Törmäsin itseeni Saara Turusen uudessa kirjassa ja ajattelin, että kirjallisuus on pilalla

Mikä on maneeria, mikä omaa hiottua tyyliä? Missä kulkee raja oman maailmansa syventämisen ja itsensä toistamisen välillä? Kysymyksiä, joihin jokainen pitkään jatkava taiteilija törmää väistämättä. Varmaa on vain se, että ilman ääntä ei ole tekijää.

Saara Turusen äänen tunnistaa välittömästi. Sama ääni tulee läpi sekä hänen teatteriesityksistään että kirjoistaan. Se on surumielinen, piikikäs ja hetkittäin hauska. Tyylikäs ja vangitseva, mutta myös tarkasti rajoissaan pysyttelevä ja harvoin yllättävä. Kun teatterintekijästä on tullut vahvasti myös kirjailija, esitykset ovat käyneet yhä vähäpuheisemmiksi, aivan kuin sanat olisi tietoisesti jätetty oikeaan paikkaansa kansien väliin.

Tulkitsen Hyeenan päivät neljänneksi osaksi autofiktiivisestä sarjasta, jonka aloitti vuonna 2015 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittanut Rakkaudenhirviö. Sitä seurannut Sivuhenkilö käsitteli vielä nimensä mukaisesti ennen kaikkea sivullisuuden ja yksinäisyyden tuntoja, mutta pitkäkestoista etäsuhdetta kuvannut kolmas romaani Järjettömiä asioita kuljetti päähenkilöään jo kohti tilannetta, josta tämä kirja alkaa.

On maaliskuu 2020, niin – tiedämme kyllä. Päähenkilön osalta ajankohta on erityisen huono, sillä hän ja Barcelonassa asuva mies ovat päättäneet aloittaa hedelmöityshoidot. Pitkään mahdottomalta ajatukselta tuntunut lapsi muuttuu näissä poikkeusolosuhteissa unelmaksi, jota koko universumi vastustaa.

Päähenkilö on täyttämässä neljäkymmentä. Aika tuntuu olevan loppumassa, ja päivät kuluvat, kasautuvat viikoiksi ja kuukausiksi. Rajoja suljetaan, avataan ja suljetaan taas, variantit ja maskisäännöt vaihtuvat. Pariskunta aloittaa hoidot ensin yksityisklinikalla Barcelonassa, mutta pääsee sitten viime hetkellä julkisen puolen hoitoihin Suomessa. Käy niin onnellisesti, että raskaus käynnistyy ja jatkuu.

Vai onko se onnellista? Edelleen päähenkilö myös epäilee. Millainen elämä edessä odottaa? Miten sitä osaa elää, kun on tottunut aivan toisenlaiseen ja lähinnä vain ihmetellyt ympärillään lisääntyviä ihmisiä? Päähenkilö on luopumassa paljosta, oikeastaan koko identiteetistään, ja tuntee muutoksen konkreettisesti ruumiissaan, sillä naisena hän kantaa uutta elämää sisällään. Runsas, yllättävä verenvuoto raskauden keskivaiheilla kirkastaa mieltä: tämän hauraan elämän menettäminen pelottaa vielä paljon enemmän kuin tuntematon, lapsellinen tulevaisuus.

Tunnistan kaiken enkä toisaalta mitään. Lisääntymisen kysymyksiin liittyvä arvaamattomuus on omakohtaisesti tuttua, olen kirjoittanut aihepiiristä kokonaisen romaanin. Se on kuitenkin miehen kirjoittama kirja ja siksi ajatuksia sen kuilun toiselta puolelta, jonka erityisesti raskausaikana olen kokenut avautuvan miehen ja naisen välille. Kyse on nimenomaan vain toisen osapuolen kokemuksen ruumiillisuudesta, jota myös Hyeenan päivät vahvasti kuvaa.

Luen siis kirjaa auttamatta vahvasti omien muistojeni ja tunteitteni läpi. Se ei sinänsä ole ongelma, niinhän kirjallisuutta yleensäkin luetaan. Lukiessani huomaan kuitenkin ajautuvani maastoon, jossa en juuri nyt erityisemmin välittäisi samoilla. Klaustrofobinen tunteeni pahenee, kun törmään itseeni, ”kuuluisaan kirjailijaan, joka kertoo lehdessä, miten ihanaa elämä on suurperheen isänä”.

Onhan se ihanaa. Ja olen todellakin kertonut siitä. Mutta silti, ei nyt, ei tässä, haluan lukea jotain aivan muuta! Kirjallisuus – pilalla.

Ajattelen autofiktion rajoja ja suhdettani omakohtaiseen kirjallisuuteen. Olen ilman muuta ollut innostunut. Navigoinut muuttuvassa kirjallisessa maisemassa intuitioni mukaan, sekä lukijana että tekijänä. Rakastin Turusen Rakkaudenhirviötä, se tuntui minusta raikkaalta, mutta siitä on melkein kymmenen vuotta, ja kymmenessä vuodessa kirjallinen maisema on todellakin muuttunut. Siitä on tullut läpikotaisin omakohtaisuuden kyllästämä. Ohimoillani jyskyttää jonkinlainen knausgårdiaaninen krapula.

Se ei tietenkään ole Turusen vika. Pidän aina hänen äänestään, ja Hyeenan päivät on korkeatasoinen kirja ehdottomasti kirjoittamisen arvoisista asioista. Sitä paitsi krapulahan tunnetusti lähtee sillä, millä se on tullutkin. En todellakaan mene lupaamaan, etten enää ikinä kirjoita itsestäni.