Suomi oli 1960-luvulla täynnä tanssipaikkoja. Niitä oli joka kylässä, lahdenpoukamassa ja niemennokassa. Kiersimme Irwinin kiertueilla maata ristiin rastiin.

Suomalaisia tanssitutti, ja keikkoja riitti. Niitä oli sesonkiaikoina joka päivä, vain maanantait olivat vapaapäiviä. Joskus asuimme viikon samassa hotellissa ja sukkuloimme sieltä lähiseutua. Yksi pohjoisen tukikohdista oli Kemin Merihovi.

Erno Paasilinna muutti vuoden 1966 alussa Hämeenlinnaan Kariston kustantamon kirjalliseksi johtajaksi. Istuskelin usein hänen työhuoneensa nahkaisessa laiskanlinnassa ja kuuntelin tauotonta tarinointia.

Juttujen aihepiiri ylsi kulttuurielämästä Lapin kairoille, missä Erno Paasilinna oli retkeillyt muun muassa Timo K. Mukan kanssa.

Ernon ansiosta ahmin koko Mukan silloisen  tuotannon lyhyessä ajassa, ja Timo K. muuttui mielessäni lähes tuttavaksi paljon ennen kuin olin tavannut häntä.

Erno oli ilmeisesti kertonut Irwinistä ja minusta Mukalle, sillä eräänä iltapäivänä hän ilmestyi Merihovin baaritiskille. Tunnistin hänet kirjojen takakansikuvien perusteella: hoikka, pitkätukkainen ja ujontuntuinen hujoppi.

Istahdin hänen viereensä ja kysyin, mitä hän teki Kemissä, kaukana kotoaan Pellosta. ”Luin Pohjolan Sanomista ja tulin katsomaan teitä”, kuului hiljainen vastaus.

Selitin, että olimme lähdössä Simoon keikalle ja tulisimme vasta puolenyön maissa takaisin. ”Mie ootan tässä”, Timo vastasi.

Kun palasimme yöllä hotelliin, Mukka istui yhä yksin samalla baarijakkaralla. Liityimme hiljaiseen seuraan, ja yritin viritellä keskustelua. Timo vastaili kysymyksiin, mutta ei aloittanut kertaakaan oma-aloitteisesti jutustelua.

Hiljaisuus syveni, ja me tyydyimme juomaan ja tuijottamaan baarin pullorivistöä, kunnes valomerkki katkaisi oudon tilanteen. Seuraavana päivänä samat tapahtumat toistuivat. Emme tienneet, missä Timo yöpyi, sillä hän vastasi kysymyksiin kierrellen tai vaikeni kokonaan.

Kävimme välillä Tervolassa keikalla ja palasimme sen jälkeen Merihovin baariin, jossa Mukka istui yhä samalla baarijakkaralla. Keskustelu oli yhtä vaikeata ja katkonaista kuin edellisenä iltana, ja yö sumeni juomiseksi.

Irwin oli poistunut jo aikaisemmin rattoisampaan seuraan. Häntä ei kiinnostanut kirjallisuus eikä lukeminen. Timo K. Mukka oli hänelle täysin tuntematon suuruus.

Seurustelu oli hänen mielestään minun murheeni. Istuimme Mukan kanssa kaksin valomerkkiin saakka. Baari tyhjeni, ja Timo totesi portsarin hätistellessä, että tavataan huomenna.

Soitin aamulla Ernolle ja pyysin seurusteluneuvoja.

”Antaa Timon olla. Se on muutaman päivän pakomatkalla. Pellon ilmapiiri ahdistaa sitä. Timo kaipaa elämäänsä pientä vapauden tuulahdusta. Ei se odota teiltä mitään muuta kuin hyväksyntää ja läheisyyttä”, Erno opasti.

Kolmaskin päivä sujui edellisten tapaan. Kävimme keikalla Kuivaniemellä, ja Timo istui sillä aikaa baaritiskillä odottamassa. Illan tuijotimme kaksin tuttua pulloriviä.

Neljäntenä päivänä hän tuli tavallista aikaisemmin hotelliin hyvästelemään: ”Mie lähen kotiin, oli kiva tutustua, voitiin puhua.”

Sen jälkeen en enää tavannut Timo K. Mukkaa enkä tiennyt, että hänen elämänsä oli loppusuoralla. Sitä oli jäljellä neljä ja puoli vuotta. Hän oli lähdössä kotiin, missä se sitten sijaitsikin.