Maaliskuun seitsemäntenä päivänä vuonna 2005 oululainen ajoneuvokatsastaja Pertti Latvala makasi montussa rekan alla. Kun hän huomasi, että hänen oikea jalkansa oli jäänyt kahden raudan väliin montun pohjalla, hän huusi rekan hytissä olleelle työkaverilleen: Älä liikuta autoa! Tämä kuitenkin kuuli, että Pertti huusi ”liikuta”.

– Kun auto lähti liikkeelle, ehdin vetää pääni alta pois, mutta jouduin uhraamaan polven. Se vääntyi pahasti, Pertti, 64, kertoo.

Hän kykeni ajamaan sairaalaan itse, vaikka jalka turposi ja kipeytyi koko ajan. Hoidoksi annettiin voiteita sekä lääkkeitä, ja Perttiä kehotettiin lepuuttamaan polvea. Se ei kuitenkaan parantunut, vaan oireili koko kevään.

Kesäkuun alussa tehtiin tähystysleikkaus. Polvi saatiin kuntoon, ja viikon sairausloman jälkeen Pertti palasi iloisena töihin. Toisen työpäivän iltana hänelle nousi yllättäen niin kova kuume, että hän tärisi horkassa. Vaimo vei Pertin yötä vasten Oulun yliopistollisen sairaalan päivystykseen. Tästä yöstä hänellä ei ole kuin kaksi muistikuvaa.

– Ensimmäisessä tärisin kylmissäni odotushuoneen penkillä ja pyysin peittoa, jotta lämpenisin. Toisessa makasin toimistohuoneen varastossa, koska sairaalan osastot olivat täynnä. Mustapartainen isokokoinen lääkäri piirsi tussilla viivoja jalkaani, joka oli alkanut mustua.

Pertti kiidätettiin leikkaukseen. Kun hän heräsi osastolla, jalka roikkui sängyn yläpuolella telineestä.

– Myöhemmin kuulin, että vaimoltani Pipsalta oli ennen leikkausta kysytty, voidaanko jalkani amputoida, jos muuta vaihtoehtoa ei ole. Minua ei ollut saatu hereille eikä puhumaan. Tulehdusarvot huitelivat taivaissa.

Seuraavaksi Pertti heräsi eristyksessä infektiohuoneessa. Sisään ei päässyt kuin sairaalan hoitohenkilökuntaa ”avaruusasuissa”. Vaimon piti katsella miestään lasin takaa.

– Jalastani roikkui muoviletkuja nivusista kantapäähän. Niistä valui kirkasta visvaa alla oleviin kippoihin.

Muistot tältä ajalta ovat hataria, sillä Pertti häilyi useita päiviä tajunnan rajamailla. Merkintöjen mukaan hän kävi leikkaussalissa neljä kertaa kahden viikon aikana.

– Selkeimmin mieleen on jäänyt se, kun joku yritti työntää selkääni piikkiä puuduttaakseen jalan taas uutta leikkausta varten. Itkin kapealla pöydällä, että älkää perkele enää pistäkö, vaan ottakaa pää pois. Nyt saa tämä helvetti riittää.

Epäiltiin, että oma ihobakteeri oli aiheuttanut Pertille hengenvaaralliseksi äityneen infektion. Hän vietti sairaalassa kuutisen viikkoa. Kun oikea antibiootti vihdoin löytyi, tulehdus laantui nopeasti.

Sen sijaan kivut eivät hävinneet. Asiasta ei kuitenkaan huolestuttu, sillä leikkauksen jälkeen särkyä voi esiintyä joskus pitkäänkin. Kotiin lähtiessään Pertti sai käteensä Burana-reseptin. Lääkkeen piti viedä kivut, mutta niin ei käynyt.

– Jalka oli jatkuvasti kipeä, ja kipu säteili selkään. Vaimo löysi jostain lehtisen hermosärystä. Kun olin lukenut sen, olin vakuuttunut, että kyseessä täytyi olla juuri hermosärky. Tiesin, että polveni hermo oli nirhautunut jossain minulle tehdyssä leikkauksessa.

Talvi ehti melkein tulla, ennen kuin eräs nuori kirurgi suostui lähettämään Pertin kipupoliklinikalle. Siellä hän tapasi maineikkaan kipulääkärin Voitto Järvimäen. Tämä pyysi Perttiä ottamaan muutaman askeleen ja käymään sitten makuulle.

– Hän ei varoittanut yhtään, kun hän tökkäsi jalkaani etusormellaan ja totesi, että tuossa oli hermovaurio. Kipu tuntui takaraivossa asti. Hän paikallisti kohdan kävelytyylistäni.

Hermo Pertin polvessa ei ollut katkennut, vaan kirurgin veitsi oli vahingoittanut sitä osittain. Jalassa ollut tulehdus oli saanut sen rispaantumaan, mikä oli pahentanut kipuja. Voitto Järvimäki arvioi, että vaurio saattaisi parantua 15–20 vuodessa.

Hoidoksi määrättiin voimakkaita särky- ja hermokipulääkkeitä. Vei kuitenkin puolitoista vuotta, ennen kuin toimiva lääkitys löytyi.

– Tästä on nyt 17 vuotta, ja sen aikana olen päässyt liki pitäen kivun herraksi. Vaikka kipu on yhä läsnä koko ajan, se ei enää orjuuta minua.

Aluksi hermovaurio lamautti Pertin lähes täydellisesti, sillä kivusta tuli jokapäiväinen ”riitakaveri”. Se vei työkyvyn, mikä otti pahasti luonnolle. Pertti oli vasta 48-vuotias ja tehnyt töitä koko ikänsä.

– Nyt minut puklautettiin syrjään kuin oksennus. Mietin, olenko enää mitään, kun en ole töissä. Kuvittelin, että minua pidettiin yhteiskunnan elättinä ja vastuun pakoilijana.

Nuorempana Pertti heitti moukaria ja liikkui muutenkin paljon, mutta nyt hän köpötti muutaman askeleen keppien kanssa. Elämä oli muuttunut täydellisesti.

– Köllöttelin kotona ja yritin tehdä yksijalkaisena kotihommia. Minulla ei ollut muuta seuraelämää kuin telkkari. Vaimo oli töissä, ja ystävät karkasivat, koska en osannut puhua muusta kuin kivuistani. Elämänpiirini kaventui. Juopottelin kieltämättä aivan liikaa.

Lamaannusta lisäsi turhauttava taistelu Potilas­vakuutuskeskuksen kanssa. Pertti haki korvausta leikkauksessa tapahtuneen virheen vuoksi, mutta potilas­asiamiehen laatimat valitukset tulivat bumerangina takaisin.

– Kerran kielteisen päätöksen jälkeen otin kirveen käteeni ja nousin autooni. Aikomukseni oli ajaa tivaamaan, miksi vakuutusvirkailijat rääkkäsivät ihmisiä. Pipsa nappasi avaimet virtalukosta ja sanoi, että et lähde minnekään. Onneksi – olin niin raivoissani, että olisin todella voinut toteuttaa uhkaukseni, Pertti muistelee.

Välillä Perttiä pelotti, välillä suretti. Talous oli aivan kuralla, koska hän oli pudonnut Kelan peruspäivärahalle vuoden sairastamisen jälkeen. Hän ei pystynyt enää maksamaan elatusapua lastensa äidille. Se kiristi hermoja ja masensi entisestään.

Pertistä tuntui, ettei missään ollut enää mitään mieltä. Synkimpinä hetkinä hän harkitsi itsemurhaa.

– Yritys kaatui tyhmyyteeni. Jälkikäteen olen ollut hyvin kiitollinen tyhmästä päästäni.

Pertti tuntee suurta kiitollisuutta myös siitä, että puoliso Pipsa on jaksanut olla hänen tukenaan. He tutustuivat kolme vuotta ennen polven vammautumista.

– Olimme juuri päässeet uuden elämän alkuun, kun onnettomuus tapahtui. Ilman ihanaa vaimoani en olisi selvinnyt. Hän oli se vahva, horjumaton tukipylväs, johon saatoin nojata, ja joka rakasti minua tällaisenakin.

Marraskuussa 2008 Potilasvakuutuskeskus viimein myönsi, että Pertin jalan hermo oli vaurioitunut leikkauksissa, ja voimakas tulehdus oli pahentanut tilannetta. Seuraavana vuonna hän sai korvauksen vammautumisen vuoksi menetetyistä ansiotuloista. Korvausta maksetaan eläkeikään asti. Lisäksi hänelle myönnettiin fysioterapiaa 50 kertaa vuodessa.

– Taakka putosi selästäni. Toinen merkittävä asia oli, että löysin Suomen Kipu ry:n nettisivut ja päätin mennä kipuryhmän vertaistukitapaamiseen. Siellä sain puhua kivusta sellaisten ihmisten kanssa, jotka olivat sitä kokeneet. Minua ei väheksytty eikä kyseenalaistettu. Sain puhtia ja uutta virtaa.

Kun Oulun kipuryhmän vetäjä jätti pestinsä, Pertin ystävä houkutteli häntä tarttumaan puikkoihin. Se merkitsi eräänlaista käännekohtaa. Ensimmäiseen Pertin vetämään tapaamiseen saapui 50 henkeä. Kahvit ja pullat riittivät vain murto-osalle.

– Ihmiset tulivat paikalle, koska luulivat saavansa jonkin ilmaisen lahjan. Toisella kerralla väkeä oli paljon vähemmän, mutta siitä se lähti. Elämänkirjassani kääntyi uusi lehti. Annoin kasvot kivulle, kun minusta tehtiin pari juttua paikallislehtiin.

Pertti toimii edelleen Suomen Kipu ry:n Oulun vertaistukiryhmän vetäjänä. Häneltä ovat loppua kiittävät sanat kesken, kun hän kertoo vapaaehtoistyön merkityksestä elämässään. Ensinnäkin se on täyttänyt leipätyön jättämän tyhjiön. Se on myös tuonut paljon hyviä ystäviä. Lisäksi on ilo nähdä, miten vertaistukitoiminta todella auttaa ihmisiä.

– Voin katsoa aamulla itseäni peilistä hyvillä mielin, kun mietin, mitä kaikkea eilen tein. Parasta ovat kahdenkeskiset keskustelut. En pysty kuvailemaan tunnetta, kun tutuksi tullut ihminen tulee ja kiittää halaten. Kipua pidetään pahana, mutta omassa elämässäni paha on muuttunut osin hyväksi.

Kiukun ja katkeruuden tunteet Pertti jätti jo aikaa sitten taakseen.

– Olen hyväksynyt, että elän luultavasti loppuelämäni kivun kanssa. Sitä ei voida parantaa, mutta hyvällä hoidolla oireita voidaan lievittää.

Pertti ei ole enää perheensä ainut kipupotilas. Pipsa-­vaimo joutui vuonna 2011 selkäleikkaukseen, jossa syntyi hermovaurio. Tällä kertaa Potilasvakuutuskeskus myönsi virheen heti, ja potilasvahinkoilmoitus hyväksyttiin kolmessa kuukaudessa.

– Olihan se kova isku meille molemmille. Vaimo lähti leikkaukseen luottaen, ettei salama iskisi samaan perheeseen kahta kertaa. Nyt olemme sitten hermovauriopariskunta ja käymme kuntouttavissa jumpissa yhtä aikaa.

Mutkia on ollut matkassa tämän jälkeenkin. Jouluaattona kaksi vuotta sitten Pertti sai lievän aivovamman, kun hän kaatui ja löi päänsä pakatessaan tavaroita seuraavan päivän kylpyläreissua varten.

Aivovamma vaikuttaa tasapainoon ja aiheuttaa voimakasta päänsärkyä. Siksi Pertin on käytettävä kävellessään usein keppejä tai rollaattoria, pahimpina päivinä on liikuttava sähkömopolla. Muuten hän ei niitä enää tarvitsisi.

– Kaikkien sattumusten myötä olen oppinut, että tapahtui mitä hyvänsä, ensiksi kannattaa istua alas ja antaa ajatusten työstää tapahtunutta. Lopulta päällimmäiseksi nousee tunne, että kyllä tästä selvitään. Vasta viimeisenä aamuna ollaan sellaisessa tilanteessa, ettei selviäminen ole mahdollista, Pertti sanoo.

Nykyistä arkeaan hän pitää jotakuinkin hyvänä. Aivovamman pitäisi parantua muutamassa vuodessa eikä hermokipu rajoita liikkumista samalla tavalla kuin ensimmäisinä vuosina. Pertti pystyy harrastamaan keilailua ilman vauhdin­ottoa, linkoamaan lunta, leikkaamaan ruohon päältä ajettavalla ruohonleikkuukoneella ja haravoimaan pihan sähkömopon istuimelta.

Monet asiat tuottavat mielihyvää, etenkin lasten ja lastenlasten pärjääminen omassa arjessaan.

Yksi ilonlähde on metallityökurssi, jossa Pertti käy takomassa koukkuja, puukkoja ja muita käyttöesineitä. Lopuksi hän työstää esineet valmiiksi omassa pajassaan ilman kuumentamista.

– Toki kipu hallitsee paljon elämääni, mutta sen kanssa mennään niin kauan kuin elonpäiviä riittää. Kun se ei kerran raaski minusta erota, kulkekoon sitten mukana, hän hymähtää.