Isoisäni ja isäni pelastivat itsensä ja perheensä natseilta – Mihin nykyisän pitää varautua, jotta pystyy samaan?
Isoisäni vältti maailmansodan teurastuksen ja säästi perheensä keskitysleireiltä. Isän tehtävä onkin myös ennakoida sitä, mitä tapahtuu ja varautua siihen.
The Atlanticin alkuperäisen, englanninkielisen jutun voit lukea tästä linkistä.
Isoisäni syntyi vuonna 1882 Zawalessa, pienessä ukrainalaiskaupungissa, joka oli osa monietnistä Itävalta-Unkarin keisarikuntaa.
Vuonna 1914 tämä valtava valtio – kuten moni muukin Euroopan maa – syöksyi ensimmäiseen maailmansotaan raivoisan innokkaasti. Myöhemmin isoisä kertoi isälleni, kuinka hämmentävää oli katsella Wienin rautatieasemalla junaan nousevia nuorukaisia – oikeastaan vielä poikia – jotka riemuitsivat lähtiessään kohti lähes varmaa kuolemaa.
Isoisä ei ilmoittautunut vapaaehtoiseksi, vältti kutsunnat ja säilyi hengissä.
Hänen poikansa, isäni, syntyi Wienissä vuonna 1927. Isä oli kuusivuotias, kun Adolf Hitler nousi Saksan valtakunnankansleriksi. Itävallalla oli vielä muutama vapaa vuosi, ja isoisäni käytti ajan viisaasti. Kun eräs arkisto tuhoutui, osa perheemme asiakirjoista piti laatia uudelleen.
Taidokas manipulointi muutti isoisän virallisesti juutalaisesta "puolijuutalaiseksi", natsien myöhemmän kehittämän luokan mukaisesti.
Kun Itävallan liittäminen Saksaan alkoi näyttää väistämättömältä, isoisä keksi vielä rohkeamman keinon. Hän järjesti oikeuteen todistajia, jotka vakuuttivat, että isoäitini oli vanhempiensa talonmiehen avioton tytär. Temppu onnistui: isoäitini merkittiin virallisesti arjalaisen miehen lapseksi.
Tämän ansiosta perhe selvisi hengissä.
”Kaksi miestä ilmestyi isovanhempieni ovelle ja käski perheen lähteä talostaan lasten kanssa.”
Tänä isänpäivänä mietin paitsi isällistä rakkautta myös isällistä kaukonäköisyyttä – kykyä nähdä se, mitä muut eivät vielä erota, ja toimia ennen kuin uhka saa nimen.
Lasten kasvattaminen on aina haaste, mutta kaikkein vaikeinta se on aikoina, jolloin tulevaisuus näyttää syvästi epävarmalta. Haastetta helpottaa, jos katsoo edellisiä sukupolvia.
Kaikista isoisäni ponnisteluista huolimatta isäni elämä muuttui natsien valtakaudella nopeasti. Uimakoulussa kaksi poikaa oli vähällä hukuttaa hänet, ja hengenpelastaja katseli vieressä virnistellen.
Kun isäni viimein nousi pintaan ja haukkoi ilmaa, hengenpelastaja nauroi ja sanoi: ”Etkö osaa uida, juutalainen?”
Suunnilleen samaan aikaan naapuritalon mies alkoi tuijottaa isääni ja hänen sisartaan synkin katsein. Vasta kun Hitlerin armeija oli marssinut Itävaltaan, mies alkoi huutaa joka kerta heidän peräänsä:
”Juuuutalaiset!”
”Useimmissa tilanteissa juutalaiset sukujuuret merkitsivät kuolemanvaaraa, mutta juuri tässä ne pelastivat hänen henkensä.”
Isäni muisteli näitä tapahtumia huvittuneen etäisesti. Jo teini-ikäisenä hän näki natsismin groteskin mielettömyyden – saman, jonka Charlie Chaplin ja Ernst Lubitsch käänsivät Hollywoodissa mustiksi poliittisiksi komedioiksi.
Muutamaa kuukautta myöhemmin kaksi miestä ilmestyi isovanhempieni ovelle ja käski perheen lähteä talostaan lasten kanssa. He muuttivat pieneen asuntoon, ja heidän kotinsa ”osti” nimellisellä hinnalla juuri se naapuri, joka oli huutanut kadulla Juuuutalaiset!.
Korruptio on tuhoisa voima demokratiassa, mutta diktatuurissa se voi pelastaa hengen. Kerran kuukaudessa Gestapon upseeri tuli isovanhempieni asuntoon ja vei mukanaan jotakin arvokasta – huonekalun, posliinilautasen tai taulun. Vastalahjaksi heidän kansionsa vajosi hieman alemmas pinossa hänen työpöydällään.
Isäni koulussa pojat asetettiin jonoon, ja kaikki riittävän pitkät määrättiin ilmoittautumaan SS:ään. Isäni nosti kätensä ja sanoi: ”Pyydän lupaa ilmoittautua – olen neljäsosajuutalainen!” SS-mies karjaisi inhoten: ”Astukaa taakse!”
Näin isäni säästyi joutumasta Hitlerin palvelukseen sotarikolliseksi. Useimmissa tilanteissa juutalaiset sukujuuret merkitsivät kuolemanvaaraa, mutta juuri tässä ne pelastivat hänen henkensä.
Sodan viimeisinä kuukausina isäni kuitenkin pidätettiin, ja hän vietti kolme kuukautta Wienin lähellä sijaitsevassa keskitysleirissä, jatkuvasti hengenvaarassa. Sodan päätyttyä syyllisiä kohtaan vallitsi hämmästyttävä lempeys.
Kun isä meni paikalliselle poliisiasemalle kertomaan leirikokemuksistaan, virkailija tokaisi pilkallisesti: ”Eihän se nyt niin pahaa ollut, vai mitä? Liioittelemmeko vähän?”
Niinpä isä päätti muuttaa Itävallasta Saksaan. Paradoksaalista kyllä, juuri siellä miehittäjävallat pakottivat saksalaiset edes jossain määrin kohtaamaan menneisyytensä. Itävalta taas onnistui esittämään itsensä sodan ensimmäisenä uhrina.
”Yhteiskunta näyttää jälleen kääntyvän vaaralliseen suuntaan – kirjoja kielletään, ihmisiä lähetetään ulkomaisiin vankiloihin ilman oikeuden päätöstä.”
Kerron pojalleni – joka ei tavannut isoisäänsä, kuten en minä omani – että isäni oli koko elämänsä varma siitä, että se, mikä oli tapahtunut kerran, saattoi tapahtua uudelleen. Kenelle tahansa, ei vain juutalaisille.
Poikani on kasvanut näennäisesti vakaassa maailmassa ja tuntee syvää turvallisuutta, mikä on hyvä. Elämme Yhdysvalloissa, maassa, joka oli isoisälleni saavuttamaton turvapaikka mutta jota jotkut tutkijat kuvaavat nyt autoritaarisen valtakaappauksen partaalla olevaksi.
Saksassakin, jonne voisimme palata, äärioikeistolainen puolue on niin vahva, että se voi voittaa seuraavat vaalit.
Siksi mietin, millainen vastuu on kasvattaa lasta aikana, jolloin tulevaisuutta on mahdoton ennustaa.
Ajattelen yhä useammin isoisääni, joka vuonna 1914 näki ihmisten syöksyvän sotahysteriaan ja päätti pysyä erossa siitä, ja joka myöhemmin teki epätavallisia ratkaisuja – päätöksiä, jotka historian synkentyessä pelastivat hänen perheensä.
Isoisäni ymmärsi fanatismin psykologian varhain. Isäni puolestaan näki, miten typeriä ja keskinkertaisia olivat ne, joille diktatuuri antoi vallan, muttei silti sortunut pitämään heitä harmittomina pelleinä.
Nyt, kun yhteiskunta näyttää jälleen kääntyvän vaaralliseen suuntaan – kirjoja kielletään, ihmisiä lähetetään ulkomaisiin vankiloihin ilman oikeuden päätöstä ja sotilaita komennetaan mielenosoittajia vastaan – pohdin, mitä tarinoita lastenlasteni on jonakin päivänä muistettava.
Muisti ei ole kuvakirja vaan työkalu.
Isyydessä ei ole, etenkään tällaisina aikoina, kyse pelkästään suojelemisesta. Siinä on kyse varautumisesta.
©2025 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.
Artikkeli on käännetty tekoälyn avulla.
