Kammotuksesta kunnioitetuksi: huuhkajalla on nykyään aiempaa parempi maine, mutta se on silti erittäin uhanalainen

Huuhkajalla on monet kasvot. Viime vuosina Euroopan suurin pöllö on komeillut iltapäivälehtien otsikoissa, kun sen pesimäpuuhia on ihailtu Helsingin ydinkeskustassa sijaitsevan kauppakeskus Forumin katolla kuin tosielämän luonto-ohjelmaa.

Kun huuhkaja liiteli Suomen ja Belgian väliseen EM-karsintaotteluun kesällä 2007 ja laskeutui ylärimalle tarkkailemaan tapahtumia, pääsi lähes 30 000 futisfania todistamaan harvinaista ­hetkeä, mediatapahtumaa, joka ilmensi samalla jotakin ikiaikaista.

Stadionin huuhkaja nimettiin Bubiksi, ja sen jopa väitettiin siivittäneen ”huuhkajat” yllätysvoittoon yhdestä maailman parhaista futismaista. Tuosta hetkestä on jopa väitetty alkaneen Suomen jalka­pallon kultaisen sukupolven uusi, voitokkaampi kausi.

Tapaus myös osoitti, miten yhteiskunnan kaupungistuminen muokkaa luontoa ja ihmisen suhdetta siihen. Aivan kuin Bubi olisi tuonut viestin unohdetusta maailmasta. Yhtäkkiä luonto muistutti meitä suorassa lähetyksessä, että se on edelleen kaikkialla ympärillämme. Olympiastadionkin on osa luontoa, ja me olemme osa luontoa, vaikka se olisi monelta päässyt unohtumaan.

Futiskansan onnen symboli oli aiemmin pahan ilmentymä

Bubi-huuhkaja sattui syntymään aikaan ja paikkaan, jossa ihminen määritteli sen ilmestymisen tapaukseksi onnellisten tähtien alla. Futiskansa nosti linnun onnen symboliksi.

Historiassa huuhkajan asema on ollut aivan toinen. Isoa saalistajaa pidettiin pitkään jopa pahan ilmentymänä. Muinoin sen äänen kuuleminen metsässä pelotti, sillä sen uskottiin ennakoivan jotakin pahaa. Huuhkajan ilmestymistä piha­piiriin pidettiin suorastaan kuoleman ennusmerkkinä. Siksi lintua vainottiin armotta kuin ihmisen pahinta vihollista.

Moni Helsingin huuhkajatapauksia seurannut on hämmästellyt sitä, miten niin valtavan iso lintu voisi lennellä saati pesiä keskellä ihmisiä kuhisevaa pääkaupunkia. Eikö huuhkaja ole erämaiden lintu?

– Ihmisen suhtautuminen huuhkajaan on määritellyt vahvasti sitä, mihin laji on asettunut elämään ja pesimään. Vaino teki siitä syrjäisten takamaiden linnun. Ne yksilöt, jotka erehtyivät pesimään ihmisasutusten lähettyvillä, tapettiin armotta. Siten huuhkaja oppi pysymään meistä kaukana, mikä periytyi sukupolvelta toiselle, kertoo Luonnontieteellisen keskusmuseon intendentti Jari Valkama, yksi maamme johtavista huuhkajatutkijoista. Valkama on seurannut lajin saloja lukuisissa kansainvälisissä hankkeissa, ja hän vetää Luonnontieteellisen keskus­museon seurantatiimiä ja johtaa Suomen rengastustoimistoa.

Miksi huuhkajaa on vainottu niin ankarasti?

– Taustalla on melko yleinen petovihan syy: huuhkajaa pidettiin kilpailijana, joka saalisti samoja riistalajeja kuin ihminen, esimerkiksi jäniksiä ja metsäkanalintuja. Mahdollisesti taustalla oli myös uskonnollissävytteisiä asenteita. Nykyään tuntuu hurjalta, että huuhkajasta maksettiin aikoinaan tapporahaa, Valkama selittää.

1980-luku oli huuhkajan kulta-aikaa

Ihmisen asenteet ja toimet ovat ­keskeinen syy kutakuinkin jokaisen lajin menestykseen tai rappioon. Huuhkajan elämässä ihmisen vaikutus näkyy hyvin konkreettisesti niin hyvässä kuin pahassa. Jari Valkama havainnollistaa asiaa esimerkillä.

Pitkään jatkuneen vainon takia ­Suomen huuhkajakanta oli 1960-luvulle tultaessa häviävän pieni. Hiljalleen lajin ahdinko herättiin huomaamaan, ja vuonna 1966 tuli voimaan huuhkajan pesimäaikainen rauhoitus. Vuonna 1983 laji rauhoitettiin kokonaan.

– Vaikka laitonta vainoa ilmeni ­edelleen, lakisääteinen rauhoitus ja asenneilmapiirin kehittyminen parempaan johtivat siihen, että maamme huuhkajille koittivat paremmat ajat. Hiljalleen ne uskaltautuivat pesimään lähempänä ihmistä, Valkama toteaa.

Kahdeksankymmentälukua voidaan pitää huuhkajan kultaisena aikakautena. Silloin kanta kasvoi merkittävästi.

Rauhoituksen ja asenneilmapiirin lisäksi kolmaskin keskeinen syy hyvään kehitykseen on seurausta ihmisen toiminnasta.

– Kahdeksan­kymmentäluvulla huuhkaja oppi käyttämään yhdyskuntajätteiden kaatopaikkoja, joissa rottia oli pilvin pimein. Sellaisia hoitamattomia kaatopaikkoja löytyi Suomesta noin tuhat.

Lainsäädännön muuttaminen lopetti huuhkajien kultakauden lyhyeen. Yhdeksänkymmentäluvulla kaatopaikat vähenivät tuhannesta sataan, ja niitä ruvettiin hoitamaan paremmin. Se johti rottien määrän romahtamiseen, mikä taas heijastui suoraan huuhkajien määrään. Suomen kanta alkoi taantua nopeasti. Vuosituhannen vaihteessa huuhkajia alkoi vaeltaa urbaaneille alueille aina Helsinkiin saakka. Olivatko Bubin ilmestyminen Olympiastadionille ja Forumin huuhkajapesue siis osa tuota tarinaa?

– Kyllä vain, urbaanista luonnosta löytyi huuhkajalle monenlaista ravintoa rotista citykaneihin ja variksista puluihin. Kääntöpuoli tosin on, että ihmisasutuksen ­keskellä on monia vaaroja kuten autoliikenne, mikä aiheuttaa cityhuuhkajien poikasille haasteita, Valkama toteaa.

Vaikka huuhkaja on urbanisoitunut 2000-luvulla, parhaiten se menestyy rauhallisilla metsäseuduilla, joista löytyy pesä­paikoiksi jylhiä kallioita. Siksi valtaosa Suomen huuhkajista elää kulttuurimaisemissa, joihin kuuluu suojaisia metsä- ja peltoalueita eli tärkeitä saalistusmaita.

Vaikka huuhkaja rauhoitettiin miltei neljäkymmentä vuotta sitten, kanta maassamme on taantunut 1990-luvun alkupuolelta 3000:sta parista alle tuhanteen pariin. Tilanne on hälyttävä – vuoden 2019 uhanalaisuusarvioinnissa huuhkaja luokiteltiin erittäin uhanalaiseksi.

Mikä selittää lajin syöksykierrettä?

– Suurin osa huuhkajista elää keskellä kulttuurimaisemia, joissa laji kohtaa monia vaaroja. Kun huuhkaja saalistaa maantieympäristössä, monen yksilön kohtaloksi koituu valitettavasti sähköisku tai törmääminen autoon. Aikuisten, ­pesimäikäisten huuhkajien kuolleisuus on s­en vuoksi suurta, Jari Valkama suree.

Hän jatkaa, että vaikka ihmisten suhtautuminen huuhkajaa kohtaan on nykyään pääosin myönteistä, perinteinen petoviha on paikoin syvään juurtunutta.

– Joka vuosi löydämme huuhkajaseurannoissa muutamia pesiä, joista munat on rikottu tai pienet poikaset on hakattu kuoliaaksi. Lisäksi on muutamia tapauksia, joita emme voi näyttää todeksi, mutta joissa merkit viittaavat siihen, että joku ihminen on tuhonnut pesinnän tahallaan. Kun kyse on näin uhanalaisesta lajista, jokainen poikanen on pienelle popu­laatiolle erittäin arvokas.

Huuhkaja jakaa edelleen mielipiteitä

Ihmisillä ei ole eri aikakausinakaan pelkästään yhtä tapaa suhtautua huuhkajan kaltaisiin tunteita herättäviin, myyttisiksi kohotettuihin eläinlajeihin. On tosin tärkeää muistaa, ettei huuhkajankaan kohdalla kyse ole siitä, että kaupungissa lajiin suhtauduttaisiin yleisesti eri tavalla kuin maalla. Jokaisesta pitäjästä ja kaupungista löytyy monenmoista mieli­pidettä. Esimerkiksi omassa maalaispitäjässäni moni hiihtäjä kuuli pimeissä kevät­illoissa huuhkajan huhuilua, mikä innosti luontoihmisiä jakamaan kokemuksia ja perehtymään lajin elämän saloihin ­tarkemmin.

Miltä huuhkajan tulevaisuus näyttää tällä hetkellä? Jatkuuko taantuminen? Huuhkajatutkija Valkamalla on lopulta myös hyviä uutisia.

– Näyttää siltä, että aivan viime vuosina kannan taantuminen olisi pysähtynyt tai ainakin hidastunut. Esimerkiksi se, että 20 kilovoltin sähkölinjoja kaivetaan yhä useammin maahan, saattaa vähentää huuhkajien kuolemia. Tuollaisilla toimilla voi olla käänteentekevä vaikutus koko lajin tilanteeseen.

Valkama kertoo, että erittäin uhanalaisen huuhkajan kohdalla toivoa herättää se, että koska lajia on tutkittu perusteellisesti jo ­vuosikymmenten ajan, keinot suojella sitä voivat löytyä ongelmien juurisyitä selvittämällä.

– Olen pohtinut, voisiko joillekin tunnetuille riskialueille pystyttää teiden varsille kevyitä suoja-aitoja, jotka estäisivät saalistavaa pöllöä lentämästä rekkojen tasolla.

Ihmisen ja huuhkajan elämät ovat kietoutuneet monella tapaa toisiinsa. Pitkän yhteisen rinnakkaiselomme ansiosta toimillamme on usein suora tai epäsuora vaikutus lajille.

Harvemmin tulee arjessa mietittyä, miten kaatopaikkojen hoitaminen tai sähkölinjojen vetäminen vaikuttaa muihin lajeihin ympärillämme. Vaikka mediassa suurinta huomiota saavat cityhuuhkajat, on tärkeää muistaa, että merkittävä osa maamme kannasta elää metsissä. Sielläkin ihmisten toiminta vaikuttaa suoraan lajin pesimämenestykseen.

Jari Valkama kertoo, että nykyään ­Suomen huuhkajien kanta ja levinneisyys on hyvin kartoitettu. Vapaaehtoisten ­rengastajien korvaamattoman arvokkaan työn ansiosta tutkijoilla on melko tarkka kuva pesimäreviireistä. Siksi erittäin ­uhanalaisen lajin tilannetta voidaan ­seurata, ja vuosittain löytyykin uusia reviirejä. Ne on pidettävä piilossa suurelta yleisöltä, jotta tieto niistä ei ­kantautuisi vääriin korviin.

Jari Valkaman mukaan huuhkaja­seurannassa on tärkeää, että tiedot pesäpaikoista välittyisivät viranomaisille ja metsäalan toimijoille. Vaikka huuhkaja on sopeutunut elämään ihmiselämän laitamilla kulttuurimaisemien metsissä, se on pesiessään hyvin haavoittuvainen. Jos keväällä tai kesän alussa pesän läheisyydessä suoritetaan hakkuita tai muuta säännöllistä toimintaa, emolintu helposti hylkää poikasensa. Lisäksi tahaton häirintä kuten pesällä valokuvaaminen voi koitua poikasten kohtaloksi.

– Kommunikaatio eri toimijoiden välillä on erityisen tärkeää, jotta esimerkiksi suunnitellut hakkuut huuhkajan pesän läheisyydessä voitaisiin tehdä myöhemmin syksyllä, kun poikaset ovat kasvaneet lentokykyisiksi. Uskon esimerkiksi metsäsektorilta löytyvän halua suojella huuhkajaa, mutta kyse on usein siitä, meneekö tieto ajoissa perille, Valkama arvelee.

Huuhkaja ei ole hyvä tai paha

Palataan vielä lopuksi Bubiin. Se valittiin vuoden helsinkiläiseksi joulukuussa 2007. Titteli on sinänsä herttainen osoitus siitä, miten merkittävä vaikutus huuhkajan ilmestymisellä Olympiastadionille oli lukemattomiin ihmisiin.

Samaan aikaan täytyy todeta, ettei itse Bubi varmaan välittäisi moisesta kunniasta tuon taivaallista. Sille olisivat tärkeämpiä Valkaman linjaamat suojelutoimet, joista ei saa näyttäviä otsikoita, mutta jotka vaikuttavat konkreettisesti erittäin uhanalaisen lajin tulevaisuuteen.

Kuten Valkama totesi, muutos alkaa asenneilmapiiristä. Harva vielä 1980-luvulla olisi voinut kuvitella, että Helsingin Olympiastadionille ilmaantuneesta huuhkajasta tulisi maailmankuulu hyväntahdonlähettiläs.

Yhteistä kaikille aikakausille on se, että ihminen on aina inhimillistänyt luontoa, romantisoinut ja demonisoinut sitä. Olemme osa luontoa, yksi nisäkäs muiden joukossa, vaikka se saattaa monesta tuntua nykyään vieraalta ­ajatukselta.

Huuhkaja ei ole hyvä tai paha. Se on yksi ­tärkeä laji muiden ­joukossa, ja se vain ­yrittää selvitä luonnon armoilla, ihmisen alati ja radikaalisti muokkaamassa maailmassa.

Tarvitsemme kipeästi Bubin kaltaisia symboleita muistuttamaan meitä juuristamme ja avartamaan ajatteluamme.