteet.”

Lahtinen oli Vasemmistonuorten jäsen 30-vuotiaaksi asti ja koordinoi muun muassa Li Anderssonin kuntavaalikampanjaa vuonna 2012. Vasemmistoliittoon hän liittyi vuonna 2015, jotta pääsi äänestämään Anderssonia puolueen puheenjohtajaksi, mutta sen jälkeen hän ei ole maksanut jäsenmaksuaan. Toisessa järjestössä se voisi tarkoittaa poistamista rekisteristä, mutta ainakin tammikuussa Lahtinen sai puolueelta vielä kirjeen saatesanoin hyvä jäsen.

Kun Andersson vuonna 2012 pääsi kunnanvaltuustoon, Lahtinen tuli Helsinkiin suorittamaan loppuun filosofian maisterintutkintonsa. Hän pääsi harjoittelijaksi ajatushautomo Demos Helsinkiin. Se oli käänteentekevä hetki. Ajatushautomossa Lahtinen pääsi harjoittelemaan ennakkoluulotonta näkökulmilla pelailua, jota hän on soveltanut menestyksekkäästi nettikirjoittelussaan.

”Siellä oppi tietynlaisen röyhkeyden. Sen, että omat jutut on sanomisen arvoisia. Ja luottamuksen siihen, että uskaltaa tuutata niitä pihalle.”

Demos Helsingin Roope Mokka muistaa Lahtisen hyvin.

”Järkyttävän mukava tyyppi”, Mokka sanoo. ”Veikka oli meidän skarpeimpia harjoittelijoita. Siitä tulikin lopulta täysipäiväinen työntekijä. Osasi seurata aikaansa ja omia tunteitaan. Huomata, mistä ihmiset puhuvat ja mikä liikuttaa niitä, ja osasi sitten antaa tälle keskustelulle uuden tulkintakehyksen. Siinä se on ihan nerokas.”

Kahdessa vuodessa Lahtinen ehti turhautua ”henkilöbrändäykseen ja start up -pöhinään”. Hän irtisanoutui vuonna 2015, täynnä patoutunutta poliittista energiaa. Se purkautui nopeasti ”hyper-aktiivisena verkkotoimintana”, muun muassa blogin aloittamisena.

”Silloin mulla tapahtui totaalipolitisoituminen.”

Lahtinen alkoi korostaa teksteissään konfliktia – Demoksella korostettiin aina yhteistyötä – , ja hän liittyi äärioikeistoa tutkivaan journalistikollektiivi Kaivuriin, tuuttasi somekanavansa täyteen, kävi mielenosoituksissa ja järkkäili tapahtumia. Ei kuitenkaan Vasemmistoliitossa, joka on sekin Lahtisen mielestä sitoutunut kansallisvaltioon ja kapitalismiin tavalla, jota hän ei hyväksy.

”Ihmiset puhuvat suorasta demokratiasta, mutta mä en usko siihenkään, vaan ehkä jonkinlaiseen poliittiseen liikkeeseen, jossa muotoillaan yhteisesti päämääriä. Liikkeiden etu on siinä, että ne eivät ole sidottuja vaalisykleihin”, Lahtinen sanoo.

”On ihan tarpeeksi sellaisia setiä, jotka kertovat, miten asioiden pitäisi mennä. Se on yksi asia, jonka tajusi siinä start up -kuplassa, johon Demoksessa tutustui, että ideoilla itsessään ei tee yhtään mitään. Maailman ongelmat eivät johdu siitä, etteikö meillä olisi toimivia energialähteitä tai tarpeeksi varallisuutta. Ongelmat johtuvat siitä, miten sosiaalisesti pystyttäisiin levittämään niitä asioita. Varallisuutta tai ihan vain mahdollisuuksia asentaa aurinkopaneeleja. Ajattelen politiikasta samalla tavalla. Pelkät poliittiset innovaatiot ovat yhtä tyhjän kanssa.”

Toisaalta Lahtista sieppaa pelkkä räksyttäminenkin. Hän on pohtinut viime aikoina reaktiivisuuden ongelmaa ja kirjoittanut blogiinsa esimerkiksi näin: ”Tuntuu, että Suomessa vasemmisto keskittyy oikeiston tekemisten ympärivuorokautiseen kauhisteluun. Vasemmisto näyttäytyy katkerana valittajana, luuserijenginä, jolla ei ole omia aloitteita. Paljon useampi samastuu Cheek–Kokoomus-akselin voittajakertomukseen.” (15. joulukuuta 2017)

Eikö tämä ole vähän ristiriidassa Lahtisen oman verkkotoiminnan kanssa? Blogissaan hän on höykyttänyt hallituksen politiikkaa surutta, vaihtoehtoja tarjoamatta.

”Julkisuus on aina reaktiivista. Se ei ole reitti, jota kautta asioita voi oikeasti viedä eteenpäin. Ne, jotka tekevät, vievät asioita eteenpäin. Auttavat turvapaikanhakijoita vapaaehtoistyönä.”

Epäkohtien osoittamiseen julkisuus Lahtisen mukaan sopii.

”Kritiikin rakenne ei voi olla sellainen, että mukana pitää olla automaattisesti ratkaisu. En esimerkiksi tiedä, miten tuotantotapa pitäisi muuttaa, mutta haluan osoittaa, että nykyisellään se ei toimi.”

Kysytään nyt se alun kysymys. Oletko kommunisti?

”Riippuu, mitä sillä tarkoitetaan. Jos puhutaan autoritaarisesta mallista, jossa tehdään vallankumous näennäisesti työläisten nimissä ja ajetaan demokraattiset elimet alas, en. Haluan sitoutua antikapitalistiseen, antirasistiseen ja feministiseen liikkeeseen.”

Liikkeistä etenkin antirasistinen ja feministinen liike ovat osoittaneet Lahtiselle kiusallisia asioita hänen omista teoistaan ja ajatuksistaan.

Lahtinen oli ensitreffeillä pitkäaikaisimman tyttöystävänsä kanssa Three Beers -ravintolassa Turussa syksyllä 2010. Tytön puheista vaikuttunut Lahtinen sanoi ”Sä oot tosi fiksu”, minkä jälkeen seuralainen huomautti, että Lahtinen otti treffikulttuurin kontekstissa ylästatuksen, jossa arvioi naisen älykkyyttä.

Lahtinen järkyttyi ja syöksyi vessaan oksentamaan.

”Se, että määrittelen itseni feministiseksi, ei välttämättä tarkoita vielä yhtään mitään. Omassa käytöksessä ja kielenkäytössä saattaa kantaa patriarkaalisia juttuja.”

Toukokuussa 2016 Lahtinen vertasi blogissaan tehotuotantoa holokaustiin. Ruskeat tytöt -median Koko Hubara puuttui tekstiin ja huomautti, että ihmisten vertaaminen eläimiin ei ole sopivaa.

”Se, että minun ihmisiäni lahdattiin miljoonittain, ei ollut mitään tehotuotantoa, vaan kansanmurha”, isänsä puolelta Jemenin juutalainen Hubara kirjoitti.

Lahtinen vastasi, että koki ”ärsyyntymisen ja nurkkaan ajetuksi tulemisen tunteita”, ja että tältä se siis tuntuu, valkoinen hauraus.

Hän pyysi kirjoitustaan anteeksi.

Hubara ojensi Lahtista, mutta myös kehaisi häntä.

”Pidän erityisesti siitä, että kun hän kirjoittaa samasta kuin minä, viesti menee perille ja valkoisuus katsoo peiliin sen sijaan, että alkaa inttää vastaan ja vähättelee minua. Hän on minun valkoinen mies -käyttöliittymäni, kuten on tapana sanoa. Siitä iso kiitos.”

Syntymässä saadut etuoikeudet ovat tietyllä tapaa rasite, Lahtinen kokee. Siitäkin syystä hän arpoi tähän juttuun lähtemistä.

”Koska olen valtahierarkioiden yläpäässä, just sellainen kolmikymppinen valkoinen mies, en ajattele, että sen identiteetin takia mun pitäisi näkyä paljon itsenäni. Haluan ennemmin nostaa niitä juttuja, joita pidän tärkeinä. Varmaan, jos olisin musta feministinainen, olisi eri tavalla oleellista, että näkyisin omana itsenäni.”

Twiitatessaan sata asiaa, jotka vituttavat 100-vuotiaassa Suomessa, Lahtinen listasi useita instituutioita. Jokaisen perään hän totesi, että sitä johtaa ”mulkku keski-ikäinen mies”.

Eikö sinustakin tule lopulta sellainen?

Lahtinen kiihtyy vähän.

”Toivottavasti ei. Mun mielestä on tosi perseestä se rakenne, joka nostaa vaan tietyntyyppisiä ihmisiä näkyville ja antaa niille valtaa. Kyllä mä haluaisin purkaa sitä. Siinä mielessä mun positiossa ei ole ristiriitaa, että eihän mulla ole rahaa. Joo, nykyään tunnen ihmisiä ja mulla on someprofiili, mutta eihän se ole mitään. Mä asun vuokralla ja mun kaikki rahat menee puolessa kuussa. Että kyllä mä pidän niitä eri tyyppeinä vielä toistaiseksi. Ja olisihan se hassua, jos vain ne voisivat kritisoida valtaa, joiden päätä painaa saapas.”

Lahtinen ei kuitenkaan suutu. Hän pitää haastatteluntekoa pääosin mukavana, ikään kuin pseudoterapiana. Puhumme sosiaalisen median näköharhasta. Siitä, miten helposti kuvittelee, että keskustelukumppani nuijii näppäimistöä suu vaahdossa.

”Harvoin mäkään oikeasti nauran, kun liitän viestiin nauruhymiön”, Lahtinen sanoo.

Kun laitan Lahtisen myöhemmin tekemään Imagen antaman kotitehtävän, hän vastaa kaikkea muuta kuin suu vaahdossa. Tehtävässä Lahtisen on luonnehdittava muutamia ihmisiä ja instansseja. Näin:

Anne Berner: ”Kiinnostava tyyppi, jolla on yritysmaailmasta omaksuttu muutosjohtaja-asenne politiikkaan. Ei tarvitse politiikalta mitään, eikä siksi koe olevansa myöskään vastuussa kenellekään. Näyttää jotain olennaista keskustapuolueesta: maaseutupuolue on yhtäkkiä ykkösleikkaajapuolue.”

Libera: ”Siellä on tosi taitavia tyyppejä. Erittäin kiinnostava metapoliittinen iskujoukko, joka on onnistunut ottamaan haltuun keskustelua. Siellä tajutaan, että pitää muokata tapoja, joilla ihmiset puhuu ja ajattelee. Haluaisin tehdä jotain samaa, mutta omista lähtökohdista.”

Björn Wahlroos: ”Wahlroosin haukkumiseen keskittyminen on juuri vääränlaista kapitalismin kritiikkiä, jossa katsotaan asioiden olevan yksittäisten ihmisten käsissä, vaikka oikeasti kyse on tuotannon järjestämisestä. Wahlrooseja tulee lisää.”

Viime aikoina Lahtinen on nostanut jalkaa kaasulta. Hän lopetti vuodeksi jopa bloginsa kirjoittamisen (tosin nyt hän on palannut sen pariin) ja haaveilee, että Facebookin selaamisen sijasta lukisi enemmän kirjoja. Naisten kirjoittamia, hän lisää.

Lahtinen haluaa olla armollisempi itseään ja muita kohtaan. Yksilöitä on turha moralisoida.

”Jos joku käyttää netissä sortavaa ilmaisua, ei pidä heti tuomita. Ihmisellä voi olla hyvä tarkoitus. Ehkä se ei ole vielä jyvällä siitä, miten pitää kommunikoida”, Lahtinen sanoo.

”Mutta jos tyyppi tulee sortavasta positiosta mun seinälle väittelemään, niin silloin olen armoton.”

Lahtisen elämänlaatua parantaa se, että hän käy Animaliassa päivätöissä.

”Toimintaterapauttisesta näkökulmasta mä tarvitsen paikan, jonne mennä. Jossa on ihmisiä, joiden kanssa voin puhua, ja jossa mulle annetaan työnkuva, jota voin seurata. Tyypit on siellä kivoja. Yleensä en ole tyytyväinen missään. Olen perusahdistunut ihminen.”

Lahtisen viimeisimmät ponnistukset Animaliassa ovat liittyneet uuteen eläinsuojelulakiin. Hallituksen esitysluonnos julkaistiin 21. joulukuuta. Sopivasti pyhien alla, Lahtinen arvelee, jotta siihen kriittisesti suhtautuvilla tahoilla olisi huono mahdollisuus reagoida.

”Se [esitysluonnos] oli juuri niin paska kuin sopi odottaa. Etukäteen lupailtiin, että laki tehdään eläinten itseisarvon periaatteen ja lajityypillisen käyttäytymisen pohjalta. Ne eivät kuitenkaan käytännössä toteudu laissa.”

Esitysluonnos sallii turkiseläinten pitämisen ahtaissa häkeissä, lypsylehmien kytkemisen parteen ja emakoiden porsitushäkit.

”Mulla on mennyt luottamus siihen, että äänestäjät kostaisi keskustalle ja kokoomukselle, vaikka ne on menneet viime aikoina ihan laput silmillä. Soteakaan ei ole onnistuttu kaatamaan, vaikka siinä on miljoonien ihmisten intressit, että se ei menisi läpi. On päivänselvää, että eläinten kohtelua ei saada tasa-arvoiseksi ihmisten kanssa minun elinaikanani.”

Palkinnot maailmanparantamisen saralla ovat vähäiset. Kuten Lahtinen sanoo: ”Turpaan tulee koko ajan.” Mutta Lahtinen kuulunee niihin, joiden on pakko toimia, jotta ahdistus helpottaisi.

Julkaistu: 1.3.2018