Jokainen tuntee jonkun kylähullun, kaupunkipaikoissa kaupunkihullun, tai on sellainen itse: omia polkujaan tallaava outomieli, joka ei sopeudu yhteisön sääntöihin, vaan noudattaa omiaan. Parhaaltaan hän on positiivinen voimavara – odottamattomien ideoiden kymi, yhteisönsä tinkimätön varavoimala ja villi piristäjä pilvisenäkin päivänä.
Kylähullu ei välttämättä ole perinteinen hullu, jota valkotakkiset jäljittävät. Hän saattaa olla joku Jules Verne, joka jo 1860-luvulla lähetti ihmisiä Kuuhun pitkällä tykillä ja pumpuliruudilla. Tai se lappajärveläinen nimeltä Poltettu, joka muinoin rakensi saranoilla toimivat siivet ja yritti lentää ilmailun historiaan: ”Muuten ois menny, vaan en muistanut räpöttää.”
Vakavasti otettavat ihmiset nauroivat heille ja sanoivat, että luuletteko te hullut, että ihminen ikinä lentää.
Hevoshullut, urheiluhullut ja pähkähullut meillä on aina ollut riesanamme, mutta kylähullua ei Nykysuomen sanakirja vielä 1950-luvulla tuntenut.
Ehkä sana kehittyi suuren rakennemuutoksen järkyttäessä yhteiskuntaa tai sitten vain kansainvälistymisen myötä, kun hokattiin, että maailma on täynnä dorfnarreja, byfåneja ja village idioteja.
Kylähulluja toki on ollut aina. Heitä vain pruukattiin sanoa viisashulluiksi, löylynlyömiksi, löysäpäisiksi, kahjoiksi, möyryiksi, ylenannetuiksi tai ”vähän sellaisiksi”, myöhemmin jopa poliitikoiksi.
Heitä on voitu pilkata, pelätä, matkia ja halveksia, mutta samaan aikaan heitä on kadehdittu, koska kenelläkään muulla ei ole yhtä paljon liikkumavaraa.
Kylähullu tekee ja puhuu mitä lystää, ja niin kauan kuin hän pysyy kylän pinnassa eikä pyri Venäjän johtoon, hän on jopa mainio voimavara.
Aivan samoin kuin hallitsijat ennen vanhaan tarvitsivat suorasuisia narreja, niin tarvitsi ahdas suomalainen agraariyhteisö kylähulluja, jotka häissä ja hautajaisissa laukoivat totuuksia. He olivat tunteiden kanavia, arkipaineiden purkajia ja yhteisön voimaannuttajia omalla hullulla tavallaan.
On paikkakuntia, joissa Vuoden kylähulluja valitaan, ja on kylähulluja, joista vain valitetaan. On terveitä hulluja, mutta myös mieleltään järkkyneitä ja sosiaalisesta kelkasta tippuneita.
Kuka määrittää, kummalla puolella rajaa olivat kusiaispesässä housuitta istuneet jurvalaiset, Nilsiän öljyšeikki, kreivi Pertti Ylermi Lindgren tai vaikkapa oman kotipitäjäni Elli-Katri, joka oli kutsuttu milloin minkin eurooppalaisen hovin vieraaksi – jos se hänelle vain sopii. Kaikilla heistä oli hienoja tarinoita.
Eikö Mr. Lordikin ollut joku naamioitunut kylähullu, kunnes voitti euroviisut, sovitti kansan 50-vuotiset kärsimykset ja muuttui kansallishirviöksi?
Eikö itseoppineita ITE-taiteilijoitakin, näitä Armon Mersujen ja betonisten tanssijoiden rustaajia, pidetty pitkään omituisina kyläboheemeina, kunnes maailman metropoleissa alettiin esitellä heidän töitään ja maksaa niistä kovia summia.
Heistä tuli Taiteilijoita, jos se nyt yhtään parempi arvonimi kyläpaikoissa on. Näet, kun pohjoisen miehet sotien jälkeen soittivat tanssimusiikkia seurojentalolla ja viulisti innostui tanssimaan, muut ärähtivät, että piruako siinä sätkytät! ”Minä taiteilen, näin nuorisoseurassa tehtiin”, sanoi viulisti ennen kuin sai potkut.
Ihminen on kylähullu vain muiden päätöksellä. Kun sotamies Aarne Honkajoelta, Tuntemattoman sotilaan keksijältä ja käpyjenkeräilijältä, kysyttiin suoraan, että oletteko te mielenvikainen, Honkajoki sanoi viisaasti: ”Tällaista kysymystä ei epäilyksenalainen voi koskaan itse ratkaista. Sen asian määrittelee ympäristö.”
Kylähulluksi, yhtä vähän kuin pääministeriksi, ei voi julistautua. Asema pitää ansaita – ainakin Suomen kaltaisessa, muodollisesti terveessä ympäristössä.
Kylähulluuden perinne on jalo. Suomalaisessa kirjallisuudessakin erikoisuus ja erilaisuus ovat olleet yksi hellityimpiä aiheita. Yksinpä Suomen kansallisromaanissa seitsemän kylähullua polttaa saunan Impivaarassa, mutta niin vain heistäkin kasvaa suomalaisen sivistysyhteiskunnan pönäköitä pönkkiä.
Kirjallisuutta tutkinut Hannes Sihvo jopa esittää, että suomalaisen miehen luonteen perustypologia polveutuu suoraan kylähulluudesta.
Siitä huolimatta jaksamme uskoa, että kyllä niitä hulluja naisiakin on jossain irrallaan, kun vain ottaa silmät päästä ja katsoo.
Apu etsii Suomen kylähullua!
Apu etsii keväällä 2015 pitäjän väriläiskää, joka erottuu joukosta omaperäisyydellään, on rohkea ja kekseliäs oman tiensä kulkija eikä hätkähdä herättämäänsä huomiota.
Esimerkillään kylähullu rohkaisee myös muita olemaan oma itsensä muista välittämättä. Kylähullu voi olla niin ikiliikkujan keksijä, väärinymmärretty taiteilija kuin läpi vuoden uimahousuissa itseään karaiseva kuntoilija.
Voit hakea Suomen kylähullu 2015 -titteliä itsellesi tai kaverillesi hänen omalla suostumuksellaan. Perustele ehdotuksesi lyhyesti, mutta värikkäästi. Liitä hakemukseesi persoonallinen kuva. Lähetä hakemus 26. huhtikuuta mennessä osoitteessa www.apu.fi/kylahullu.
Esittelemme kymmenen finalistia 7. toukokuuta, jolloin alkaa yleisöäänestys. Apu kertoo viiden eniten ääniä saaneen tarinat kesäisessä juttusarjassaan.
Vuoden kylähullu 2015 julkistetaan 13. elokuuta. Ehdotuksia lähettäneiden kesken arvotaan 250 euron lahjakortti K-kauppaan.
