Vuosikymmenestä toiseen HIFK:ta johtaa joukko polkupyörävarkaita, jotka luulevat olevansa suurrikollisia
HIFK on kuin kuninkaallinen perhe, jolta se on perinyt sisäsiittoisuuden, naurunalaisena olemisen ja ajasta jälkeen jäämisen, kirjoittaa Samuli Knuuti.
En gång, alltid HIFK.
Vaikka olenkin pitkäaikainen – ikään kuin muunlaisia kannattajia edes olisi – HIFK:n fani, seura on näyttänyt aina eräänlaiselta kultilta, sekä hyvässä että pahassa. HIFK:n pelaajaksi pääsee onneksi katutason kautta omilla taidoillaan ja meriiteillään, mutta ylempien kerrosten työhuoneisiin avaimet on jo pitkään saanut parhaiten sitä kautta, että on aikanaan pelannut SM-liigaa HIFK:n paidassa.
Kun katsoo huhtikuun 2024 lopussa seuran palkkalistaa, omavaraisuus on todellakin kiitettävällä tasolla. Joukkuetta on viimeiset kolme vuotta valmentanut oma poika ja suomalaisen kiekon pelaajaikoni Ville Peltonen, jolla on taskussa myös tuore kahden vuoden jatkosopimus. Jo pelkästään neljännen kauden aloittaminen tekee Peltosesta HIFK:n pitkäikäisimmän päävalmentajan sitten Esko Rekomaan (1967—1971). Jos hän selviää sopimuksensa mukaisesti viidennelle kaudelle, lyömättä jää enää vuodet 1947—1957 HIFK:ta valmentanut Björn Wahl, mutta silloin ollaan jo niin esihistoriallisissa ajoissa, että varmaan kiekkokin oli kumin sijasta poronluusta veistetty. Menestystä ei ole vielä kertynyt Peltoselle HIFK:n valmentajana mitaliakaan, mutta eihän sitä kaikkea voi vaatia.
Seitsemän miehen valmennustiimissä Peltonen ei ole ainoa, jonka sydän on helakanpunainen. Maalivahtivalmentaja Jan Lundell siirtyi pestiinsä jo vuonna 2013 heti pelaajauransa päätyttyä korvaten Sakari Lindforsin, joka oli samalla tavalla siirtynyt valmennusportaaseen suoraan maalin suulta. Kimmo Kuhdan pelipaita on katossa, eikä hänen jalkansa ole juurikaan Nordenskiöldinkadun hallista ulos astunut, sillä kunniakkaan pelaajauransa jälkeen hän on valmentanut seuran junioreita. Marko Ojanen on hänkin HIFK:n juniorimyllystä SM-liigaan noussut, vaikka viimeiset vuosikymmenet onkin vaikuttanut Tampereella ensiksi pelaajana ja sitten valmentajana. Videovalmentaja Ari Halttunen on työskennellyt seurassa vuodesta 1997 saakka.
Viimeiset kuusi ja puoli vuotta HIFK:n urheilujohtajana ehti toimia Tobias Salmelainen, joka oli läheistä sukua kahdelle muulle seuraikonille: hän on Tommi Salmelaisen poika ja Tony Salmelaisen veli. Omalla pelaajaurallaan hän pelasi myös HIFK:ssa mutta lienee SM-liigahistorian ainoa kenttäpelaaja, joka on pelannut liigaa kaikissa kolmessa pääkaupunkiseudun joukkueessa tekemättä maaliakaan yhdenkään niistä riveissä.
HIFK:n urheilutoimenjohtajaksi Salmelainen siirtyi marraskuussa 2017 vailla näyttöjä siitä toimesta. Silti kun Jatkoajan keskustelupalstalla kysyttiin HIFK:n faneilta, oliko Tobias hyvä valinta, kyllä-äänet voittivat ei-äänet prosenteilla 44—14. Nappia ”ei osaa sanoa” osasi sentään painaa 41 %, mikä olikin ainoa Salmelaista henkilökohtaisesti tuntemattomalle ainoa oikea valinta, koska näyttöjen puutteessa mistäs sen olisi voinut tietää. Oikeaan sukuun syntyminen ja pelaajaura, oli se sitten satumainen tai vaatimaton, eivät estä pärjäämästä urheilutoimenjohtajana, mutta eivät ne myöskään siihen duuniin valmennakaan.
Eikä HIFK-veri seurassa siihen lopu, sillä tapahtumista ja brändistä vastaava markkinointijohtaja Roland Carlsson on vahvistanut seuran takalinjoja usean kauden verran 90-luvulla. Turusta HIFK:n nuorten kehitysjohtajaksi palasi kolmen vuoden harharetken jälkeen Kari Kalto, jonka fanit muistavat yhä parhaiten siitä kuinka hän hassutti Raimo Helmisen toisessa finaaliottelussa Tampereella keväällä 1998. Myyntipäällikkönä seurassa on Mika Kortelainen, joka hänkin voi otteluissa ihailla pelipaitaansa katonrajassa, minne yleensä onkin mukavampi tähyillä kuin jäälle.
Jos siis omavaraisuus olisi menestyksen tae, HIFK:ssa syötäisiin kakkua joka päivä. Näin ei kuitenkaan ole, sillä Kari Jalosen valmentaman mestaruuden 2011 jälkeen HIFK on saanut vain kolme himmeämpää mitalia: yhden hopean ja kaksi pronssia. Monena vuonna loukkaantumiset ovat kohdelleet seuraa poikkeuksellisen rajusti ja väärällä hetkellä koronaan sairastuminen pilasi yhden kauden kokonaan, mutta tilastoja vastaan taisteleminen on kuin kävisi tuulimyllyjen kimppuun. HIFK:n menestys on koko tällä vuosituhannella ollut keskinkertaista millä mittarilla hyvänsä ja seuran resursseihin sekä maineeseen nähden surkeata.
”Oikean elämän kuninkaallisperheiltä HIFK on toki ominut sisäsiittoisuuden, naurunalaisena olemisen ja ajasta jälkeen jäämisen.”
En gång, alltid HIFK.
Mainoslauseena se on hyvä, sillä se on ehdoton ja julistava. Se lupaa, että kun kerran meihin liityt, me emme jätä sinua. Aivan kuin Yellowstone-sarjassa, jossa Duttonin perheen cowboy-katraaseen liittyvät saavat rintaansa polttomerkin todistamaan uskollisuutta, sekä merkin kantajien että perheen uskollisuutta alaisiaan kohtaan. Mainoslause on myös röyhkeän poissulkeva, sillä jos ei pakkoruotsista huolimatta sen neljää sanaa ymmärrä, silloin on parempi etsiä fanittamisensa kohteeksi jonkin niistä seuroista, joiden hallissa soitetaan taukomusiikkina 90-luvun euroteknoa.
Hyvät mainoslauseet eivät itsessään kulu, mutta vuosien varrella ympäröivä todellisuus saattaa asettaa ne uudenlaiseen valoon, sellaiseen jossa ei ole enää aivan yhtä imartelevaa kajoa. Kun HIFK:n sloganin googlaa, toisena hakunostona ruudulle rävähtää syyskuulta 2012 uutinen, jossa kerrotaan NHL-lakon seurauksena hyökkääjä Sean Bergenheimin siirtyvän HIFK:n riveihin. Jokeritaustastaan huolimatta Bergenheim kertoo haastattelussa jo lapsesta saakka olleensa HIFK:n fani. Kerran HIFK, aina HIFK siis.
Ikävän loukkaantumisen takia Bergenheimin pelaajaura HIFK:ssa jäi kahden ottelun mittaiseksi, mutta yhden maalin hän sentään onnistui vastustajan verkkoon tekemään. Se kuitenkin taisi riittää, sillä kun mediassa on spekuloitu toimensa huhtikuussa jättäneen Tobias Salmelaisen seuraajalla, Bergenheimin nimi on ollut esillä iltapäivälehtiä myöten. Osoittautuu huhu todeksi tai ei: kerran HIFK, aina HIFK.
Jääkiekon pelaaminen mutta ennen kaikkea sen fanittaminen on niin intensiivistä touhua, että helposti unohtuu se, että loppujen lopuksi urheiluseura on vain työpaikka sekin. Tai voi myös ajatella, että tätä kiistatonta tosiseikkaa pyritään myös tietoisesti hämärtämään, sillä työpaikasta voi saada potkut, jos ei osaa hoitaa hommiaan.
Siksi on usein hyödyllisempää puhua urheiluseuran kohdalla perheestä, sillä sen puitteissa tulosvastuuta ei ole. Hyvä perhe ei jäseniään jätä, vaikka näillä olisi välillä vaikeaa tai vaikka lahjat olisivat alun perinkin kauhan sijasta annosteltu pipetillä.
Nykyään nepotismi on työelämässä ruma sana, mutta kahdella alalla se yhä kukoistaa: urheiluseuroissa ja järjestäytyneessä rikollisuudessa. Mafiaelokuvissa ja -sarjoissa oikeaan sukupuuhun kuuluminen on menestyksen vähimmäisedellytys, se on mukavan elektronisen äänen päästävä avainkortti oikeaan työpaikkaan. Vai onko sittenkään? Jos katsoo tarkemmin Francis Ford Coppolan Kummisetä-elokuvia, Martin Scorsesen Mafiaveljiä ja The Irishmania tai Sopranos-sarjaa, ne ovat kaikki tarinoita taantumisesta ja tuhoutumisesta. Elämä, joka alussa tuntuu olevan pelkkää sukujuhlaa, tuntuu aina päättyvän luotiin, selliin, yksinäisyyteen tai siihen määrittelemättömään pimeyteen, jonka Tony Soprano kohtaa sarjansa viimeisessä kuvassa.
Nämä kaikki ovat toki vain sepitettä, mutta myös todellisuudessa mafian meininki on muuttunut. Viisi legendaarista mafiaperhettä (Bonanno, Colombo, Gambino, Genovese ja Lucchese) vaikuttavat New Yorkissa yhä, mutta niiden toiminta ja vaikutusvalta on alamaissa.
Viime vuonna pahamaineinen John Alite, 61-vuotias palkkatappaja, jonka tilillä on ainakin liki 50 salamurhaa, pahoitteli New York Postille amerikkalaisen italialaistaustaisen järjestäytyneen rikollisuuden tilaa näin:
– Mafiaa vaivaa nykyisin näköalattomuus, Alite valitti.
– Ne eivät enää edes tapa ihmisiä. Paljon hommia tilataan mustilta jengeiltä. Nykymafiosot eivät edes tiedä, kuinka järjestää murha. Tarvitaan ampuja, tarvitaan pakoauto. Ne jätkät puhuvat kuin lapset. Mystiikka on kadonnut. Me pukeuduimmekin tyylikkäästi, mutta näillä tyypeillä on t-paitoja ja farkkuja.
Miten tuo jotenkin tuo HIFK:n mieleen. Seurassa varmasti kadehditaan kilpailijoitaan Tampereella, jotka räikeästi rikkoivat pelin kirjoittamattomia ja yleviä sääntöjä palkkaamalla tappajan perheen ulkopuolelta. Ja vielä Ruotsista – se on kuin tukeutuisi New Yorkin mafian vanhoihin verivihollisiin, irlantilaisiin! Rikard Grönborg vielä syyllistyi kardinaalisyntiin onnistumalla ensimmäisellä yrittämällä, kun seuraperheen opinkappaleisiin kuuluu se, että menestymistä täytyy saada paineitta harjoitella. Märkäkorvan ei voi odottaa pärjäävän tulitaistelussa ensimmäisellä yrittämällä.
Jos siis HIFK:ta ajattelee mafiaperheenä, se on suurelta osin joukko Fredo tai Michael Corleoneja, vähälahjaisia tai vastentahtoisia mutta tunnollisia miehiä, joille saappaat ovat aina liian suuret tai ikävästi puristavat. Todellisten kummisetien rooliin fanipiireissä kuvitellaan milloin hallitusta, Kimmo Heinoa tai Frank Mobergia, tai sellaiseksi yhä haikaillaan Göran Stubbia, joka pudisti seuran pölyt jaloistaan vuonna 1990.
Kummisetä-elokuvassa taas Vito Corleone kuoli jo ajat sitten sydänkohtaukseen telmiessään lapsenlapsensa kanssa appelsiinitarhassa.
Kolmas elämänalue, jossa sukujuuret ovat kaikki kaikessa, ovat tietenkin kuninkaalliset perheet. Tapparaa voi jo kutsua dynastiaksi, mutta HIFK:n rooli tuo enemmän mieleen Dynastia-televisiosarjan kaikkine melodramaattisine käänteineen. Etenkin kun muistaa että sarja oli koko kestonsa ajan vain Dallasin halpa ja halpamainen jäljitelmä.
Oikean elämän kuninkaallisperheiltä HIFK on toki ominut sisäsiittoisuuden, naurunalaisena olemisen ja ajasta jälkeen jäämisen. Seuran urheilutoimenjohtajien haastatteluissa on jo pitkään ollut samaa kolkkoa lumoa kuin prinssi Andrew'n kuuluisassa televisioesiintymisessä, jossa hän yritti todistaa olleensa toisaalla syömässä perheensä kanssa pizzaa sinä iltana kun häntä syytetään alaikäiseen sekaantumisesta.
”On usein hyödyllisempää puhua urheiluseuran kohdalla perheestä, sillä sen puitteissa tulosvastuuta ei ole. Hyvä perhe ei jäseniään jätä, vaikka näillä olisi välillä vaikeaa tai vaikka lahjat olisivat alun perinkin kauhan sijasta annosteltu pipetillä.”
En gång, alltid HIFK.
Kolmas kerta saattaa joskus sanoa toden, mutta useimmiten se vain toistaa harhaa ja valhetta.
Meritokratia on lahjakkuudesta ja kyvyistä palkitseva järjestelmä, jolla on myös omat ongelmansa nykyajattelun mukaan, mutta HIFK:n kaltainen seura on jo niin kauan toiminut tämän ajatuksen ulkopuolella, että sen olisi aika jo ainakin kokeilla kastaa varpaansa siihen. Oma poika tai perheenjäsen voi toki olla aivan yhtä hyvä valmentaja tai johtaja kuin kuka tahansa muukin, mutta työharjoittelu niihin pesteihin kannattaa tehdä jossakin muualla, paikoissa joissa sukunimi tai eliteprospects.comin tilastot eivät avaa yhtäkään ovea.
Keskinkertaisesta pelaajastakin voi tulla vaikka millainen valmentajavelho (tai päinvastoin, kuten Ville Peltonen on viime vuosina kovasti yrittänyt todistaa), mutta jos on koko uransa pelannut nelosketjussa nolla—nollaa, lisäopintoja tarvitaan ettei toimistossa toistaisi samoja oppeja.
Jos totuuden kuulee lapsen suusta, kannattaa uskoa että usein vielä kirkkaammin sen kuulee naapurin lapsen suusta.
Juttua muokattu 23.7.2024 kello 13:44: Jutussa väitettiin virheellisesti, että Göran Stubb olisi jättänyt HIFK:n 1970-luvulla. Hän jätti seuran vasta vuonna 1990.
