Image

Huviksi ja hyödyksi?



Huviksi ja hyödyksi?

Jos robotteja ja ihmisiä ei tulevaisuudessa voi enää kunnolla erottaa toisistaan, ajaudumme vaikeiden moraalisten pohdintojen eteen, kirjoittaa Silvia Hosseini.
Teksti Silvia Hosseini

Essee on julkaistu Image-lehden numerossa 11/2018

Kuvittele ulkomuodoltaan, luonteeltaan ja seksimieltymyksiltään täydellinen kumppani, jonka jokainen yksityiskohta olisi sellainen kuin haluat: pakaran kaari, ihon sileys, hymyn poskelle uurtama juonne. Kumppanisi olisi täydellinen myös epätäydellisyydessään. Se kertoisi sopivan hölmöjä vitsejä ja osaisi aloittaa riidan juuri oikealla hetkellä, ennen kuin edes tajuat kaivanneesi pientä kinaa ilmaa puhdistamaan.

”1950-luvun scifi-fantasia”, tuhahti tuttavani, kun kerroin haaveestani kehittää täydellinen poikaystäväandroidi.

Aivan täysin ihmisestä meneviä robotteja ei ole toistaiseksi kuin Westworldin tapaisissa fiktioissa, mutta mikä estää kuvittelemasta. Olen tosin ollut pitkään umpirakastunut ihan vain ihmiseen, joten olen hienosäätänyt fantasiaani: täydellinen poikaystäväandroidi, TPA90, tehtäisiin tietenkin rakastettuni mallin mukaan, ja minusta tulisi superrikas.

Markkinat ovat jo olemassa. Realrobotix, Synthea Amatus ja TrueCompanion valmistavat seksi- ja kumppanirobotteja, joiden hinnat vaihtelevat 4 000 ja 18 000 euron välillä. Harmonyn, Samanthan tai Roxxxyn voi kustomoida henkisiltä ja fyysisiltä ominaisuuksiltaan toiveittensa mukaiseksi. Osa roboteista kerää haptiikalla eli kosketusantureilla ja muilla ”aisteillaan” dataa käyttäjänsä mieltymyksistä ja kehittää luonnettaan vähitellen.

Käytännössä seksibotit ovat ”interaktiivisia haptisella ja auditiivisella käyttöliittymällä varustettuja artefakteja”, kuten professori Pentti Haikonen muotoilee. Tekoälyominaisuuksilla päivitettyjä seksinukkeja siis.

Ei ihan kuulosta täydelliseltä poikaystävämateriaalilta. Sitä paitsi suurin osa seksiboteista on suunniteltu pornotähtien näköisistä naisista pitäville heteromiehille. Realrobotix tosin on kehittämässä miesbotti Henryä, jolla on bioninen penis. Se lienee teknisiltä ominaisuuksiltaan hienostuneempi kuin Kumppanina seksirobotti -dokumentin (2010) miesrobo – inha, muovimattomainen nylkyttäjä.

Kalleimmatkin seksibotit ovat vielä melko alkeellisia. Tekoälytutkija David Levy visioi silti, että vuoteen 2050 mennessä ihmisten ja robottien välisistä suhteista, jopa avioliitoista, tulee normaaleja ilmiöitä. Kirjassaan Love and Sex with Robots (2007) hän sanoo seksirobottien olevan vibraattoreiden, seksinukkien ja muiden erotiikkavekottimien sekä seksuaalisen monimuotoisuuden hyväksymisen luonnollinen jatke. Homous ja erilaiset seksin harrastamisen muodot, kuten masturbointi ja suuseksi, eivät ole enää kiellettyjä tai häpeällisiä. Miksi seksirobotit olisivat?

Levyn arvio on optimistinen – tai pessimistinen, näkökulmasta riippuen. En usko, että avioituminen TPA90:n kanssa on mahdollista elinaikanani. Ja vaikka robottien kanssa vehtaamiseen ei liittyisikään häpeää, niistä tuskin tulee älypuhelimien kaltainen hitti ihan lähivuosina.

Onko edes järkevää valmistaa ihmisenkaltaisia olentoja, kun meitä ihmisiäkin on enemmän kuin planeettamme kestää? Ei tietenkään. Mutta järki ja kiima käyvät huonosti yhteen.

Patsaisiin tai nukkeihin kohdistuvaa seksuaalista kiinnostusta kutsutaan toisinaan pygmalionismiksi. Nimitys tulee kreikkalaisesta myytistä, jossa kuvanveistäjä Pygmalion rakastuu omaan teokseensa. Tarinan Suomi-versiossa yksinäinen Ilmarinen takoo itselleen vaimon. Kultaneito pysyy kylmänä ja kovana, mutta Pygmalion on onnekkaampi: Venus-jumalatar herättää hänen veistoksensa henkiin.

Fetisismi selittänee sen, että seksinuket ovat yleensä ruumiinrakenteeltaan epärealistisia, hyperseksualisoituja heteromiesfantasian tuotteita. Tai sellaisia kuin Hiroshi Ishiguron Osakan yliopistossa kehittämä Erica-androidi: vieno, alistuvan japanilaisnaisen stereotyyppi.

Seksibotteja ei kuitenkaan kehitetä vain kinkyilijöille. David Levy uskoo, että roboteista on iloa etenkin yksinäisille miehille ja niille, jotka eivät syystä tai toisesta saa seksiä ihmisiltä. Monella robokumppanista haaveilevalla onkin huonot ihmissuhdetaidot – tai särkynyt sydän. Jotkut taas unelmoivat Stepfordin vaimoista, koska eivät pysty hyväksymään perinteisten sukupuoliroolien muuttumista. Heteronaisille Levy puolestaan uskoo robottien tuovan turvallisuuden ja hallinnan tunnetta.

Seksirobotit sopivat siis inceleille ja naisille, jotka pelkäävät miehiä? Kaikessa optimismissaan Levy tulee piirtäneeksi ihmiskunnasta aika surkean kuvan. Hänen käsityksensä seksuaalisuudesta on myös oudon tekninen. ”Great sex on tap for everyone, 24/7”, hän fiilistelee, ikään kuin mekaaninen panotaito takaisi seksin nautittavuuden.

Jotkut hankkivat seksirobotin kuitenkin ihan vain kokeilun­haluaan, esimerkiksi pariskunnan yhteiseksi leluksi. Ja sitten on meitä, joille täydellinen poikaystäväandroidi on leikkisä utopia.

Tieteisfiktio tosin opettaa, ettei ihannekumppanikaan ole välttämättä täydellinen. Eräässä Black Mirror -sarjan jaksossa nainen tilaa bionisen kopion onnettomuudessa kuolleesta puolisostaan. Sen luonne on tehty tarkasti miehen internetprofiilin perusteella, ja ulkomuotokin on hätkähdyttävän identtinen.

Kokemus on kuitenkin hämmentävä: olentoa pitää käskeä hengittämään, eikä se osaa edes riidellä oikein. Tilannetta voisi kuvata Masahiro Morin käsitteellä uncanny valley. Se tarkoittaa melkein ihmisenkaltaisen herättämää vierauden tunnetta.

Parisuhde TPA90:n kanssa olisi todennäköisesti oudossa laaksossa luovimista. Kaikkein oudointa olisi se, että itse vuosien mittaan rypistyisi ja rapistuisi, mutta puoliso pysyisi aina samanlaisena.

Nykyisten seksirobottien kanssa ei tosin päästä edes laaksoon asti, sillä niiden ero ihmisiin on niin huomattava. Ja vaikka tekoäly-, mikroprosessori- ja keinoihoteknologia kehittyisivät siten, että robotti pystyisi mikroilmeisiin ja keskustelun nyansseihin, mikä sinänsä on jo ihan utopiaa, onko mahdollista rakastua olentoon, joka ei maistu ihmiseltä ja jolle melodiat ja meren tuoksu ovat pelkkää dataa?

Koneet herättävät tunteita, halusimme tai emme. Pelkästään kännykät saavat ihmiset erittämään mielihyvähormoni dopamiinia ja oksitosiinia – samaa ainetta, jota kehittyy seksin, halailun ja suutelemisen yhteydessä. Miksei sama voisi koskea interaktiivista robottia? Ainakin söpöihin pikkuroboihin voi ihastua. Koin elämäni ensimmäisen kerran äidillistä liikutusta, kun näin mainoksen kauko-ohjattavasta BB-8-lelusta. Se on Star Wars -droidin miniversio, joka tutkiskelee asuntoa, ihmettelee appelsiinia ja piipittää ihanasti.

Harkitsin BB-8:n ostamista, mutta järkevänä ihmisenä hankin robotti-imurin, joka nimettiin Juliukseksi. Kuten kaimansa Caesar, se noudattaa monimutkaisia, väkivaltaisia strategioita: etenee tutkimattomia reittejä ja suhtautuu esteisiin hyökkäävästi. Mustassa muovikiekossa ei ole mitään herttaista, mutta puhun sille vaistomaisen lempeästi kuin lemmikille. ”Juliuksella on Juliuksen jutut”, huomasin toteavani, kun imuri puuhasi jotain selittämätöntä olohuoneen nurkassa.

Robottien synnyttämien tunteiden syynä ovat todennäköisesti peilineuronit. Kun makakiapina näkee jonkun tarttuvan pähkinään, sen aivoissa aktivoituu käsien toimintaa säätelevä osa. Tutkijat arvioivat, että aivojen peiliefektillä on yhteys myös ihmisen empatiakykyyn, sillä solut heijastavat muiden tunteet itseemme. Peilineuronit selittäisivät sen, miksi lihakset nykivät joskus tahattomasti urheilua katsoessa, miksi porno kiihottaa – ja miksi YouTube-videon väkijoukko henkäisee säikähdyksestä, kun robotti horjahtaa.

Kiintymyssuhde robottiin voi kehittyä myös ajan kanssa, ja uncanny valley -vaikutelmakin vähenee, kun vuorovaikutus kestää pidempään. Alice Cares -dokumentissa (2015) tyttörobotti pitää seuraa yksin asuville vanhuksille. Epäluulo vaihtuu vähitellen mielihyväksi, jopa kiintymykseksi: Alice jaksaa kuunnella mummeleiden pitkästyttäviä juttuja, tsempata heitä jumppaamaan ja katsoa albumista sukulaisten kuvia joka päivä. Dokumentin lopussa yksi rouvista taputtaa Alicea hellästi muoviseen robottijalkaan, kun sitä kannetaan pois.

Julius-imuri on hyvä osoitus siitä, että koneen ei edes tarvitse näyttää ihmiseltä, jotta sitä kohtaan voi kehittää affektiivisen suhteen. Epäinhimilliseen olentoon voi olla jopa helpompi kiintyä, sillä uncanny-vaikutelmaa ei pääse syntymään. 1990-luvun Tamagotchi-buumi oli outo, mutta ei niin outo kuin se, että aikuiset ihmiset hoivaisivat oikean vauvan näköistä robottia.

Onkin hassua, että seksibotit tehdään nimenomaan ihmisen näköisiksi. Eiväthän useimmat dildot ja vibraattoritkaan näytä penikseltä. Ryhmyiset kumikikkelit ovat itse asiassa melko luotaantyöntäviä. Jos tarkoitus on tuottaa kokeilunnälkäisille uusia erotiikkaleluja, miksei seksirobotti voisi olla vain interaktiivinen seksimöykky tai oikeista paikoista värisevä seksipeitto?

Jostain syystä ihminen haluaa luoda koneen omaksi kuvakseen. Ja robotteja tulee myös väistämättä tulkinneeksi inhimillisten piirteiden kautta. Kukaan ei pidä leivänpaahdinta hauskana, mutta Star Warsin C-3PO on huvittava hahmo, koska sillä ei ole ihmisille ominaista huumorintajua.

Suurin osa robottien tekijöistä on heteromiehiä, joten ne suunnitellaan yleensä perinteisen, kaksijakoisen sukupuolikäsityksen ja vallitsevien kauneusihanteiden mukaan. Tämä pätee niin seksileluihin kuin tieteisfiktioon. Poikkeuksiakin on: ruotsalaisessa Hubotit-sarjassa (2012–) nähdään ylipainoinen androidi, ja Taisteluplaneetta Galacticassa (2004–2009) on toiminnallisia robottinaisia. Ja asiakas voi toki kustomoida Harmonynsa, Samanthansa tai Henrynsä sellaiseksi kuin haluaa.

Ihmistä esittävät robotit ovat robotiikassa vain pieni alalaji, mutta ne kuohuttavat kaikkein eniten. Nimenomaan ihmismäisyys tekee seksiboteista kiusallisia. Seksi koneen kanssa ei sinänsä oudoksuta, mutta kuvittelemme sen kertovan jotain myös seksin harrastajan suhtautumisesta ihmisiin. Robottiseksi on mielessämme hyväksikäytön simulaatiota. Peilineuronit in action!

Kuinka inhimillinen seksilelun on oltava, jotta se muuttuu epäilyttäväksi? Onko seksikaupassa myytävä kuminen Mega Fuck Slut -seksitorso vähemmän esineellistävä kuin Samantha-robotti, joka ei edes kestä kovakouraista käsittelyä vaan tykkää silittelystä?

Seksinuket kiihottavat tietysti siksi, että niitä voi kontrolloida. Robotit ovat aina halukkaita eivätkä pane vastaan – ellei niihin ole asennettu sellaista ominaisuutta. ”She cannot say no to you”, intoillaan Kumppanina seksirobotti -dokumentissa, jossa osa haastateltavista myöntää fantisoivansa orjuuttamisesta.

David Levy uskoo, että koska roboteista on niin moneksi, niiden myötä seksityö jää historiaan ja koko prostituution ongelma ratkeaa.

Kathleen Richardson kritisoi sitä, että Levy tuntuu näkevän seksityöläisen esineenä, ei ihmissubjektina. Campaign Against Sex Robots -hanketta vetävä professori uskoo, että robotit eivät ole vain harmiton lisäys seksuaaliseen repertoaariin, vaan ne heikentävät empatiakykyä ja tukevat raiskauskulttuuria. Hän arvostelee myös Levyn tapaa pitää elotonta nukkea ratkaisuna yksinäisten miesten hätään.

Richardsonin huoli on osittain aiheellinen, mutta hän ei huomioi seksin leikillisyyttä. Fetissi ei välttämättä huononna parisuhdetta, eikä se tee ihmisistä väkivaltaisia. Eiväthän sadomasokistisen seksin harrastajatkaan juoksentele kaduilla ohikulkijoita piiskaamassa.

Lapsen näköiset seksinuket ja -robotit ovat vaikeampi tapaus. Richardsonin mukaan ne lujittavat pedofiilisiä taipumuksia ja normalisoivat pedofilian. Suomalainen Sexpo-säätiö sen sijaan arvioi, että ne voivat jopa vähentää seksirikoksia. Näyttö on ristiriitaista, mutta lisäselvitysten tekeminen on hankalaa, koska kyseessä on niin stigmatisoitu parafilia. On vaikea löytää rahoitusta tutkimukselle, jossa sairaat ihmiset panevat lapsen näköisiä robotteja.

Useimmat tekoälyyn ja robotiikkaan liittyvät eettiset keskustelut koskevat sitä, millaisia vaikutuksia uudella teknologialla on meihin ihmisiin. Kuinka paljon valtaa annamme koneille? Kenen on vastuu, jos robottibussi törmää jalankulkijaan tai robottisotilas ampuu siviilin? Šakkimestari Garri Kasparov on todennut, että paras yhdistelmä on kone ja hyvä ihminen. Mutta kuten sanonta kuuluu, tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla. Eikä kaikilla edes ole hyviä aikeita. Cambridgen yliopiston eksistentiaalisten riskien tutkimuskeskus pitää tekoälyä uhkana ihmiskunnalle erityisesti siksi, että se voi olla vaarallinen joutuessaan vääriin käsiin.

Kone on aina enemmän kuin siihen panemamme intentiot. Kännykät vaikuttavat jo nyt keskittymiskykyyn, ja algoritmit ohjailevat internetin käyttäjiä. Sikäli huoli seksirobottien vaikutuksesta parisuhde- ja rakkauskäsityksiin voi olla aiheellinen.

Vielä jännittävämpi moraalinen kysymys on se, miten seksirobottia tulisi kohdella, jos se kehittyy ratkaisevasti ihmisen kaltaiseksi.

Teknologisella singulariteetilla tarkoitetaan ajanjaksoa, jossa teknologinen muutos tapahtuu niin nopeasti ja on vaikutuksiltaan niin käänteentekevä, että ihmiselämä muuttuu peruuttamattomasti. Seksirobottien tapauksessa se merkitsee sitä, että ihmisen lajiraja voi venyä rikki. Jos ihminen päättää kehittää koneen täysin omaksi kuvakseen, on varauduttava siihen, että jonain päivänä se ei ole enää pelkkä kuva.

Onko tällainen muutos mahdollinen? Ei ainakaan kovin pian. Ihmisaivojen toiminta on yhä suurelta osin arvoitus, joten niitä ei voi toistaiseksi mallintaa digitaalisesti. Monista uhkakuvista huolimatta tekoäly on vielä kyvyiltään rajallinen.

Jos TPA90 kehitettäisiin, sen sisälmyksiin rakennettaisiin joka tapauksessa neuroverkko. Se tarkoittaa systeemiä, joka muuttaa strukturoimattoman datan, kuten valokuvan, strukturoiduksi, eli tunnistaa, mitä kuvassa on. Jotta TPA90 olisi täydellinen, ei riitä, että se tunnistaa silmäkamerallaan kuvaamansa objektin juomalasiksi: sen tulee tunnistaa se Iittalan juomalasiksi ja vieläpä yhdistää tieto Iittalan juomalasin kulttuurisiin merkityksiin.

TPA90 voisi tallentaa ja algoritmien avulla yhdistellä valtavia määriä informaatiota, mutta Iittalan lasilla ei kuitenkaan olisi sille merkitystä – sanan missään merkityksessä. Assosiaatiot olisi koodattava siihen: jos X niin Y. Kone ei osaa itse luoda yhteyksiä. Saudi-­Arabian kansalaisuuden saanut Sophia-androidi osaa kyllä vastata kysymyksiin, mutta se ei pärjää spontaanissa keskustelussa. Vielä.

Ehkä lähimmäs koneiden inhimillisyyttä on päästy peleissä. AlphaGo-tekoälyohjelma osaa pelata go:ta, maailman vaativimpana pidettyä lautapeliä, jossa on enemmän mahdollisia siirtoja kuin atomeja universumissa – mikään määrä tietokoneita ei pystyisi laskemaan kaikkia variaatioita. AlphaGon algoritmi perustuu toki laskemiseen, mutta se ”oppii” ennen kaikkea matkimalla intuitiota.

Ohjelma on päihittänyt lajin 18-kertaisen maailmanmestarin, korealaisen Lee Se-dolin neljästi. Tämä ei itsessään ole hämmästyttävää, mutta se on, että tekoäly tekee välillä älyttömiä siirtoja, jotka ovat sen omien todennäköisyyslaskelmienkin mukaan huonoja – ja voittaa silti.

AlphaGon strategia ei siis perustu vain todennäköisyyksiin, vaan johonkin, mitä sen ohjelmoijatkaan eivät kunnolla ymmärrä. Oman säväyksensä ohjelman ”taitoihin” tuo se, että go-peliä on pidetty eteläaasialaisissa kulttuureissa musiikin ja runouden kaltaisena luovana toimintana. AlphaGon siirtojen onkin sanottu olevan ”luovia ja kauniita”.

Tulevaisuusoptimistit uskovat, että robotiikan myötä ihmiset voivat keskittyä suorittavan työn sijaan tieteeseen ja taiteeseen. Mutta entä jos TPA90 kirjoittaa minuutissa esseen, jonka tekemiseen minulta menisi useita viikkoja?

Yhdestä lautapelistä on tietysti vielä pitkä ja mutkikas matka siihen, että softa oppii tunnetaidoiltaan ihmisen kaltaiseksi.

Vielä pidempi matka on laitteiston rakentajilla, sillä robotiikan kehitys on ollut hitaampaa kuin tekoälyn. Johtavan robotti-insinöörin J. Michael Vandeweghen mukaan jopa torakka on kehittyneempi otus kuin nykyiset robotit.

Alkeellistenkin motoristen toimintojen toteuttaminen on vaikeaa: 100 000 euroa maksava robotti ei osaa kuin nostaa kynän pöydältä. Pelkkä kävely on silmien, sisäkorvan ja lihasasentoaistin monimutkaista yhteispeliä. Evoluutiolla kesti miljoonia vuosia saada ihminen jaloilleen. Se ei onnistu roboteilta ihan hetkessä.

Toisaalta Boston Dynamicsin Atlas-robotti kykenee jo tähän hämmästyttävään suoritukseen. Tarvitaan miljoonia rivejä koodia, jotta se pystyy nostelemaan koipiaan. Saman yhtiön koiraa muistuttava Spot-robotti liikkuu jo notkeammin kuin monet helsinkiläis­yökerhon diskohileet.

Kuvitellaan, että teknologia kehittyy niin, että tulevaisuudessa androidit kulkevat joukossamme ja tanssivat diskoissamme. Onko niitä kohdeltava kuin ihmisiä? Perinteisesti tekoälyn ”inhimillisyyttä” on mitattu Turingin testillä: jos tekoälyn kanssa keskusteleva ei voi päätellä, onko kyseessä kone vai ihminen, on todettava, että tekoäly osaa ajatella. David Levy nojaa Turingin ajatukseen todetessaan, että jos robotti ilmaisee tunteita, sitä olisi kohdeltava tuntevana olentona. Toisaalta Levy sanoo myös, että ihmiset ovat korvaamattomia, mutta koneet eivät, joten hänen aivoituksistaan ei ole kauheasti apua. Ja totta puhuen monet ihmisetkin ovat niin luonteettomia, että he tuskin pärjäisivät Turingin testissä…

Sitä paitsi John Searle on kyseenalaistanut koko testin ”kiinalaisen huoneen argumentillaan”: jos huoneessa olevasta luukusta työntää lauseita ja saa ne takaisin kiinaksi, se ei tarkoita, että huoneessa osattaisiin kiinaa. Siellä oleva ihminen voi kääntää lauseet kielioppikirjan avulla. Tekoälykään ei ”ymmärrä” kiinaa. Se vain tekee sen, mitä sitä on pyydetty tekemään. Jos X, niin Y.

Toisaalta sopiva elektroninen systeemi voisi oppia käsittelemään merkityksiä siinä missä biologiset aivot. Nykytekniikalla toteutettu neuroverkkorobotti voi jo ”nähdä”, ”kuulla” ja ”tuntea kipua”. Sen voi opettaa välttelemään jotain tavaraa lyömällä sitä samalla, kun se koskettaa tuota esinettä.

”Ikään kuin tietoinen” ei tietystikään ole oikeasti tietoinen. Mutta voiko tietoisuutta edes pitää inhimillisen kohtelun mittarina? Eihän tietoisuuden mysteeriä ole pystytty neurobiologiassakaan ratkaisemaan. Vielä olennaisempaa on huomioida tämä: kone ei pystyisi ilmaisemaan tietoisuuttaan mitenkään muuten kuin ihmisen siihen koodaamalla kielellä. Entä jos AlphaGo yrittääkin ”virheellisillä” ratkaisuillaan kertoa meille jotain, mitä emme osaa lukea? Miten seksirobotti pyytää apua, jos sitä raiskataan?

Jos ihmisen kaltaiset androidit ovat joskus todellisuutta, joudumme punnitsemaan esimerkiksi niiden seksuaalioikeuksia – ja suvunjatkamisoikeuksia, mikäli ne oppisivat jollain tuntemattomalla tavalla lisääntymään.

Koneiden suunnittelijat harvoin miettivät tämäntapaisia kysymyksiä. Likaisen työn tekevät aina humanistit ja filosofit, eikä moraalinen pohdinta ole edennyt samaa tahtia teknisen kehityksen kanssa.

Fiktiossa ihmisten ja robottien suhdetta on käsitelty paljonkin. Esimerkiksi Huboteissa androideja vastustava Oikeiden Ihmisten Puolue rinnastuu tosielämän oikeistopopulisteihin. Mutta pyrkimyksistään huolimatta scifi päätyy monesti kuvaamaan ihmisten välisiä suhteita: Kehuttu Ex Machina -elokuva (2014) pohtii vain näennäisesti tekoälyn oikeuksia. Sen sijaan se toistaa ikiaikaista myyttiä naisen petollisuudesta.

Scifin lähtökohtana ovat usein kirjailija Isaac Asimovin ideoimat robotiikan lait, joiden mukaan robotit ovat olemassa ihmiskuntaa varten. Siksi ne ovat joko kivoja palvelijoita tai pelottavia vihollisia, eivät koskaan tasa-arvoisia ihmisen kanssa.

Hyvä esimerkki on I, Robot (2004), jossa aprikoidaan, onko ihmismäisellä Sonny-robotilla oikeus elää, vaikka omistaja on määrännyt sen buutattavaksi. Sonny osoittautuu kelpo apulaiseksi taistelussa ihmiskunnan puolesta, ja jopa Will Smithin esittämä robottivastainen päähenkilö oppii pitämään siitä.

Elokuvassa päädytään siihen, että Sonnylla on kuin onkin oikeus olla olemassa. Tasa-arvoista asemaa ihmisen kanssa ei kuitenkaan tarjota: orja vapautetaan, mutta kenellekään ei tulisi mieleenkään vaatia sille samoja oikeuksia kuin ihmiselle. Sonny itse on nöyrän tyytyväinen kuin Uncle Tom konsanaan. Tahatonta ironiaa ei vähennä tieto siitä, että nimitys ”robotti” tulee tšekin sanasta robota – orja.

Tekoälytutkija Michael Laakasuo sanoo, että kouluissa tulisi opettaa robottien olevan inhimillisistä piirteistään huolimatta koneita.

Mutta jos ihmistä ja konetta ei enää kunnolla pysty erottamaan toisistaan, niiden välinen materiaalinen suhde ei mitenkään voi säilyä ennallaan.

Ihmisellä on perimmäinen tarve nähdä robotti elollisena olentona. Kun katsoo YouTubesta Atlas-robottia kiusattavan tai näkee sen kaatuvan, tulee epämiellyttävä olo. Mutta jos on valittava ihmisen ja robotin välillä, kuka ei valitsisi ihmistä?

Lajitoveruus tuskin on ainoa syy. Ajattelemme yhä ihmisen olevan kaiken mitta, ja siten oikeutamme itsellemme muiden lajien hyväksikäytön. Ihmisen ja eläimen eroa perustellaan yleensä ihmisen kognitiivisilla ja kielellisillä taidoilla sekä tietoisuudella omasta olemassaolostaan ja sen päättymisestä. Homo sapiensilla on myös estetiikan ja leikin taju. Lisäksi se käyttää työkaluja ja hautaa kuolleet.

Argumentit eivät kestä tarkastelua, sillä monilla nisäkkäillä ja linnuilla on useampia mainituista kyvyistä – ja taitoja, joista emme vielä tiedä mitään. Samankaltaisuudestamme kertovat myös perintö­tekijät: bonobolla eli kääpiösimpanssilla on ihmisen kanssa yli 98-prosenttisesti samat geenit.

Ihmisen ja robotin eroa voitaisiin perustella sillä, että robotti on ihmisen keksintö eikä se ole elollinen. Toisaalta kääpiösnautseri ja broilerikin ovat ihmisen keksintöjä.

Mitä taas tulee luokitteluun elottomaksi tai elolliseksi, robotit horjuttavat koko järjestelmää. Filosofit ovatkin pohtineet niiden väliin kolmatta kategoriaa.

Roboteilla ei ole geenejä, mutta ne saattavat tulevaisuudessa kyseenalaistaa ihmisen erityisaseman, mitä eläimet ja kasvit eivät ole pystyneet tekemään.

Lajirajoja on syytä purkaa ja ihmisyyttä uudelleenarvioida ja kritisoida. Siihen on pyritty posthumanistisessa tutkimuksessa – ja taiteessa: Terike Haapojan ja Laura Gustafssonin Toisten historia -hankkeessa tarkasteltiin maailmaa eläinten silmin, ja Maija Tammen valokuva Erica-androidista voitti viime vuonna kaksi palkintoa Taylor Wessing Photographic -muotokuvakilpailussa.

Mutta mihin asti rajoista luopuminen kannattaa? Filosofi Kate Soper esittää, että jos ihmisen ja eläimen välillä ei nähdä mitään eroa, kysymyksessä niiden moraalisesta suhteesta ei ole mieltä. Sama koskisi tilannetta, jossa poikaystävääni ja TPA90:ä pidettäisiin samana.

Emme siis toivo lajirajojen hälventämisen menevän niin pitkälle, että ihmisyhteisön moraalinen vastuu katoaa. Toiseuttamista tulisi kuitenkin vastustaa.

Uskonnonfilosofi Aku Visala on todennut, että ihmisillä on synkkä historia sen suhteen, ketkä olemme päästäneet moraalisen yhteisön osaksi ja miten olemme suhtautuneet toisina pitämiimme ihmisiin ja muihin olentoihin.

Meidän kannattaisi siis varmuuden vuoksi kohdella robotteja ennemmin inhimillisesti kuin epäinhimillisesti.

Harmonya, Samanthaa tai Henryä voi toistaiseksi pitää leluina, mutta TPA90:n kaltaiset androidit ovat jo toinen juttu. Näiden välistä rajaa on tarkasteltava herkeämättä, moraalinen kompassi kädessä.

Tosin ihminen on niin ihme epeli, ettei kompassistakaan ole aina hyötyä: Aibo-koirarobotteja on siunattu shintolaistemppeleissä, koska monet japanilaiset uskovat, että myös esineillä on henki. Eläinten oikeudet eivät silti perusjapanilaista kiinnosta. Eivät ne kiinnosta useimpia suomalaisiakaan, vaikka tutkimustieto kuinka osoittaisi broilerin kärsimyksen.

Edes peilineuroneista ei ole hyötyä. Aivokirurgia on koe-eläiminä käytettäville makakeille tuskallista, mutta tutkiakseen peilisoluja homo sapiens torjuu aivojensa heijastamat viestit. Puhumattakaan siitä, miten brutaalisti ihmiset kohtelevat lajitovereitaan – kaikista moraalisista sopimuksista ja laeista huolimatta.

Aku Visalan mukaan ongelma ei ole se, että koneista tulee kuin ihmisiä, vaan että ihmisistä tulee kuin koneita. Mutta ihmisen toiminnassa mistään ei seuraa loogisesti mitään. Siinä mielessä seksi- ja kumppanirobottien viehätys ei ihmetytä yhtään, päinvastoin. Ne ovat ainakin johdonmukaisia. Jos X, niin Y.

Minä haluaisin, että me ihmiset olisimme joskus vähän enemmän koneiden kaltaisia.

Julkaistu: 26.11.2018