HPK on vajonnut viidessä vuodessa vuorenhuipulta niin alas, että se muistuttaa Liiga-tason organisaatiota enää vain vaivoin

Hämeenlinnan Pallokerho yllätti koko jääkiekkoilevan Suomen keväällä 2019. Kovassa nousukiidossa valmentajana ollut Antti Pennanen teki joukkoineen mahdottomasta mahdollisen ja päihitti lopulta pudotuspeleissä niin TPS:n, Tapparan kuin Kärpätkin matkallaan mestaruuteen seitsemännen finaalin jatkoajalla Raksilassa. Se oli pieneltä organisaatiolta temppu, josta oli syytä olla ylpeä.

Ja kyllähän he olivatkin, mutta olivatko liikaakin?

Vaikka mestaruus oli ikimuistoinen, ja siitä sai iloita, organisaatiossa tapahtui jotain sellaista, mitä ei olisi suonut näkevän. HPK:n piirissä saattoi aistia, että jotkut alkoivat nähdä itsessään sellaista suuruutta, jolle ei ollut katetta. Kehitys loppui tyytyväisyyteen.

Kun HPK:ta seurasi läheltä, saattoi nähdä seuran hurmaantuneen mestaruudesta niin, ettei siitä näyttänyt oikeastaan kukaan todella toipuvan. Väki on jo vaihtunut, tänä päivänä esimerkiksi toimitusjohtaja Antti Toivanen on siirtynyt takaisin asuntokauppamaailmaan, urheilujohtaja Mika Toivola on pesäpalloseura KPL:n toiminnanjohtaja – ja kovassa nosteessa ollut Pennanen nostatti vähintäänkin kulmakarvoja tunaroimalla Ilveksen jättisatsaukset viemäriin ja kompuroi julkisuudessa omituisine kättelemättömyyskohuineen ja haastatteluineen.

Pennanen on seuraavaksi Leijonien päävalmentaja, ja voi vain toivoa, että keväällä tullut myllytys on herättänyt hänet miettimään mikä valmentamisessa ja voittamisessa on olennaista ja mikä ei. Näkemys asiasta on tuntunut hapuilleen Pennasella pahemman kerran.

Oli miten oli, viisi vuotta myöhemmin näky Hämeenlinnassa on synkeä. Vaikka asiaa yrittäisi lähestyä miten päin tahansa, tuskin kukaan voi kiistää, että joukkue pelaa 2020-luvun yleisön vaatimuksille käsiin vanhentuvassa hallissa, organisaatio on ajautunut keltanokkien käsiin ja objektiivisesti seuran nykytilaa katsovalle on kovin vaikeaa löytää uudelle nosteelle selkeitä perusteita.

Se on valitettavaa, sillä 2000-luvulla HPK on kyennyt olemaan useaan otteeseen myös pienten suuri. Nykyään se on pikemminkin pienten pieni.

Nykyinen päävalmentaja Matias ”Maso” Lehtonen tuli Mestiksestä HPK:n päävalmentajaksi suurin odotuksin. Lehtonen vaikutti avoimella otteellaan hurmaavan monet niistä toimittajista, jotka luovat mielikuvansa valmentajista vain julkisen käyttäytymisen perusteella. Lehtonen epäilemättä on hyvä tyyppi, joka yrittää tehdä kaikkea mahdollista. Se, onko hän hyvä ja voittava valmentaja Liiga-tasolle on vielä kysymys, joka on vastausta vailla.

Koska Hämeenlinnassa kurssi oli kääntynyt jo Pennasta seuranneiden päävalmentajien Matti Tiilikaisen ja sentään kurssin ajoittain kääntäneen Jarno Pikkaraisen aikana laskuun, Lehtosessa haluttiin nähdä jälleen uusi Pennanen. Eli valmentaja, joka onnistuisi ylittämään tason, jolla HPK organisaationa oikeasti menee.

Samaa pennaslaista kaipuuta ja odotusta oli myös Tiilikaisen osalta, mutta Lehtosen nähtiin – tietysti – olevan ihan eri maata. Lehtosen ikäväksi, hän on toistaiseksi saanut aikaan vain Tiilikaista heikompia tuloksia.

Ensimmäistä kautta Lehtosen osalta on häivytetty usein sillä, että tuolla joukkueella ei olisi kukaan saanut mitään aikaiseksi. Niinkin asian voi nähdä, mutta kun kausi päättyi pistekeskiarvoon 0,98, ei sekään ole mitenkään koko totuus.

HPK teki Liigassa viime kaudella vähiten maaleja kaikista joukkueista – ja päästi maaleja omiin kolmanneksi eniten. Kaikki avainnumerot osoittivat HPK:n olleen viime kaudella luokaton – ja ainoa toimenpide oli siirtyä tyhjennysmyynteihin. Pisin tappioputkikin venyi 13 otteluun, mikä on heittämällä HPK:n 2000-luvun pisin ja yksi liigahistorian pisimpiä – ja sen katkaisuunkin tarvittiin voittomaalikilpailu KooKoota vastaan.

HPK on värvännyt täksi kaudeksi riveihinsä Ruotsista sentteri Kyle Toppingin, jonka harteilla on paljon. Hänen tulisi olla todellinen vahvistus, että seuralla olisi lähtökohtaisesti edes yksi 30 saati 40 tehopisteen hyökkääjä.

Viime kaudella joukkueen sisäisen pistepörssin voitti 23 tehopisteellä Danick Martel, joka myytiin kesken kauden SHL:ään Örebron riveihin, jossa hän ei tehnyt runkosarjassa maalin maalia 12 ottelussa. Se kertoo rajua kieltä siitä, millaisen joukkueen kasasi esimerkiksi ex-toimitusjohtaja Toivanen. Martelin lisäksi myös Eetu Tuulola sai kasaan 23 pistettä. Kuvaavaa on, että mestaruuden voittaneessa Tapparassa tuo pistemäärä olisi oikeuttanut sisäisen pistepörssin sijaan 12.

Kun HPK:n joukkuetta katsoo, on aivan selvää, että maalivahti on tärkein pelaaja. Sami Rajaniemi on ollut luotettava, mutta hänen pitäisi yltyä ilmiömäiseen vireeseen, että lähtökohtaisesti otteluissa alakynnessä oleva HPK voisi selviytyä pudotuspeleihin. Siis siitäkin huolimatta, että pudotuspeleihin yltää tällä kaudella peräti 12 joukkuetta.

Rajaniemen lisäksi lupaava Kim Saarinen esitti viime kaudella lupauksia herättäviä otteita, josta hänet palkittiin NHL-varauksella – eikä aivan mahdotonta ole, että hän voisi saada enenevissä määrin peliminuutteja tällä kaudella. Saarinen on joka tapauksessa tulevaisuuden maalivahti, mutta onko hänen aikansa ihan vielä?

Puolustuksessa HPK on edelleen tilanteessa, jossa Petteri Nikkilä ja Juuso Hietanen tulevat nielaisemaan ison määrän peliminuutteja. Kalusto ei missään nimessä ole kelvoton. Heidän takanaan Miska Kukkonen ja Juuso Ketola ovat liigatason pakkeja. Petteri Nurmen olisi osoitettava kehittymisen merkkejä, ettei hän jää ikuiseksi lupaukseksi. Kuudennen puolustajan paikasta käydään kilpailua Ossi Ikosen, Kalle Kankaan, Arturs Andzansin ja kumppaneiden kesken.

Hyökkäysosasto on sen sijaan ensisilmäyksellä Liigan heikoin – ja jotta se ei olisi sitä, monen pelaajan olisi ylitettävä kaikki odotukset kilpailukyvyn löytämiseksi. Toppingin pitäisi olla kärkihankinnan veroinen, samoin Christopher Bengtssonin. Potentiaalisen Kasper Lundellin olisi otettava huimia harppauksia – ja nopeajalkaisen, mutta pelistä kiinni jäävän Axel Skinnarin olisi opittava voittavan jääkiekon tavoille.

Omat pojat Eetu Tuulola ja Teemu Rautiainen ovat liigatason pelaajia, mutta molempien osalta viime kausi oli välähdyksien varassa. Rautiaisen osalta tämä näkyi erityisen rumasti. Rautiainen esimerkiksi tinttasi lokakuussa TPS:n verkkoon yhdessä ottelussa peräti neljä maalia, mutta muissa otteluissa reppu heilui yhteensä vain kahdesti.

Tullaan kovan kysymyksen äärelle. Kun välähdyksistä voitiin puhua käytännössä liki jokaisen HPK:n viime kauden hyökkääjän osalta, voi kysyä, että miten hyvä valmentaja Lehtonen oikeastaan on? Miksi kukaan ei ylisuorittanut, vaan niin moni alitti jopa oman tasonsa?

HPK:ssa ja sen liepeillä on riemuittu siitä, että joukkue sai penkin taakse kokeneen apuvalmentajan Ari-Pekka Selinin. Selin tiedetään itsensä Jukka Jalosen luottomieheksi – ja Jalonen puolestaan HPK:n kunniapuheenjohtaja Harri Lintumäen luotetuksi ystäväksi ja neuvonantajaksi.

Sinänsä Selin kokeneena valmentajana on looginen valinta vahvistamaan valmennusta, mutta on kiinnostavaa nähdä miten käy, kun myrskytuuli alkaa Hämeenlinnassa puhaltaa tulosten laahatessa. Jos Lehtosella ja HPK:lla ei lähde peli kulkemaan, voi olla, että HPK ei ainoastaan palkannut Selinissä uutta apuvalmentajaa – vaan jo seuraavan päävalmentajansa.

Lehtosella on ollut ainakin mielikuvissa jonkinlaisen ihmisjohtajan maine. Siihen maineeseen nähden onkin yllättävää, että viime kauden jälkimainingeissa kuului soraääniä pukuhuoneesta.

Ei esimerkiksi ehkä ollut Lehtosen itsensä kannalta järkevin mahdollinen veto riisua kapteenin C-kirjainta kokeneen olympiavoittajan ja maailmanmestari Juuso Hietasen rinnasta. Eli ”Hämeenlinnan jääkiekon aatelissukuun” kuuluvalta pelaajalta. Muutoinkin Lehtosen nähdään puuttuvan valmentajana liikaa arkisiin pikkuasioihin, minkä on koettu syövän hänen auktoriteettiaan.

Murheellisin tilanne HPK:lla on kuitenkin toimistollaan. Taloudellinen tilanne on kireä ja uusi toimitusjohtaja Kaj Källarsson on varmasti hahmona kokoavampi voima kuin oli entinen toimitusjohtaja Toivanen, joka jätti lopulta jälkeensä pitkän miinuksen. Aitiolle on kerrottu, että seuran alamittaiseksi jääneen osakeanninkin varat kuluivat pitkälti joukkueen kesän palkkojen maksuun. Kesken viime kauden puikkoihin astunut Källarsson peri tehtävänsä epäkiitolliseen aikaan ja on kiinnostavaa nähdä, mitä hän saa luotua vaikeassa tilanteessa.

Nykytilanteessa palataan kuitenkin kesään 2023, kun puheenjohtaja Jyrki Louhella oli ainutlaatuinen mahdollisuus laittaa HPK:n kuppila kuntoon kriittisellä hetkellä ja valita mieleisensä organisaatio. Se oli sudenhetki, jolloin hallitus vaihtui ja samoin vaihtuivat myös kaikki operatiiviset henkilöt toimitusjohtajaa, urheilujohtajaa ja päävalmentajaa myöten. Mahdollisuus oli täyttää talo parhailla mahdollisilla osaajilla.

HPK valitsi kokemuksen sijaan kokemattomuuden. HPK pestasi urheilujohtajakseen Ilkka Haapean lisäksi jääkiekkojohtaja Erkki Rajamäen. HPK siis satsasi urheilujohtamiseen kokoaan suuremmin, mutta toistaiseksi HPK:ta tuntevat ovat jääneet lähinnä miettimään, että onko kaksikko toistaiseksi ollut edes yhtä puolikasta?

Kokematon Haapea on suututtanut jo HPK-yhteisössä. Haapea on puhunut paljon, mutta kun hänen esitelmiään toinen toistaan sekavammissa ja kapulakielisemmissä blogikirjoituksissa on seurannut, ei ole käynyt täysin ilmi, että mahtavatko kehityssuunnitelmat joskus näkyä jossakin?

Paljon on puhuttu esimerkiksi valmentajaosaamisen kehittymisestä, mutta sellainen tuuli on puhaltanut HPK:n junioripuolella, että valmentajien vaihtumista voi pitää jo hallitsemattomana kaaoksena. Ei ole hyvä merkki, että viestit vain vahvistuvat Haapean haasteena olevan johtamisessa jo ihmisten kohtaamisessa. Eikä se ole mikään Aition mielipide, vaan hänen johtamiensa ihmisten mielipide.

Onko epäreilua arvioida Haapean ja Rajamäen työtä vain vuoden perusteella?

Kyllä ja ei.

Vuosi on toki lyhyt aika, mutta on silti muistettava, että HPK:n kokoiselta seuralta on erittäin kovan luokan satsaus pestata kaksi uutta urheilujohtajaa, joten tulosta pitäisi voida odottaa. Ja jos ei nyt huippusuoritusta tarvitse odottaa, niin ehkäpä sentään edes kehittyvää kulkua?

Ei ainakaan pitäisi olla aikaa touhuta ainoastaan kauniiden ajatusten ja sanojen varassa. Suomalainen pääsarjakiekko on lähestymässä sellaista murrosta ja mahdollisesti jopa uusjakoa, että HPK:n paikka auringossa on aidosti uhattuna. Tiettävästi Haapean porukkaa ollaan jo paimentamassa ruotuun hallitustasolta.

Eikä Hämeenlinnassa lämmitä ketään, mikäli viime tinkaan joukkueensa kasannut ja Mestiksestä Liigaan noussut Kiekko-Espookin kiilaa "Kerhon" edelle. Toivottavasti edes HPK tietää itse, millä mittareilla kehitystä seurataan.

Jääkiekkojohtaja Rajamäen osa on erityisen kiittämätön. Rahat ovat tiukalla, Liigan vetovoima on ottanut osumaa Euroopassa – ja HPK:n vetovoima vielä Liigan sisällä sitäkin enemmän.

Mutta kun Rajamäen aikana tehtyjä hankintoja katsoo, voisiko kaikesta huolimatta edes hieman parempaan pystyä? Ei tarvitse kärjistää, jos sanoo, että jopa Mestiksessä ja viime kaudella viisi voittoa varsinaisella peliajalla napanneessa SaiPassakin tunnutaan tekevän nimekkäämpiä hankintoja.

Paljon riippuu myös siitä, että kohtaako se, mikä on HPK:n tavoite ja mikä on sen suhde ympäröivän yhteisön odotuksiin. Yleisömäärien sukeltaminenkaan ei voi kauan jatkua, mikäli HPK haluaa pitää päänsä pinnalla.

HPK:lla on iso työ saada yhteiskunnan koetteella olleen kulutusvoimankin valossa kaukalossaan ja hallissaan tuote, joka houkuttelee hämeenlinnalaisia käyttämään enemmän rahaa Rinkelinmäellä arki-iltoinakin. Ei sellaista ole oikeastaan nähty, eikä se erätauolla frisbeetä heittämällä ja hotsia myymällä ikuisesti kanna, varsinkaan jos joukkue menettää mahdollisuutensa pudotuspeleihin jo ennen joulupukin tuloa.

Myös sisäisesti ei ole helppoa. HPK on saattanut olla joskus sokeastikin itseensä uskova perhe, eikä siinä mitään, mutta yleensä se sentään on ollut todella perhe. Nyt eripuraa on havaittavissa laajemminkin sisäisesti. Se on pois HPK:n suurimmasta voimavarasta, yhteisöllisyydestä.

Mikäli sama heikko kaiku on askelten tuloksissa tälläkin kaudella, on se otollinen maaperä turbulenssille. Yhden kauden sukellus on vielä siedetty Hämeenlinnassa, mutta jos syksy alkaa tappioiden sävyttämänä, alkaa paine kasvaa.

Ja kun niin käy, ensimmäinen syyttävä sormi sojottaa yleensä penkin taakse. Ulkopuolelta Hämeenlinnaan saapuneella Matias Lehtosella on joka tapauksessa nyt näytön paikka, sillä Selinillä on Hämeenlinnassa omat tukijansa.

Mikäli sukellus jatkuu pidempään, katseet kiinnittyvät myös Haapeaan ja Rajamäkeen. Ja kun kiinnittyvät, suurennuslasi suuntautuu myös puheenjohtaja Louheen, jonka kykyä rekrytoida oikeita henkilöitä töihin voidaan jo nyt kyseenalaistaa. Louhi on kuitenkin ennen puheenjohtajuuttaankin istunut vuosikaudet HPK:n hallituksessa.

Seurajohdossa voidaan miettiä onko se reilua vai ei, tai onko ympäristö muuttunut kovin negatiiviseksi, mutta sellaista on ammattilaisurheilu. Pelin henki on yleensä armoton: tulos tai ulos. Eikä se muuta toivomalla muuksi muutu.

Yhtä kaikki. HPK:n olisi tällä kaudella – epämääräisiltä lähtökohdiltaan huolimatta – pystyttävä esittämään uskottava yritys taistella pudotuspelipaikasta. Talous ja yleinen uskottavuus ei kauaa kestä viimekautisen kaltaista suoritustasoa.

Vaikka pudotuspeleihin pääsee 12 joukkuetta, olisi sinne yltäminen HPK:lta onnistuminen. Niin suuri suosikki HPK on aivan häntäpäähän.

Jos pahimmat uhkakuvat toteutuvat, ja taas tyhjennetään joukkue, käy HPK:n kannattajaa jo liki sääliksi. Viime keväinä nimittäin suurin jännitys on kohdistunut jo perinteiseen pelaajia julkistavaan kickoff-tapahtumaan, jonne on tuotu uusia nimettömiä pelaajia.

Vaan kauanko muovituoppi kädessä jaksetaan enää uskoa parempien päivien tulemiseen, jos jotain oleellista käännettä ei nähdä?

Aition jääkiekkokynät Petteri Sihvonen ja Samuel Savolainen arvioivat jokaisen Liiga-seuran lähtökohdat yksi kerrallaan ennen kauden alkua.