Apu

Hiljaisuuden puhaltaja Jukka Perko

1


Hiljaisuuden puhaltaja Jukka Perko

"En ole nukkunut kovin hyvin", Jukka sanoo, kun tapaamme Suvilahden helteessä, "haluatko, että otan saksofonin kuvaan mukaan?" Ei, tällä kertaa sitä ei tarvita.
Teksti Laura Malmivaara
Kuvat Laura Malmivaara

Näin Jukka Perkon ensimmäisen kerran melkein 30 vuotta sitten Asematunnelin jazz-klubilla. Kaikki tiesivät, kuka hän oli, kaikki ihailivat nuorta maalaispoikaa, joka oli juuri soittanut Dizzy Gillespien bändissä.

Minäkin olin heikkona saksofonisteihin. He puhalsivat soittimestaan ulos maailman, johon en ollut aiemmin törmännyt. Kaoottisen, rönsyilevän ja silti harmonisen kauniin. En silloin osannut sanoa jazzista mitään, näin vain, että poika oli tosissaan mutta ei koskaan vakava. Hänessä oli lennokkuutta ja nuoruuden vimmaa.

Jukka nappasi minut urheiluautoonsa ja silloin ajoimme lujaa. Kaikki oli mahdollista ja säkenöivää. Istuimme Jukan kattohuoneistossa, jossa soi Olavi Virta.

– Kuuntele tuota fraasia…eikö ole mieletön! Jukka hehkutti.

Sain mukaani Uuno Kailaan runoja, klassista musiikkia ja inspiroituneen mielen. Jukan levyjen ansiosta aloin saada kiinni toisenlaisesta suomalaisesta maisemasta. En enää rajannut musiikkia jazziin tai kevyeen. Yritin antaa sen vain vaikuttaa.

Kun Jukka julkaisi virsiä sisältävän Kaanaanmaa-levyn, kuulin, että jotain oli muuttunut. Virsiin tiivistyi niin paljon haikeaa kauneutta ja tuttua poljentoa. Se pysäytti. Olin kaivannut musiikkia, joka maalaisi eteeni utuisen peltomaiseman, antaisi meille jähmeille luterilaisille tilaisuuden myös pyhyyden kokemukseen. Sanattoman, virtaavan mielenmaiseman.

Jukan saksofoni loi vahvoja kuvia, silitteli kuulijaa suojelusenkelin siivin. Aika oli muuttanut meitä molempia, hiljentänyt vauhtia.

Olen istunut usein Jukan konserteissa takarivissä, yksinäni. Olen antanut äänien lävistää ja herättää kaikenlaisia tunteita, ikävää ja suruakin. Aivan kuin hiljaisuus tiivistyisi Jukan soitossa – kun saksofonista tulee pihinää, krohinaa ja vuotavaa ääntä, hiljaisuus on olemassa. Hän uskaltaa ottaa aikaa ja antaa musiikin tapahtua. Se ei ala eikä lopu, musiikki kieppuu hallitsemattomasti ja luo samalla kaaokseen järkeä.

Konsertin jälkeen on ollut vaikea sanoa mitään, musiikin jättämä jälki on niin henkilökohtainen. Onneksi Jukka on itse suhtautunut musiikkiinsa niin rennosti, vakavalle on aina saanut nauraa. Kukaan muu ei ole välispiikeissään niin hauska ja itseironinen kuin Jukka.

Etsimme kuvauspaikkaa Suvilahdesta, mutta en ole tyytyväinen mihinkään. Sitten työmaan roskalavalla näen puun palasen, johon on maalattu siivet. Nostan sen. Tiedän heti, että tässä se on. Jukka on antanut minulle musiikillaan ja esimerkillään niin paljon lohtua ja syvempää ymmärrystä, että jotain kohottavaa on oltava. Haahuilen, hikoilen ja pahoittelen, että kuvaaminen on säätämistä.

– Ei hätää. Ota kaikki aika, jonka tarvitset. Ei se aina heti löydy. Etsi rauhassa.

Vasta kun elämä oli kolhinut ja erottanut meidät tahoillemme, ymmärsin, mitä Jukka jo nuorena tavoitteli. Hän etsi musiikillaan yhteyttä itseen, toisiin ja kaikkeuteen. Ei ole rajoja, ei mitään, mitä pitäisi pelätä. Oli vain jatkettava etsimistä.

Julkaistu: 17.6.2018