Apu

Himalajalla kuollut Samuli Mansikka syksyllä 2014: "Kiipeily on muuttunut yhä vaikeammaksi"



Himalajalla kuollut Samuli Mansikka syksyllä 2014: "Kiipeily on muuttunut yhä vaikeammaksi"

Tiistaina Himalajalla kuollut ammattikiipeilijä Samuli Mansikka antoi Avulle syksyllä 2014 haastattelun, jossa hän kertoi, miten Himalajalla ilmastonmuutos ja ihmisen toiminta on muuttanut kiipeilyä.
Teksti Eve Hietamies
Kuvat Samuli Mansikka

On heinäkuu 2014. Vuorikiipeilijä Samuli Mansikka seisoo 8 611 metriä korkean K2-vuoren huipulla Karakorumissa Himalajan vuoriston läntisessä osassa, joka sijaitsee Kiinan ja Pakistanin rajalla.

Päivä on kristallinkirkas ja huippu kerrankin tyyni, sillä lähestyvä monsuuni on työntänyt vuoren huipulla riehuvat suihkuvirtaukset pohjoisemmaksi. Maailman toiseksi korkeimman vuoren huipulta avautuu näkymä Godwin-Austen-jäätikölle, Kiinaan, Pakistaniin, vieressä kohoavalle Broad Peakille sekä sadoille muille pienemmille vuorille.

Mieli on hieman hämmentynyt, sillä Mansikka päätyi urakkaan yllättäen: kiipeilylupa K2:lle irtosi helpommin kuin retken alkuperäiselle kohteelle, viereiselle Broad Peakille. K2:n valloitus on haaste jokaiselle ammattikiipeilijälle, sillä kuolleisuus vuorella on lähes 25 prosenttia huiputusten määrästä.

Niin sanotulla kuolemanvyöhykkeellä eli yli 8 000 metrin korkeudessa olosuhteet alkavat muodostua ihmiselle tappaviksi. Happea on käytettävissä enää vain kolmasosa siitä, mitä merenpinnan tasolla on saatavilla, ja hapenpuute yhdistettynä kylmyyteen syö ihmisestä viimeisetkin voimat.

Jos alastulomatkalla katse välillä osuukin vanhoihin, tuulen riekaloittamiin telttoihin, niitä ei jaksa jäädä miettimään. Kasitonnisten rinteillä ei todellakaan jaksa intoutua roskakuskiksi.

Helsingissä syntynyt, mutta Espoossa kasvanut Samuli Mansikka on huiputtanut tähän mennessä yhdeksän maailman neljästätoista yli 8 000 metriä korkeasta vuoresta. Mukana ovat tilastojen kolme korkeinta: Everest, Kangchenjunga ja K2. Edessä ovat vielä muun muassa haastavat Annapurna ja Nanga Parbat.

– Vuoret ovat erilaisia. Andeilla on vanhaa vuoristoa, joka on kulunut loivaksi. Nuoret vuoret Himalaja ja Alpit ovat paljon teräväpiirteisempiä, Mansikka kertoo.

– Himalajalla kiehtoo luonnon monimuotoisuus ja Pakistanin puolella henkeäsalpaava karuus, mutta vuoristoista Alpit ovat minusta hienoimpia. Jo se, kuinka pienellä korkeuserolla tapahtuu niin paljon: ensin vehreät laaksot, sitten jyrkät rinteet, jäätiköt ja lopulta lumiset huiput. Aloitin vuorikiipeilyn aikanaan Alpeilta, joten niiden ihailu on kaiketi jonkinlaista kotiseuturakkautta.

Himalajan ja Alppien ohella Mansikka on kiivennyt Perussa, Tansaniassa, Ecuadorissa ja Argentiinassa.

Useimmat maailman  korkeimmista vuorista sijaitsevat Himalajan ja Karakorumin vuoristoissa, ja valtiot huolehtivat niiden suojelusta. Suojeltuja luontoalueita on Nepalissa peräti kahdeksan kansallispuiston, neljän villieläinpuiston ja kolmen luonnonsuojelualueen verran. Mount Everestin alueella sijaitseva Sagarmathan kansallispuisto on Unescon maailmanperintölistalla.

Maailman neljänneksitoista korkein vuori eli Tiibetin Shishapangma on kasitonnisista ainoa, jota ei ympäröi kansallispuistoalue. Toisaalta sille ei ole ehkä tarvettakaan, koska pääsy Tiibetiin on äärimmäisen säännösteltyä.

– Monelle tulee Nepalista mieleen vain vuoret, tosiasiassa se on rehevää ja vihreää seutua. Nepalihan sijaitsee Egyptin leveysasteilla. Valoa on paljon, ja siksi Himalajan vuoret ovat niin lämpimiä. Jos Everest olisi 300 kilometriä pohjoisempana, se olisi kylmyyden vuoksi ehkä jo mahdoton kiivetä, Mansikka miettii.

– Lähestymismarssi Everestille alkaa 3 000 metristä, eli sademetsävyöhyke jää näkemättä, monille muille Himalajan vuorille lähdetään jo 1 000 metristä. Sademetsän jälkeen tulee lehtimetsää ja sen jälkeen havumetsää. Katajaa ja muita matalia ikivihreitä puuvartisia kasveja tavataan 4 200 metriin asti, sitten kasvillisuus muuttuu pensaikoksi ja varvikoksi, joka loppuu noin 5 000 metrin korkeudella. Everestin perusleiri sijaitsee 5 300 metrin korkeudella, kiven ja jään keskellä.

– Tosin eivät kaikki perusleirit ole kivikossa. Kang-chenjungan perusleiri sijaitsee 5 700 metrissä, ja siellä kasvaa pieniä, sinisiä kukkia. Itse asiassa missä tahansa on mahdollisuus mihin tahansa elämään, aina siellä jotain kasvaa.

Maalis–huhtikuussa trekkaajat vaeltavat kukkivien persikkapuiden alla, keväällä polun varrella kukkivat alppiruusut ja magnoliat. Reitin varrella kasvaa muun muassa mäntyjä, tammia, saksanpähkinää sekä lehtikuusia. Nepalissa on myös noin 6 500 erilaista kukkivaa kasvia.

Lintuja näkee vielä 7 000 metrissä, sillä ne käyvät hakemassa ruoantähteitä leireistä. Niiden lisäksi Everestillä on joskus muutakin elämää kuin uupuneita kiipeilykavereita.

– Monena kautena vuorella on ollut koira, joka käy kakkosleirissä 6 300 metrissä. Ruskea ja sekarotuinen kulkukoira, joka muina miehinä kuljeskelee Khumbun jäävirrassa. Olen itsekin nähnyt sen, Samuli Mansikka kertoo.

Kukaan ei tiedä, kauanko koira on vuorella reissujaan tehnyt. Sitä kutsutaan Lucky Lukeksi, ja nimi tulee siitä, ettei se ole vielä kertaakaan pudonnut railoon.

Himalajalla eläinten on sopeuduttava kylmyyteen, paikkakohtaisiin vähäisiin tai runsaisiin sademääriin sekä korkeuseroihin.

– Lähestymismarssilla näkee sinilampaita, bluesheepejä, jotka eivät ole sinisiä eivätkä lampaita. Tämä puolilammas eli baraali muistuttaa enemmän vuohta kuin lammasta. Ja jos on onnea, saattaa nähdä myös languri-apinoita. Ne ovat laihoja, pitkäraajaisia, vaaleakarvaisia ja mustanaamaisia. Vikkeliä ja arkoja eläimiä, joista usein kuuluu pelkkä ääni.

Jakkeja käytetään kantojuhtina siellä missä voidaan, tosin Kangchenjungan ja Makalun lähestymisreitit ovat niille liian vaikeita. Ne eivät voi myöskään laskeutua kovin alas vuoristosta, koska silloin niille tulee liian kuuma.

Lintulajeja Nepalissa on muuttolinnut mukaan lukien huikeat 840, nisäkkäitä löytyy 181 lajia ja perhosia 643 tunnistettua lajia. Uhanalaisia eläinlajeja on runsaasti. Suojeltuja ovat muun muassa tiikeri, intiansarvikuono, lumileopardi, punaturkkinen kultapanda, ruskeakarhu, gangesindelfiini, susi, villinorsu, barasinga-kauris, villijakki, tiibetinantilooppi, neli-sarviantilooppi, intianhiirihaukka, fasaani sekä pyton.

– Kauriita näkee hyvinkin korkealla ja Kangchenjungan lähestymisreitillä saattaa nähdä jopa lumileopardeja. Itse olen nähnyt vain niiden jälkiä.

Entä lumimiehiä?

– Tarinoita kuulee.

Himalajaa ympäröivää luontoa uhkaa metsäkato, salametsästys ja ilmastonmuutos, joka puhuttaa tällä hetkellä eniten. Jäätiköt ovat jo alkaneet sulaa, ja metsärajan sekä vuoristokasvillisuuden on havaittu siirtyneen ylemmäs vuoristojen rinteillä.

Osa jäätiköistä voi hyvin. Pakistanin Karakorumin alueella 58 prosenttia jäätiköistä on pysynyt vakaina tai kasvanut hitaasti. Niiden päällä on ylhäältä vuorenrinteiltä vierineitä kiviä ja soraa, jotka estävät auringonsäteitä ja lämmintä ilmaa sulattamasta jäätä.

Osa jäätiköistä voi huonosti. Everestin jäätiköt ovat kutistuneet arviolta 13 prosenttia ja lumiraja on siirtynyt 180 metriä korkeammalle 50 vuodessa. Ikirouta on alkanut sulaa, Khumbu-jäävirta on kutistunut.

– Jäätiköiden ohenemisen näkee jo omilla silmillä, ja Nepalin sääilmiöt ovat muuttuneet arvaamattomammiksi. Köyhällä maalla ei ole varaa virallisiin tutkimuksiin, tämä on siis mututietoa: monen mielestä monsuunin ajankohta on siirtynyt, ja itse olen huomannut, että syyskaudella syklonit eli trooppiset hirmumyrskyt ovat lisääntyneet. Aikaisemmin monsuunin loputtua syyskaudet olivat kuivia – eivät enää.

Kaikesta ei voi syyttää kasvihuonekaasuja. Myös nokipäästöt ovat merkittävä syy jäätiköiden nopeaan hupenemiseen. Noki on pääosin peräisin Aasian kaupungeista: dieselmoottoreista, hiilivoimaloista ja puun poltosta.

Lumen vähenemisen myötä lumivyöryt ovat vaihtuneet kivivyöryiksi ja kiipeily on muuttunut yhä vaikeammaksi; on hyvin vaarallista ja erittäin liukasta kävellä paljaiden kivien päällä jääraudoilla.

– Alpeilla vanhat lumi- ja jääreitit eivät ole enää kunnossa. Sama juttu Nepalissa. Vanhoista kuvista huomaa myös, että vuoret ovat olleet lumisempia.

Himalaja toimii Aasiassa 1,3 miljardin ihmisen makean veden lähteenä. Seitsemän Aasian suurinta jokea, muun muassa Ganges, Indus, Mekong ja Jangtse, saavat alkunsa sen jäätiköiltä. Joet varmistavat ympärivuotisen vedensaannin.

Jäätiköiden nopea sulaminen paisuttaa ensin jokien vesimäärää aiheuttaen tulvia, mutta jossain vaiheessa tilanne tulee muuttumaan ja jokien vedenpinta laskee. Tulevaisuudessa suurin ongelma on juomaveden loppuminen.

Paljon puhutaan myös siitä, että Everest hukkuu jätteisiin ja että syynä on puhtaasti kiipeilyturismi.

– Eniten roskaamiseen syyllistyy Nepalissa sikäläinen väestö, joka ei ymmärrä, ettei muovi katoa luonnosta. Pullot, muovikassit, käärepaperit – kaikki heitetään luontoon. Kierrätys on vielä vierasta Aasiassa. Ja mitä vuorten roskaantumiseen tulee, Everest on puhtaampi kuin moni muu vuori, Mansikka sanoo.

Syy on uskomaton: mitä enemmän ihmisiä, sitä vähemmän jätettä. Nepalin hallitus on näet määrännyt jokaiselle retkikunnalle sakkomaksun, ellei se tuo tiettyä määrää jätettä alas vuorelta. Summa on pieni, mutta rangaistuksena saattaa olla toimiluvan kieltäminen.

– Suurimpia kaupallisia retkikuntia pyörittävät muun muassa amerikkalaiset, jotka ovat valveutuneita ympäristönsuojelussa. He pitävät huolen, että roskat todellakin kuljetetaan pois. Muilla vuorilla meno on villimpää: kiipeillään pienemmillä porukoilla eikä pidetä näitä asioita tärkeinä. Esimerkiksi K2:n rinteillä on kohtalainen määrä roinaa ja rikkinäisiä telttoja.

2000-luvun alussa Nepalin viranomaiset aloittivat järjestelmällisemmän siivouksen. Eco Everestin retkikunnat ovat keränneet vuorelta yli 13 tonnia roskia, 400 kiloa ulosteita ja neljä ruumista. Jäte on enimmäkseen tyhjiä säilyketölkkejä, pattereita, hylättyjä telttoja, telttasalkoja, särkyneitä kiipeilykenkiä sekä happisäiliöitä. Jään sulaessa sen alta on alkanut paljastua myös vanhaa roskaa.

– Kiipeilijät ovat toki huolissaan ilmastonmuutoksen aiheuttamista vammoista ja saattavat sivuta aihetta haastatteluissa, mutta vahvimpana on tunne, ettei näin pieni joukko voi vaikuttaa. Ongelma jätetään mieluummin valtioille.

– Toisaalta tieto lisääntyy kiipeilyturismin myötä, ja ehkä sitä kautta myös paikallisilla herää halu pitää Himalajan luonto puhtaana, Samuli Mansikka sanoo. 

Samuli Mansikka kuoli Himalajalla 24. maaliskuuta 2015 saavutettuaan Annapurna-vuoren huipun (8091 metriä). Nepalin turismiministeriö vahvisti 26.3., että Mansikan ja Pemba Sherpan ruumiit ovat löydetty. Ilmoituksen mukaan he joutuivat kadoksiin noin 7100 metrin korkeudessa 24.3. Lähde: www.samulimansikka.com

Teksti Eve Hietamies

kuvat Samuli Mansikka

Julkaistu: 26.3.2015