Hupparia käytännöllisempää vaatetta saa hakea, kirjoittaa Tuomas Sorjamaa.

Huppari on tehnyt vankan paluun. Se näkyy catwalkeilla kaikissa mahdollisissa muodoissa, niin Louis Vuittonin nahkaisena kuin Brunello Cucinellin kašmirvillaisena versiona. Toisaalta American Giant, joka valmistaa jämäköitä puuvillaisia perushuppareita sellaisena kuin ne joskus kauan sitten olivat, on hukkua tilauksiin.

Huppari sellaisena kuin me sen tunnemme kehittyi 1930-luvun New Yorkissa. Se syntyi raakaa fyysistä työtä tekevien kovien miesten vaatteena. Kun kolkoilla ratapihoilla, jäisissä teurastamoissa ja hyisillä kalastusaluksilla piti pysytellä lämpimänä, duunarit sylkäisivät känsäisiin käsiinsä, vetivät moneen kertaan parsitun luottohupparin päälle, ryystivät termarin pohjalta viimeiset naapurin kotipolttoisella terästetyt kahvit ja paiskoivat vielä kahdeksannen yövuoron putkeen.

Sitten huppareihin alkoivat pukeutua vuorollaan hopparit, abiturientit, oikeussalissa kameraa pakoilevat syytetyt ja lopulta miljonäärinörtit. Mark Zuckerberg teki mustalle hupparille ja Piilaaksolle saman minkä Gordon Gekko teki kontrastikauluspaidalle ja Wall Streetille parikymmentä vuotta aiemmin. Statuksen näyttäminen oli muuttunut. Harvard Business Schoolin tutkijoiden mukaan kyse on siitä, että vauraalta näyttäminen ei riitä – on näytettävä erilaiselta. Korkean statuksen omaavien ei tarvitse noudattaa sääntöjä. He voivat pukeutua vaikka huppariin.

Mutta se tie kuljettiin loppuun todella pian. Sillä hetkellä kun poliitikot alkavat pukeutua johonkin vaatteeseen startup-seminaareissa, vaatteen statusarvo on nollattu. . Samalla oltiin jo niin kaukana hupparin syntysijoilta, että käytännössä on tultu lähes täysi ympyrä. Seuraavaksi voidaankin taas pitää hupparia vain sinä itsenään: hemmetin käytännöllisenä vaatteena.