Image

Huone yhdelle

Huone yhdelle

Suomentaja Katriina Huttunen kääntää työkseen ruotsista suomeen. Hän tekee sitä usein laivalla, joka kulkee Suomesta Ruotsiin.
Teksti Katriina Huttunen
Kuvat Anna Autio
Mainos

Hytissä on peräti yksi pistorasia. Onneksi minuakin on vain yksi. Mietin illan ohjelmaa. Kirjoitanko itse vai luenko valmiin kirjailijan tuotosta? Tämänkertaisen illanvieton sisältönä paljon valinnanvaraa, kuten Jonas Hassen Khemirin uusi käsikirjoitus, oma päiväkirja ja kannettava tietokone, jolla aion yrittää kirjoittaa matkaraportin.

Lataanko puhelimen vai kannettavan? Teenkö töitä istuallani vai sängyllä maaten, kumpi tuntuu enemmän työnteolta?

Käyn nopeasti syömässä päivän sushikombon, palaan hyttiin ja panen oven visusti takalukkoon. Aloitan Khemirillä.

Saanko mennä nukkumaan jo ennen kuin tulee pimeää?

Kun viimeiseksi jäänyt parisuhteeni kusi monta vuotta sitten, uskalsin pitkästä, pitkästä aikaa aloittaa taas yksin matkustamisen. Muistikuvieni mukaan se oli aina ennen ollut ahdistavaa, pelottavaa ja stressaavaa, ja olin aiemmin Stavangerin lastenkirjallisuuskonferensseissa monesti miettinyt, miksi oikein olinkaan lähtenyt turvallisesta kodistani minnekään. Yksin matkustamisessa yksinäisyyden huonot puolet vain korostuvat ja hyökkäävät silmille, ja tunnen itseni entistä pienemmäksi ja aremmaksi.

Päätin siis aloittaa varovasti, Tukholman-risteilystä. Naurettavaa kyllä jännitin kaikkein eniten sitä, vaikuttaisinko muiden laivamatkustajien silmissä säälittävältä luuserilta. Raukalta, joka istuu yksin peräbaarissa juomassa punaviiniä ja feikkaa lukevansa kirjaa kuin joku köyhän miehen Diane Keaton Theresa Dunnina Looking for Mr. Goodbarissa eikä saa iskettyä ketään.

Yksin syömään, yksin ostoksille, yksin hyttiin ja yksin maihin puhumatta kenenkään kanssa.

Mutta: Tukholman-risteilyillä saavat käydä muutkin kuin lapsiperheet, sinkut, hengennostatusretkelle lähteneet työseurueet, remuisat kaveriporukat ja seesteisemmät humppataitoiset senioripariskunnat. Saa sinne lähteä yksinkin. Ei muiden katseista tarvitse välittää.

Suunnittelin vaatimattoman haastavan päiväohjelman ja toteutin sen. Maanalaisella Skogskyrkogårdenin hautausmaalle, jossa vietin koko syyspäivän. Katselin Greta Garbon hautaa ja söin eväsleivät puistonpenkillä.

Laivalla yritin taas olla ajattelematta muita, parillisia risteilymatkustajia.

Tästä on jo vuosia, ja sittemmin olen tehnyt lukemattomia Tukholman-risteilyjä yksin, tänäkin vuonna jo kymmenen kertaa. Loppuvuodeksi on varattu kaksi lisää ja yksi hotellimatka. Vain keskikesällä pidän tauon. Kokenut risteilymatkustaja ei työnny täyteen buukattuihin laivoihin väkisin silloin, kun hyttien hinnat ovat moninkertaiset, palvelu liukuhihnamaista ja joka paikkaan saa jonottaa.

Viimeksi, juhannuksen jälkeisellä valitettavalla erehdysristeilyllä, lähtöselvityksen ja laivan käytävät olivat tukossa viidensadan japanilaisturistin tiiviistä ja epävarmasta ryhmästä, tiukaksi puristetusta nyrkistä, jonka läpi ei päässyt kukaan. Se oli kuin silliparvi tai Rooman Stazione Terminin yllä iltaisin taitolentoa esittelevä kottaraisyhteisö, sekin joukkovoimaansa luottava ja yksilönsä häivyttävä tehokas suorittajakollektiivi.

Kun kuumin kausi menee ohi elokuun puolivälissä, laivalle mahdun taas minäkin.

Niin kuin nytkin. Tämä on syyskuun toinen risteilyni, tänään on 19. päivä. Aurinko laskee Tukholman saaristoon, olen paluumatkalla, matkan ajaksi varaamani työ on tehty ja kirjoitan tätä.

Enää minulla ei ole pallomeri-ikäisiä lapsia eikä poikaystävää, joka rikkoo raittiuslupauksensa heti kun näkee paremmanpuoleisen hytin ilmaisen minibaarin ja imaisee sen jouluristeilyllä tyhjäksi jo ennen laivan lähtöä, karkaa laivan baareihin mukamas sulattelemaan joulubuffetia ja sammuu hyttiin iltakahdeksalta, on loppumatkan krapulassa ja huonotuulinen, jaksaa hädin tuskin lähteä kanssani Tukholmassa kaupungille katsomaan Elimkyrkania, Zlatanin uutta townhousea, ja haukkuu minut, kun en kehu häntä siitä, että hän on sentään paluumatkan juopottelematta.

Ja unohtaa, että paluumatkalla on jouluaatto. Annan hänelle lahjaksi suomentamani kirjan, joka kertoo alkoholistien läheisten tuskasta. Hän antaa minulle lahjaksi pienen muovisen joulukuusen, johon saa nappia painamalla ledvalot.

Lapseni viimevuotisen kuoleman jälkeen olen yliherkistynyt äänille: moottoripyörille, kaupallisille radioasemille, taustamusiikille ja televisiomainoksille.

En myöskään kestä alkoholin, tupakan, valkosipulin, kurkuman enkä pesemättömien ihmisten hajua. Laivan gourmetravintolassa soi Frank Sinatra, en voi syödä siellä. Erikoisaamiaisella haisee sipulisilppu, en voi syödä siellä.

Edellisellä risteilylläni pari viikkoa sitten laivan habitus toi mieleen vanhan pariskunnan, joka ei jaksa huolehtia henkilökohtaisesta hygieniastaan. Hytissäni haisi Neuvostoliitto ja hyttikäytävillä tunkkainen mummola. Kävelykannen viihdeorkesteri saa verenpaineeni nousemaan.

Minun on voitava päättää itse aistieni kuormittuvuudesta ja virikkeistäni. En kaipaa laivamatkoillakaan elämääni minkäänlaista viihdettä enkä ulkopuolista ajanvietettä. Antti Tuiskun esiintyminen ei siis ole Tukholman-risteilyjeni syy.

Pelkkä ajan tappamisen käsite on minulle kauhistus. Miksi tappaa aikaa? Sehän on meidän ainoa omaisuutemme, kuten ruotsalainen fyysikko ja kirjailija Bodil Jönsson on todennut.

Kytken hytin kaiuttimista pois risteilyisännän kuulutukset ja hilpeän kailotuksen enkä päästä mitään tai ketään liian lähelle. Olen ajankäytössäni omavarainen enkä tee pöytävarauksia. Haluan olla rauhassa.

Hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä ajatukseni ovat yleisiä ja yksityisiä, isoja ja pieniä, abstrakteja ja konkreettisia, henkeviä ja naurettavia, yleviä ja alhaisia. En ole riippuvainen muista. En tarvitse lämpimänä iltana laivalla viihtymiseeni edes kansibaaria tarjoiluineen. Hanasiiderin juominen muovimukista matalaotsaisessa punaniskaisessa porukassa ei kiihota, mutta Tukholman saaristoa voin katsella loputtomiin, ja paluumatkalla siirryn viimeistään Harmajan majakan kohdalla laivan kannelle. Helsingin kaunein rakennus Tuomiokirkko on aina yhtä vaikuttava näky, myös mereltä katsottuna.

Monille voi tulla yllätyksenä toteamus, ettei risteilyllä suinkaan ole pakko harrastaa irtoseksiä, valvoa, juoda, mässäillä eikä raahata tax-freestä kuuttakymmentäneljää oluttölkkiä. Eipä silti, olen minäkin aikoinani rymynnyt aamuun asti ja kantanut kotiin kallista viskiä ja vuosikertasamppanjaa, olen hoiperrellut krapulassa Tukholman yliopistolle luennoimaan ja hankkinut buffetista ähkyn, mutta nykyään Tukholman-risteily on minulle eleetön ja arkinen pikapyrähdys.

Perustarpeeni ovat vaatimattomia, osaan arvostaa laivan lihapulliakin enkä kärsi hotellikuolemasta. Sisäavaruuteni on rikas ja ääretön.

Koska olen vapaa taiteilija eikä minulla ole palkallisia vapaapäiviä eikä lakisääteisiä vuosilomia, voin risteillä lomakausien ulkopuolella, keskellä viikkoa – ja tehdä laivalla työtä. Rajaan oman tilani ja pidän sen.

Hyttilukemistoksi siunaantuu joka kerta käsikirjoituksia, vedoksia, ammattikirjallisuutta, ja ellei muuta, aina on päiväkirja, ajattelu ja luonnonvoimat.

Voin kirjoittaa tätä matkakertomusta. Viime keväänä yhdellä pikku risteilyllä luin hytissä (puhelimesta, pdf-tiedostona) toimeksiannosta Christoffer Carlssonin uusimman dekkarin (en enää muista sen nimeä) ja ilahduin nuoren kirjailijan väitteestä, ettei oikeastaan ihminen koskaan muutu, ihminen vain sopeutuu.

Olen miettinyt tätä huomiota paljon. Jonkin selittämättömän voimanlähteen avulla olen tähän mennessä jäänyt henkiin suurimmastakin menetyksestäni ja muista luopumisista, hylkäämisistä, ohareista, epäonnistumisista, takaiskuista ja vastoinkäymisistä. Tämän kotikutoisen resilienssin varassa voin yrittää tehdä henkilökohtaisen tragedian jälkeisestä eksistenssistä uuden normaalin. Ei ole entistä elämää, johon palata. Maahan lyötykin yrittää nousta jaloilleen.

Menetyksen lisäksi ihminen tottuu toisaalta myös menestykseen. Hän tottuu siihen, että rahaa on paljon. Vastaavasti hän tottuu siihen, että rahaa on vähän. Tai siihen, että rakkaus alkaa ja loppuu. Ylpistynyt ja kovettunut epäonnistuja nöyrtyy ja alistuu ennen pitkää, takoo päätään seinään ja yrittää aina kammeta itsensä yhä uudestaan ja uudestaan pystyyn, valmiina kohtaamaan seuraavan takaiskun. Hän tekee vanhojen virheiden lisäksi uusiakin, sillä virheet ovat ehtymätön luonnonvara. Parhaassa tapauksessa hän oppii omista virheistään – ja varsinkin muiden virheistä. Sitkeimmillään hän nielee tappionsa ja yrittää taas voidakseen jälleen kerran erehtyä. Siksi hän lähtee Tukholman-risteilylle.

Täyttä hintaa en maksa hytistä koskaan. Vaihtelen laivoja, jotta en kyllästyisi aina samaan reittiin, aina samaan konseptiin, aina samoihin hampurilaisiin, aina samaan Tukholmaan.

Tätä kirjoittaessani olen Silja Symphonylla. Molemmat laivayhtiöt pommittavat kanta-asiakastaan uusilla tarjouksilla viikoittain, ja merelle halajavan kierre on valmis. Se on hyvä kierre, se ruokkii itseään. Myös pelkkä matkan suunnitteleminen on palkitsevaa, ajatus lähtemisestä puoli iloa.

Ja lähtemisestä juuri laivalla. Lentämällä olisin perillä liian nopeasti, ja merimatkan hitaudessa on oma viivyttelevä viehätyksensä. Lyhyet lennot ovat yhtä idioottimaisia kuin yhden asemanvälin ajaminen metrolla. En ehdi siinä ajassa säätää itseäni pysähtyneeseen matkamielentilaan.

Melkein kaikkiin muihin ulkomaankohteisiin on pakko lentää, koska muutakaan järkevää vaihtoehtoa ei ole, mutta Tukholmaan menen aina laivalla, jos saan itse valita, ja useimmiten saan. Tartun halpaan risteilytarjoukseen, keksin hyvän syyn lähteä juuri nyt ja teen neljänkympin hytistä kahdeksi yöksi pesän.

En avaa edes televisiota, en tietenkään, enhän katso televisiota kotonakaan. Luen ja kirjoitan, katselen merimaisemaa, puhun itsekseni, menen aikaisin nukkumaan ja nukun koko yön. Olen koko ajan tietoinen merestä, sen rauhoittavasta ja pelottavasta voimasta. Ihminen on isossakin laivassa pieni ja turvaton, maailman saastunein pieni sisämeri suuri, kaunis ja vaarallinen.

Risteilyjen kuninkuuslaji on tietenkin valtameriristeily, mutta arktisena ihmisenä en voisi kuvitellakaan lähteväni Välimerelle tai Karibialle. Norjan pitkän rannikon olen sen sijaan kiertänyt etelästä pohjoiseen, Bergenistä Kirkkoniemeen, neljä kertaa, seurassa ja yksin, ja niille jadenvihreille vesille on ikuinen ikävä. Ovathan vuonotkin Atlanttia.

Viikon mittainen risteily on verratonta oman psyyken testaamista, vaihtelevan aktiivista ja passiivista eteenpäin menemistä, jossa koti liikkuu yön aikana seuraavaan satamaan. Laiva kulkee enimmäkseen rannikon tuntumassa, joten vuonoristeily soveltuu sisämaassa varttuneelle hyvin. Hurtigrutenin laivoilla ei ole taustamusiikkia, ei pelikoneita, ei karaokea, ei päivätansseja, ei yökerhoa, ei verovapaita ostoksia, ei pallomerta, ei gaalaillallisia eikä pukupakkoa. On vain alati vaihtuva ainutlaatuinen jylhä maisema ja hiljaisuus. Puolen tunnin päästä syödään taas tai tullaan Ålesundiin, Moldeen, Svolværiin, Harstadiin, Tromssaan, Honningsvågeniin. Silloin syöksyn maihin: käyn kirjakaupoissa, hautausmailla ja museoissa, ostan paikallislehtiä, kuvaan kaupunkiluontoa ja rakennuksia.

Norjan vuonoille ei kuitenkaan pääse muutamalla kympillä, ja siksi kompensoin risteilyfetissiäni käymällä Tukholmassa niin sanotusti oikeiden ulkomaanmatkojen välissä. Lapseni kuoleman jälkeen en jaksanut moneen kuukauteen Tukholmaa kauemmas, eivätkä voimani riitä vieläkään edes Berliinin kaltaiseen vaativaan suurkaupunkiin, mutta toukokuussa kävin Oslossa ja elokuussa Visbyssä. Joskus vielä lähden Wieniin.

En ole puhdasverinen askeetikko. Käväisen ainakin menomatkalla laivan tax-freessä ottamassa tyypit ja katsomassa muiden kulutuskäyttäytymistä. Niin paljon tuotteita, joita en tarvitse.

Tulen toimeen ilman alkoholia, tupakkaa, nuuskaa, tuoksuja, kosmetiikkaa, Marabouta. Olen niitä suomalaisia, jotka eivät pidä Fazerin sinisestä. Tuliko pelkkää negaatiota, ostanko mitään? Onko mitään hyvää? Tuliaisiksi maapähkinävoiminiatyyrikuppikakkuja. Jos haluaisin pientä naposteltavaa illaksi hyttiin (silloin kun vielä napostelin, nyt olen kieltänyt sen itseltäni), tarjolla on vain mielikuvituksettomia Marianneja puolen kilon jättipusseissa ja perhepakkauksissa, niitäkin paljoushintaan. Osta kolme, maksa kaksi. Selvää säästöä, kun ruokakomerossa on kilotolkulla karkkia.

Useimmiten en halua mitään. Ei ole pakko ostaa! Laivalla saa olla ostamatta! Koen suurta tyydytystä kulkiessani myymälän läpi tyhjä ostoskori kädessä ostamatta muuta kuin vesipullon (ja miniälle tuomisiksi valokynän). Samalla mulkoilen tietysti paheksuvasti mummoja, jotka keräävät ostoskärreihinsä Absolut Vodkaa, vaikka viinaksia ei enää osteta Tukholman-laivoilla yhtä kritiikittömästi kuin ennen.

Kotioloissa ruokavalioni koostuu lähinnä puurosta, munakokkelista ja voileivistä, ja siksi laivan lihapullatkin ovat luksusta. Ne syötyäni saatan tuhlata rahani kalliiseen käsilaukkuun.

Tai sitten en. Epäjohdonmukainen hybridikuluttaja muuttaa mieltään usein.

Itämeren lisäksi risteilyjeni tavoite on aina myös Tukholma. Koska ammatillinen kiinnostukseni sojottaa Pohjoismaiden kirjallisuuteen, puolentoista vuorokauden irtautuminen laiturista Itämerelle keskellä viikkoa on kätevin ja edullisin tapa päivittää osaamista, yhteiskuntatuntemusta ja kielellistä kehitystä. Siksi minun on hyvä ja oikeastaan välttämätöntäkin käydä usein vähintään Ruotsissa.

Tukholmassa on joka kerta jokin kiinnostava taidenäyttely, kiinnostava museo, kiinnostava hautausmaa, kiinnostava kirjakauppa.

Luen himokkaasti Tukholman kaupunginosalehtien asuntoilmoituksia. Jäljitän Knausgårdin Tukholman vuosien kotiosoitteita Söderissä. Millesgården palkitsee kävijänsä aina, ja kesällä sen terassipihalla voin kuvitella olevani Toscanassa, vaikka puut ovatkin mäntyjä.

Ruotsalainen muotoilu, silakkapihvit Skrapanin Himlen-ravintolassa sata metriä Söderin kattojen yllä. Gösta Ekmanin haudan etsiskelyä Katarinakyrkanin hautausmaalta. Estonia-muistomerkki Vasa-museon takana, kaupungin siluetti Fjällgatanilta, kävely Tjärhovsgatania tai Folkungagatania pitkin Medborgarplatsenille. Kierrän Götgatanin kirjakaupat, juon kannullisen valkoista teetä Svenskt Tennin teehuoneessa ja ihailen niin kaunista ja aistikasta ja kallista kauppaa, että siellä on tyydyttävä vain katselemaan. Yhden kolmensadan euron persikankarvaisen sisustustyynyn olen sieltä ostanut, ja nyt nojaan siihen joka yö sängyssäni. Syön päivän lounaan historiallisen museon atriumpihalla, käyn kävelemässä Galärvarvetin hautausmaalla.

Ei tietenkään tätä kaikkea saman risteilyn aikana; pieni on kaunista, vähän on hyvää. Tukholman hienot museot ovat muutamaa yksityismuseota lukuun ottamatta maksuttomia, ja odotan malttamattomana kaupunginmuseon remontin valmistumista. Tukholma ei tyhjene.

Viime talvena minun oli pakko varata ylimääräinen risteily kahden jo varatun risteilyn väliin ja käydä katsomassa kaksi valokuvanäyttelyä. Toinen oli muistonäyttely, toisesta tuli muistonäyttely.

Kaksi suurenmoista valokuvaajaa, toinen vanha, toinen nuori, ja molemmat kuolivat kuukauden sisällä, toinen 95-vuotiaana, toinen 29-vuotiaana. Olin ihaillut Lennart Nilssonin lääketieteellisiä kuvia 80-luvun alusta lähtien, ja esikoista odottaessani Ett barn blir till toimi embryologian oppikirjanani. Näin kuvat suurennettuina Fotografiskan näyttelyssä vuonna 2010. Ne olivat henkeäsalpaavia, kuin avaruudesta. Kun Nilsson kuoli vuoden 2017 alussa, ikonisimmista kuvista koottiin pieni muistonäyttely.

Samaan aikaan Fotografiskassa oli nuoren kiinalaisen valokuvaajan Ren Hangin viimeiseksi jäänyt näyttely. Niissä oli urbaaneja alastomia kiinalaisia nuoria, kauniita, hauskoja ja surullisia asetelmia. Ren Hang teki itsemurhan viikko näyttelyn avajaisten jälkeen, hyppäsi Pekingissä 28-kerroksisen talon katolta 29-vuotiaana. Eräässä runossaan hän oli kirjoittanut, että elämä on kallisarvoinen lahja, mutta joskus se on annettu väärälle henkilölle. Hänkään ei halunnut elää, hän ei halunnut elämän lahjaa. Masennus tappaa.

Tallinnaa en harrasta. En kestä viinarallia, päällekäyvää kaupallisuutta enkä huonosti käyttäytyviä suomalaisia. Tallinnan sataman viinakaupat ja basaarit ovat luotaantyöntäviä. Tukholmassa on sopivan nöyrä olo: suomalaiset ovat ruotsalaisiin verrattuina köyhempiä ja sivistymättömämpiä, mikään ei ole Tukholmassa edullisempaa kuin Helsingissä, ja siksi siellä on terveellistä käydä. Sinne ei mennä ensisijaisesti ostoksille. Sinne mennään kaupungin itsensä vuoksi.

Päivä Tukholmassa, kaksi yötä laivalla. Kokemusta on Commodore-sviiteistä ja autokannen alapuolelta, jälkimmäiseen ei kiitos enää ikinä. Hytissäni pitää olla vähintään ikkuna, mielellään myös kunnollinen sänky. Valitettavasti karvahattupuolen A-hyteissäkin on muhkuraiset tyynyt ja niin ohuet petauspatjat, että lakana on aamuun mennessä haitarilla (petauspatjan paksuushan korreloi suoraan hyttiluokkaan). Lonkkaproteesipotilas suosisikin mieluiten hyttiä, jossa on leveä ja korkea, täydellisen pehmeä runkopatja ja kuohkeat peitot ja sänky poikittain. Siitä on hyvä katsella ulos. Kahden hengen hytissä yksi henki nukkuu sikeästi aamuun asti eikä huomaa, kun laiva poikkeaa Maarianhaminaan. Kukaan ei pakota hyödyntämään jokaista drinkkikuponkia eikä kuluttamaan elimistöä diskossa aamuneljään asti. Myös risteilymatkustajalla on oikeus viettää laadukas ilta työkirjallisuuden parissa ja nukkua yö tulpat korvissa oman hytin hiljaisuudessa.

Hiljentymiseen vaikuttaa keskeisesti myös tietoliikenneyhteyksien epäluotettavuus. Puhelin saattaa olla mykkänä koko illan. Tälläkin risteilyllä ehdin vilkaista sushibaarissa sähköpostin, sitten meni verkko. On terveellistä saada muistutus menneisyydestä, joka ei ole kovinkaan kaukana takanamme.

Minulla on neljän hengen A-hytti yhdeksännellä kannella. Luettavana on työn puolesta ruotsalainen dekkari, kirjoitettavana tämä artikkeli, yöpöydällä suomentamista odottava tanskalainen surukirja, laukussa päiväkirja ja kaunokirjallisia ambitioita. Söin juuri eväsbanaanin, join magnesiumvettä. Kello on puoli yhdeksän, minulla on kaikkea ja kohta väsyttää. Risteilyisäntä mainostaa hyttikäytävän kaiuttimista bingoa, tervetuloa tanssimaan, karaokea laulamaan. Jurotan tyytyväisen itseriittoisena hytissäni. Niin kauan kuin minulla on lukemista, olen turvassa, vaikka en aina lukisikaan.

Päivällä kävin Tukholmassa kuninkaallisen laivaston hautausmaalla ja Estonian muistomerkillä.

Katson hytin ikkunasta pimenevälle merelle enkä tiedä, heräänkö aamulla. Memento mori. ■

Julkaistu: 2.11.2017