Hyvästi, palsasuot! Ikirouta sulaa ja samalla yksi suomalainen suotyyppi katoaa runsaine eläinlajistoineen

Tummat pilvet lipuvat taivaalla Käsivarren tuntureiden yllä, jotka nousevat kaarevina horisontissa. Aamu ­valkenee verkkaisesti, päivä päivältä myöhemmin. On syyskuun alku, ja pohjoistuuli enteilee tulevaa.

Kuuden henkilön ryhmä astelee Käsivarrentieltä johtavaa polkua pitkin suolle, joka aukeaa edessä ruosteenpunaisena ja kellertävänä. Suon laidalla ryhmä kokoontuu kurssin vetäjän, maantieteen professori Timo Kumpulan ympärille.

Kumpula nostaa kaikkien nähtäväksi teleskooppimittasauvan, jonka päässä on pyöreä paikannuslaite RTK-GPS. Sauvan puoliväliin on kiinnitetty suurta kännykkää muistuttava näyttö, joka ­kertoo päivän mittaustulokset.

Maantieteen professori Timo Kumpula ja kansainvälinen opiskelijaryhmä mittaavat ­palsasuon sulamisen vauhtia Enontekiöllä. Suuri termokarstilampi on syntynyt ikiroudan sulamisen seurauksena.

Professori pitää kansainväliselle ­kurssilleen lyhyen suullisen tentin RTK-laitteiston toiminnasta. RTK eli reaali­aikainen kinemaattinen senttimetritarkka paikannusmittaus on satelliittipaikannukseen perustuva menetelmä, jota käytetään rakentamisessa sekä maan­mittauksessa. Itä-Suomen yliopiston maantieteen professori Timo Kumpulan työssä laitetta käytetään ilmastonmuutoksen vaikutusten tutkimiseen. Tänäänkin sen on määrä tuottaa arvokasta tietoa lämpenevän ilmaston vaikutuksista ­tunturiluonnon arktisiin palsasoihin.

Kumpula on tutkinut soita Käsivarren Lapissa 2000-luvun alkupuolelta lähtien. Tämän syksyn mittaukset hän toteuttaa kansainvälisen opiskelijaryhmän kanssa kenttäkurssilla, jonka Itä-Suomen yliopisto järjestää yhteistyössä Hannoverin ja Tarton yliopistojen kanssa.

Kumpula kertoo viisihenkiselle ryhmälleen, että Tunturi-Lapin laakiopalsat ovat muuttuneet merkittävästi vuosien ­saatossa. Ikirouta maan uumenissa sulaa arktisella alueella nopeasti. Palsasoilla sulamisen vaikutukset ovat nähtävissä paljain silmin, jos vain tietää, mitä etsiä.

Silti palsasoiden tieteellinen tutkimus ei onnistu ilman modernia tekniikkaa, jolla saadaan sentintarkkaa tietoa maaperän uumenissa tapahtuvista muutoksista.

RTK eli reaaliaikainen kinemaattinen senttimetritarkka paikannusmittaus on satelliittipaikannukseen perustuva menetelmä, jota käytetään rakentamisessa ja maanmittauksessa. Maantieteen professori Timo Kumpulan työssä laite on ­valjastettu ilmastonmuutoksen vaikutusten tutkimiseen.

Professori Kumpulan edellispäivänä pitämä teoriatunti RTK-GPS- laitteen ­toiminnasta ei ole mennyt hukkaan, sillä opiskelijat selittävät opettajalleen yhdessä tuumin, kuinka laite toimii.

– Saatte kaikki kiitettävän, Kumpula naurahtaa. On aika siirtyä teoriasta ­käytäntöön.

Timo Kumpula kertoo, että edessä aukeava Peerasuvannon laakiopalsa on pitkulainen, 590 metriä pitkä ja parhaimmillaan 115 ­metriä leveä suoalue. Kyseessä on pinta-a­laltaan varsin suuri laakiopalsa.

Ryhmän tehtävänä on kartoittaa RTK-menetelmin kaksi linjastoa, jotka kulkevat palsasuon halki. Molemmilla ­l­injoilla mitataan yhteensä 123 tutkimuspisteellä turvekerroksen alla olevan ikiroudan pinnan syvyys. Kumpula on ­tehnyt tällä Peerasuvannon palsasuolla vuosittaisia mittauksia syksystä 2017 lähtien. RTK-laitteistossa on tallennettuna kaikki edellisvuosien luvut.

– Eiköhän ruveta sitten hommiin, Kumpula toteaa ja astelee ulkomuistista kohtaan, josta ensimmäinen tutkimuslinja alkaa.

Professori painaa mittaussauvan kärjen pehmeään sammalpetiin, ja RTK-GPS kertoo sentin tarkkuudella aloituskohdan.

Opiskelijat sopivat keskenään, kuka operoi ensin laitteella, kuka mittaa ­perinteisen menetelmin turvekerroksen paksuuden mittaustikun avulla ja kuka toimii kirjurina.

Kaiken kaikkiaan ryhmällä on tänään tutkittavanaan kolme palsasuota, mikä tarkoittaa satoja mittauspisteitä. Jokainen kurssilainen pääsee toimimaan eri roolissa moneen kertaan.

Nykytieteen tekeminen perustuu huipputeknologiaan, mutta edelleen perinteiset menetelmät ovat osa prosessia.

Saksasta kotoisin oleva Maylin Traeger operoi ensin RTK-laitteella. Hän varmistaa kuvaruudun näytöltä, että mittaussauva on täsmälleen oikeassa kohdassa. Napinpainallus aloittaa toiminnan. Yhteys satelliitteihin muodostuu saman tien. Hetken päästä kuvaruudulle ­ilmestyvät ensimmäisen mittauskohdan koordinaatit.

Traeger lukee luvut ääneen. Hänen vierellään seisova Raul Sampaio de Lima työntää teräväpiikkisen mittaustikun pehmeään turpeeseen.

– Sulan kerroksen paksuus on 60 senttimetriä.

Kirjurina toimiva Hanna-Riin Muttik kirjaa luvut talteen.

Heti ensimmäisen mittaustuloksen jälkeen Timo Kumpula asettaa tulokset mittasuhteisiin.

– Nämä ovat karuja lukuja, jotka osoittavat, että tässä kohdassa palsan pinta on 60 senttimetriä alempana kuin viisi vuotta sitten, eli ikirouta jalkojemme alla on tästä kohtaa sulanut ­huomattavaa vauhtia.

Jotta ymmärtäisimme, mitä tämä 60 sentin sulaminen todella ­tarkoittaa, pysähdymme perusasioiden äärelle. Palsasoista puhuttaessa on hyvä ottaa lyhyt kertaus siitä, miten monenlaisia erilaisia soita Suomesta löytyy.

Suot ovat olennainen osa suomalaista luontoa ja mielenmaisemaa. Maamme kostea ja viileä ilmasto sekä tasaisuus ovat keskeisiä syitä, miksi noin kolmannes Suomen maapinta-alasta on aikanaan ollut soiden peitossa.

Suomen suot ovat neljää päätyyppiä: puustoisia rämeitä ja korpia sekä avoimia nevoja ja lettoja. Luokittelu perustuu kasvilajistoon, ja siihen vaikuttaa suotyypin hydrologia eli vesi­ominaisuudet. Kaikkiaan Suomessa on 50 erilaista suotyyppiä.

Soita on hyödynnetty Suomessa etenkin 1900-luvulla voimakkaasti. Niitä on ojitettu, raivattu ja nostettu turveteollisuuden raaka-aineeksi. Niin tehdään edelleen. Sillä on ollut valtavia vaikutuksia eri suotyypeille ja niistä riippuvaisille eliölajeille.

Uusimmassa, vuonna 2018 valmistuneessa Suomen luontotyyppien uhan­alaisuusarvioinnissa 54 prosenttia suotyypeistä katsottiin uhanalaisiksi ja 20 prosenttia silmälläpidettäviksi.

Uhanalaisia ovat letot, korvet sekä neva- ja lettokorvet, mikä johtuu juuri siitä, että ne ovat reheviä ja viljavia. Siksi niitä on raivattu pelloiksi tai ojitettu metsän­kasvatukseen.

Suojelutoimista, kuten soiden ennallistamisesta, huolimatta yhdenkään suo­tyypin kehityssuunnan ei ole arvioitu muuttuneen Suomessa. Soiden ojittaminen on ollut vahvinta Etelä- ja Keski-Suomessa. Ojittamatonta suoluontoa löytyy eniten Pohjois-Suomesta, yhteensä noin neljä miljoonaa hehtaaria.

– Suot sitovat ja varastoivat hiiltä ja puhdistavat vettä. Ne ovat kytköksissä koko ympäristön tilaan vesistöistä ­lähtien. Hiilivarastoina ne ovat tärkeitä ilmastonmuutoksen torjumisessa. Siksi on tärkeää, että eri suotyyppien suojelua tehostetaan entisestään. Onneksi tahtotila on parantunut vuosien saatossa, Timo Kumpula sanoo.

Suomessa esiintyvistä suo­tyypeistä palsasuo on aivan oman­laisensa siksi, että sitä löytyy Suomessa ainoastaan Tunturi-­Lapista. Palsasoita nimittäin esiintyy ainoastaan alueilla, joilla vuoden keskilämpötila jää alle nollan.

Palsojen sydän on niiden ikirouta­kerros. Arktisissa olosuhteissa kesän ­kasvukaudetkin ovat niin viileitä ja lyhyitä, ettei routa ehdi sulaa merkittäviästi.

Palsan ikiroutaa suojaa eristävä turvekerros. Kesän aikana turvekerros sulaa palsan päältä noin 50 senttiä. Kun vuoden ­keskilämpötila on alle nollan, suon ikiroutakerros kasvaa vuoden aikana.

Palsojen koholla oleva päällysosa on kuiva saareke ympäröivän aapasuon ­keskellä, jossa kasvaa variksenmarjaa, puolukkaa ja jäkäliä.

Palsoja on kahdenlaista päätyyppiä: kumpupalsaa ja laakiopalsaa.

– Nimensä mukaisesti kumpupalsat ovat kahdesta viiteen metriä korkeita ­turvekumpuja, joiden sisällä on ikirou­ta­ydin. Kumpupalsat ovat muutamasta kymmenestä neliömetristä noin sataan neliömetriä. Laakiopalsat taas ovat ­runsaan metrin korkuisia, muodoltaan tasaisia ja jopa useita hehtaareja laajoja.

Palsat ylläpitävät runsasta hyönteislajistoa, mikä tarkoittaa, että niillä pesii arktisia lintulajeja. Myös harvinaisuuksia, kuten punakuiri. Vaikka palsasuot ovat syrjäisen sijaintinsa ja arktisten olosuhteiden vuoksi säästyneet ojituksilta, luokitellaan suotyyppi nykyään kriittisen uhan­alaiseksi. Ilmastokriisi vaikuttaa erityisen voimakkaasti Tunturi-Lappiin. Arktinen alue on lämmennyt neljä kertaa enemmän kuin maapallo keskimäärin. Palsasoiden kaltainen arktinen ekosysteemi on siksi erityisen haavoittuvainen, ja ikirouta reagoi nopeasti lämpenevään ilmastoon.

Kenttäkurssilaiset ovat edenneet tehokkaasti linjastoa pitkin Peera­suvannon laakiopalsan halki. Kaikilla ­mittauspisteillä luvut ovat olleet yhteneväisiä. Ikirouta on sulanut entisestään, aivan kuten muillakin tutkimussoilla Käsivarren Lapissa.

– Meillä on tässä melko lähellä kaksi pienempää tutkimussuota, joissa olemme suorittaneet mittauksia vuodesta 2007. Siitä lähtien Peeran palsasuon pinta-alasta on hävinnyt 46 prosenttia ja Laassa­niemestä 57 prosenttia. Ne ovat valtavan nopeita ja laajoja muutoksia huonompaan, professori Kumpula toteaa.

Nopeasti lämpenevän ilmaston vuoksi myös talvisin yleistyneet vesisateet kiihdyttävät palsojen sulamista, kun sadevesi pääsee valumaan pintakerrosten halkeamista palsan jääytimeen.

Kun molemmat tutkimuslinjat on mitattu ja kurssilaisset ovat nauttineet kenttälounaan, Kumpula haluaa esitellä ryhmälle, miltä palsan katoaminen näyttää. Se ei ole vaikeaa, sillä tuhon merkkejä, termokarstilampia, on siellä täällä ­Peerasuvannon palsasuolla.

Tyynen veden pinta peilaa taivaalla lipuvia sadepilviä. Suuri, pyöreähkö lampi näyttää kaivinkoneella kaivetulta. Reunat putoavat jyrkästi miltei pari metriä veteen. Paksut halkeamat tekevät jälkiään pitkin sammalpeitteisiä reunoja.

– Tältä näyttää ilmastonmuutos, lausuu Maylin Traeger lammen reunalla, joka näyttää olevan sortumaisillaan.

Kyseessä on erityisen suuri termo­karstilampi, halkaisijaltaan viitisenkymmentä metriä.

Koko aamun olemme kahlanneet ja kiertäneet kuperissa lammissa, jotka vielä muutama vuosi sitten olivat turvepeitteen alla olevaa ikijäätä.

– Kun jääydin sulaa, koko palsa romahtaa. Tälläkin suolla näemme selkeästi, miten koko palsasuo hiljalleen tuhoutuu, Kumpula toteaa.

Suosta puhuttaessa vesi on aina ­keskiössä. Arktisessa palsassa se on pääasiallisesti jäätynyttä. Kun ikirouta sulaa, suon veden koostumus ja määrä muuttuvat. Lopulta palsasuo muuttuu toiseksi suotyypiksi, märemmäksi aapasuoksi.

– Palsasoiden muuttuminen aapasoiksi taas tarkoittaa muun muassa sitä, että koko alueen lajisto muuttuu. Arktiset ­erikoistujat häviävät, ja niiden tilalle tulee aapasoiden lajisto. Siinä mielessä palsasoiden tilanne vastaa maailmanlaajuista kehitystä ilmastokriisin aikana, Kumpula tähdentää.

Ikirouta turvekerroksen alla on sulanut, ja palsa on romahtanut. – Jos tuoreimpien ilmastomallien skenaariot toteutuvat, kuten näyttää, ja ilmasto jatkaa lämpenemistään, tulevat palsat häviämään Suomesta, Timo Kumpula toteaa.

Kriittisen uhanalainen. Siitä ­seuraava uhanalaisuusluokka on sukupuutto. Onko kriittisessä tilassa olevilla Suomen palsasoilla enää toivoa?

– Valitettavasti tällä menolla tilanne näyttää toivottomalta. Jos tuoreimpien ilmastomallien skenaariot toteutuvat, niin kuin näyttää, ja ilmasto lämpenee edelleen, tulevat palsat häviämään ­Suomesta, Kumpula toteaa ja lisää, että 2000-luvun aikana osa tutkimuspalsoistakin on jo kadonnut. Vielä kymmenen vuotta sitten tutkijat havaitsivat muutamia kohteita, joissa uusien palsojen aihioita alkoi muodostua, mutta ne ovat sulaneet kokonaan.

Peerasuvannon palsasuo sijaitsee ­runsaan 400 metrin korkeudessa merenpinnan yläpuolella. Miltä sen tulevaisuus vaikuttaa?

– Valitettavasti tämä pitkäaikais­seuranta tulee lopulta päättymään tutkimuskohteen katoamiseen. Jotkin Käsi­varren Lapin palsoista sijaitsevat tuntureilla noin 700 metrin korkeudessa. Ne voivat säilyä pidempään, mutta lopulta tällä menolla ilmasto käy niillekin liian ­lämpimäksi.

– Myönteistä on se, että meillä on vielä palsasoita Tunturi-­Lapissa, Kumpula sanoo.

– Jatkamme tutkimuksia niin kauan kuin palsoja on ­olemassa, vaikka vain pieninä rippeinä. Opimme lisää ilmaston lämpenemisen vaikutuksista. Se on sitten toinen juttu, mihin tekoihin nämä faktat lopulta ­johtavat.

Droonikuva Timo Kumpula.