80-luvun alun tv-ohjelmiston kulmakiven muodostivat poolopaitaiset piippumiehet. Keskusteluaiheena oli Bulgarian uusi proosa. Silmälasit olivat televisioruutua suuremmat, rytmi elämää hitaampi ja kuolemaa raskaampi. Musiikin kohdalla tämä tarkoitti, että ala-asteikäisen oli asetettava kaikki toivonsa Levyraatiin.
Musiikkivideo Suomessa tarkoitti seuraavaa. Haettiin pöytä. Haettiin pöydälle ruutupaperi, jossa oli kappaleen sanat. Haettiin valomies. Haettiin neuvostoliittolaisen kevyen musiikin suurin hitti. Haettiin kääntäjä. Haettiin 143-vuotias Vera Telenius tulkitsemaan vahvalla läsnäolollaan: ”Milijoona, milijoona, milijoona ruusua…”
Kuvaefektinä ruudussa näkyi… ruusuja. 31 pistettä, Klaus Järvisen mielestä väliosan komppi ei ollut synkassa universumin kanssa. Pirkko Liinamaan mielestä Vera itse oli ruusujakin viehättävämpi.
Mutta mainoskatkon jälkeen maailma muuttui. Ruma, irvistävä, pitkätukkainen mies käveli kameraa kohti. Hän soitti bassoa sirkkelinterä haaroissaan. Ympärillä savu ja liekit. Näky iski suoraan omiin laskeutumattomiin kiveksiin. Huomisen koulupäivän synnyttämä alakulo laski. Adrenaliinitaso kohosi.
Alkuihmisen oloisia soittajia. Muhkea rumpurivi, kitarasoolot, korkeat äänet. Järjettömät korot. Peruuttamattoman selkeä viesti. I wanna be somebody! I wanna live in fame and die in flames! I ain´t never getting old! Ja kaiken päälle Blackie Lawless kulautti pääkallosta verta.
Klaus Järviseen WASP ei uponnut.
Itselläni universumi oli nyt synkassa. En ollut ymmärtänyt sanoista mitään, ”aa wona pissampadi”, mutta kokonaisuus oli täydellinen.
Elettiin kylmän sodan vuosia, ala-asteen opettajakuntaan kuului vielä viimeisiä jatkosodan veteraaneja. Oli vankkoja kommunisteja, oli porvareita, oli aamunavaukset, joissa seurakunnan hippi soitti kitaraa.
Kaikkea yhdisti taipumaton ja harmaa tosikkous. Maailma oli vakava paikka, lapsella oli lupa totella.
Liikuntatunnit tarkoittivat tuolloin maastohiihtoa ja telinevoimistelua. Kuvaamataidon tunnilla tärkeintä oli värittää jokaikinen valkoinen läikkä paperista. Jos nauroi, sai jälki-istuntoa. Jos käytti omaa ajattelukykyä, sai jälki-istuntoa. Tärkeintä oli pysyä keskikäyrällä ja istua keskirivissä.
KISS ja WASP tekivät Thomas Jeffersonit. Vapauttivat orjuudesta. Aamunavausrivissä etsittiin virsi numero 336, mutta vihreäkantisen virsikirjan kanteen oli kirjoitettu hopeatussilla Twisted Sisterin julistus: We’re not gonna take it!
Kyse on Yhdysvaltain kansallisrunoilija Dee Sniderin sanoituksesta, joka kulkee Kahlil Gibranin viitoittamalla tiellä. Gibranin mukaan ”sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi”. Dee Sniderin mukaan ”sinun vanhempasi eivät ole yhtään mitään. Eikä kukaan muukaan aikuinen”. Suoraan lainaten: Your life is trite and jaded / boring and confiscated / if that’s your best, your best won’t do!
Snideria tuki kitarassa Eddie ”Fingers” Ojeda, toisessa kepissä Jay Jay French, bassossa Mark ”The Animal” Mendoza ja rummuissa A.J. Pero. Ryhmä näytti siltä kuin ihmisyhteisöön olisi vapautettu pitkään kahlehdittua ihmisen kaltaista olentoa. Kasvomeikki muistutti meikkipussin löytäneen kolmevuotiaan tekosia.
Eli loistavasti futasi tämäkin.
Käännätin kappaleen sanat isosiskollani, ja Deen väitelauseet upposivat 10-vuotiaaseen samalla tavoin kuin vastaavat lauseet olivat uponneet 10-vuotiaisiin Hitler-Jugendin tai punakhmerienkin syöttämänä. Tärkeimpänä erona se, että jälkimmäiset tekivät sen rautakankisen tosissaan, aiheuttaen joukkotuhoja ja sotarikosoikeudenkäyntejä. Ensin mainittu hyvällä huumorilla, mitä nyt hieman rohkaisten auktoriteettivastaiseen käytökseen, joka asuu jo luonnostaan useimpien pikkupoikien dna:ssa.
Mutta näiden kasarihevimiesten todellisen minän paljastavat nykypäivän tv-sarjat. Joka toisella heistä on nykyisin omaa nimeään kantava reality-sarja ja miesten hahmo pienin variaatioin sama. Vähän pölhö, hiukkasen kulmikas, mutta silti hyvä ja läsnäoleva isä. Kuin Homer Simpsonin ja Archie Bunkerin kadonnut veli. Tukat on leikattu, vaimo pitää rakenteet kunnossa. Huumeita ei käytetä mutta jäljet näkyvät hienomotoriikassa. Sirkkelinterä löytyy omalta paikalta autotallissa. Välillä tehdään reunion-kiertue.
Joiden yleisö muodostuu kaltaisistani 1980-luvulle jumittuneista.
Nälänhädän jälkeen epäoikeudenmukaisinta on nykyajan mahdollisuus saada YouTubesta kaikki maailman musiikkivideot, heti. Nykynuoriso ei tiedä VHS-vuosien pula-ajasta yhtään mitään. Silloin oli muodostettava vastentahtoisia ystävyyssuhteita rinnakkaisluokan Perttiin, koska heidän kotonaan oli VHS-nauhuri ja yhden kasetin perästä löytyi puolikas Van Halenin Jumpista. Sitä katseltiin ja matkittiin, tennismaila kitarana, kattolamppu rumpujen lautasina, kaulin mikrofonina.
Hittimittarin alkaessa sormi oli nauhoitusnappulalla vuorokautta aikaisemmin. Heviksi kelpasi jopa Kirkan Born to be Wild, koska aina oli mahdollista että seuraavat kolme kuukautta kevyen musiikin tarjonta tulee olemaan Alla Pugatšovaa, Leonard Cohenia ja lopulta tuokio tanskalaista, tupakansavuista fuusiojazzia.
LP-levyjä ihasteltiin ja varasteltiin. Kansitaide yhdisteli perkeleitä, miekkoja, moottoripyöriä, pistooleja, salamoita ja kaikkiin niihin sopiva määrä vähäasuisia naisia.
Iron Maidenin neronleimaus oli Eddie-hahmo, joka on Richard Scarryn lastenkirjojen Mato Matalan sisarhahmo. Missä Eddie luuraa? Missä Eddie tällä levyllä on? Mikä Eddien hahmo tällä kiertueella on? Löydätkö Eddien tältä b-puolelta?
Levykaupoista pummattiin julisteita, jotka iskettiin sinitarralla seinään edellisten viereen. Vuonna 1913 syntynyt isoisäni kävi huoneessani olisiko ollut 1984. Edellisellä kerralla seinillä oli ollut Martti Vainion ja Tiina Lillakin virallisia, olympiakomitean ja edellisten sukupolvien hyväksymiä kuvia. Nyt isoisää katsoivat silmiin Chris Holmes, Nikki Sixx, Kronos, Mantas, Abaddon ja muut nuorisomusiikin jalot edustajat, lattiasta kattoon. Isoisä katsoi hetken Mötley Crüen julistetta ja sanoi, että onhan siinä nätti laulajatyttö. Käveli sitten takaisin kahvikupin ääreen ja palautti keskustelun Paavo Nurmeen.
Pera möi isänsä lounasseteleitä saadakseen Dion Holy Diverin. Eräs tuleva kirjailija möi äitinsä kirjahyllystä ensipainoksia, koska levykauppoihin oli ilmestynyt Ratt-yhtyeen uusi levy. Tottahan Invasion of Your Privacy vastaa arvoltaan ja sisällöltään Eino Leinon Helkavirsiä ja J. D. Salingerin Siepparia ruispellossa.
Levyjä kopioitiin c-kasetille, levyn sanoja kopioitiin ruutupaperille. KISSin hahmojen maskit opeteltiin piirtämään ja koulun jälkeisissä palavereissa pohdittiin mistä yhtyeiden nimet oli lyhennetty. Kings in Satan’s Service? We Are Sexual Perverts? Yhtyeiden nimien kirjoitusasu on nerokkaimpia keksintöjä markkinoinnin historiassa. Parhaimmillaan nimi on logo, jota lapset kautta maailman jäljensivät. KISSin SS:t, Twisted Sisterin TS, Metallican alun M ja lopun A. Kykenen edelleen jäljentämään Iron Maidenin ja Twisted Sisterin logon silmät ummistettuna. Varsin tarpeellinen taito maailmanlopun päivänä sekin.
Ukkogalleria jakaantui kahteen ryhmään. Niihin, joiden tarkoitus oli olla todella rumia kuten Motörheadin Lemmy, ja niihin, jotka koettivat näyttää kauniimmilta kuin videoillaan esiintyvät naiset. Kuvassa Brett Michaels ja strippari. Vielä kun tietäisi kumpi on kumpi.
Epäilen, että Lemmy söi Michaelsin kaltaisia jätkiksiä aamupalakseen. Huuhtoi jänteet reilulla kulauksella viskiä.
Suomalaiselle heviyhtyeelle toivoi läpimurtoa samalla tavoin kuin Suomen voittoa Neuvostoliitosta jääkiekossa. Mutta se tapahtui viisitoista vuotta liian myöhään, maailmalle meni ja sinne jäi HIM, Amorphis, Children of Bodom, Nightwish, lisätkää itse loput. Osa noiden yhtyeiden jäsenistä on tuon ensimmäisen kauden lapsia, he ovat varmasti nähneet KISSin I Love It Loudin videon ja halunneet tehdä saman, paremmin.
Itse olisin halunnut maailmalle Zero Ninen jo vuonna 1986. Ei niin hevi mutta erittäin rock Hanoi Rocks oli kävelemässä pyöröovesta suurmenestykseen, mutta bändi unohtui oveen ja lensi sieltä yhtä jäsentä vajaana takaisin lähtöpisteeseen.
Huolestuneet vanhemmat maailman jokaisella rannalla halusivat pelastaa lapset hevimusiikin vaikutuksilta, mutta jokainen julistus synnytti uusia Venomeita kellareihin. Vedottiin musiikin saatanallisiin, perversseihin ja raaistaviin vaikutuksiin. Oikeasti aikuiset halusivat pelastaa itsensä näkemästä sitä sirkkelinterää genitaalialueilla, koska se oli heidänkin mielestään siistii. Television poolopaitaiset miehet kiersivät totisesti lp-levyä väärään suuntaan odottaen saatanallista viestiä.
Kassakone kilisi ja maine kasvoi, kun levyyn lyötiin varoitustarra. Musiikkia kuunnelleille lapsille kielletty oli kiinnostavampi kuin sallittu.
Tähän markkinarakoon penetroitui uskonnollisia heviyhteyeitä, kuten Stryper, joka näytti samalta kuin Poison mutta jakoi keikoillaan raamattuja. Vaatisiko nykyaika Taleban-pohjaisen heviyhtyeen, joka jakaisi keikoillaan fatwoja? Ainakin jokainen aika vaatii omat tapansa järkyttää edellistä sukupolvea ja aina edellinen sukupolvi unohtaa, että kerran se oli itsekin nuori. Viaton, vapaa, urpo ja kapinaa eli kasvua täynnä.
Beatles kasvatti hiukset korvien päälle.
Blackie Lawless kasvatti sirkkelinterän munien päälle.
Siinä tulee tiivistettyä 1960-luvun ja 1980-luvun merkittävin kulttuurinen ja musiikillinen ero.
Syvimmiltään eli pinnaltaan (joka on KISSin tai Mötley Crüen kaltaisen yhtyeen kohdalla ihan sama asia), hevi on kuitenkin jatkumoa siinä kunniakkaassa linjassa, jossa musiikin tekemisen puhdas ja rehellinen motivaatio on parittelu ja raha. Kun on päästy rajattomasti parittelemaan ja ansaittu ensimmäinen miljoona, lauletaan millaista oli. Jos homma meni reisille, syntyy blues. Jos homma meni putkeen, Simmons-Stanley-parivaljakolta syntyy jos ei stadion- niin ainakin jäähallihitti.
Syvyyspsykologiaan tai parisuhdeanalyysiin 80-luvun hevin värisuora harvemmin hairahti. Kauimpana siitä pysytteli Iron Maiden, joka käsitteli kappaleissaan mytologioita, taisteluita ja televisiosarjoja. Ei rakkauslauluja, ei peiteltyjä päihdelauluja. Laukkakompilla rehdisti eteenpäin.
Iron Maidenin World Slavery Tour ulottui vuonna 1984 rautaesiripun taakse Unkariin, Jugoslaviaan ja Puolaan. Kiertueesta julkaistiin Behind the Iron Curtain -video, jonka katsottuani syntyi ensimmäinen ja viimeinen poliittinen teoriani.
Vaikka historiankirjoitus ei sitä myöntäisi, Puola saa kiittää vapaudestaan yhtä paljon stretseihin ja koristossuihin pukeutunutta Bruce Dickinsonia kuin pensseliviiksiin ja kypärään pukeutunutta Lech Walesaa.
Jos minun kokemukseni WASPin Blackie Lawlessista Helsingin Puistolassa 1984 oli alussa kertomani, miltä mahtoi 15-vuotiaasta gdanskilaisesta Pjotrista tuntua livenä The Trooper, Number of the Beast tai Hallowed be thy Name? Kiinnostiko niiden jälkeen lähteä satamaan hitsaamaan jokapaikasta vuotavaa sosialistista tulevaisuutta? Epäilenpä, että Pjotr ryhtyi rakentamaan pahvista ja rautalangasta itselleen kitaraa. Mutta mikäli Puolaan olisi mennyt Iron Maidenin sijaan The Smiths tai jokin Coldplay, kommunismi ei olisi vieläkään kaatunut. Yleisö olisi todennut, että siellä lännessä täytyy olla vielä uskomattoman paljon tylsempää ja kuivempaa kuin täällä.
Kahdeksankymmentäluvun loppuun mennessä sirkkelinterät tylsyivät, liekki hiipui, joku erehtyi tuomaan lavalle syntetisaattorit ja kaksiriviset kitarat. Soittotaidon kasvaessa huumori väheni, yhtyeet sortuivat huume- tai taiteellisiin kokeiluihin. Vain KISS jaksoi jatkaa hyväksi havaitsemallaan tiellä, koska se ei tee musiikkia vaan bisnestä.
Tuli vääriä miehistönmuutoksia, koska siihen verrattuna minkä 10-vuotiaana omaksuu, jokainen muutos on väärä. Kekkosta ei olisi ikinä pitänyt vaihtaa. David Lee Rothia ei olisi pitänyt vaihtaa. Sammy Hagar kuuluu sampoomainokseen, ei Van Haleniin. Iron Maidenin syntetisaattorit on pakko hyväksyä, koska kyseessä on Iron Maiden, mutta silti… oikeesti… syntetisaattorit.
Tai Mötley Crüe ilman Vince Neiliä. Sehän on mikä tahansa ammattikoulun kellariporukka. Ja Vince Neil ilman muita Mötley Crüen jäseniä? Pieni, kimeä-ääninen tappi vailla suuntaa ja tarkoitusta.
Roikuin vielä hevissä kiinni jonnekin Metallican …And Justice for All -levyyn, yritin pitää myös Slayeristä ja Guns N’ Rosesista, mutta heiltä puuttui sirkkelinterät. Ei enää futannut.
Tosi-tv-sarjojen lisäksi peruskiviyhtyeet ovat jatkaneet rumaa elämäänsä kirjallisuudessa. Merkittävimpänä elävien ruumiiden avauksena Mötley Crüesta moniäänisesti kertova Törkytehdas. Ei väliä, onko kirjan sisältö totta vai tarua, riittävän uskottavalta se tuntuu. Sen avulla pääsee sisälle niihin pikkukuviin ja Suosikin taskupokkareihin, joita kynsisaksilla leikeltiin ja mietittiin millaista on olla Tommy Lee tai Steve Harris tai Ace Frehley. Suosikin taskupokkaria lukiessa ajatteli, että hevari elää niin kuin se poseeraa ja laulaa. 24/7 rokkikukon ja kitarasankarin ja heroinistin elämää. Ja niin kai monet yhtyeet tekivät: elivät kuten opettivat, hajosivat, kuolivat, katosivat. Jotkut kestivät muutoksen ja keräävät yhä stadionit täyteen. KISS ei pääty, vaikka Stanley-Simmons-kaksikko kuolisi. Se pidettäisiin salaisuutena, maskien alle napattaisiin Virtanen ja Nieminen.
Meikäläiset täyttäisivät stadionin, kohottaisimme nyrkkimme ja hoilaisimme: ”Aaaa, vona rokenrol ool naa-aaa-iit. And parti everidei.” Sitten pikaisesti tila-autolla kotiin, että ehtii nukkua välttämättömät kahdeksan tuntia ennen kuin on vietävä lapset tarhaan.
Varsinainen hevari en ole koskaan ollut. En kasvattanut pitkää tukkaa, en omistanut kuin yksirivisen niittirannekkeen, jota en kuitenkaan kehdannut pitää. Minulla ei ollut hihattomaksi revittyä farkkutakkia ja siinä selkälippua. Kitaristiksi olin kyvytön, rumpuihin olisi tarvittu rytmitajua. Ensimmäisellä KISSin keikalla kävin vuonna 1997. Iron Maidenia kuulin livenä vasta 2008. Kuuntelin helposti WASPin rinnalla Modern Talkingia ja Sandraa.
Hevi on yksi iso legopala lapsuuden rakennuksessa. Siihen kuuluu yhtä lailla Neuvostoliiton jääkiekkojoukkue, Los Angelesin olympialaiset, Martti Vainion käry, Velipuolikuu-televisiosarja, avain villanarussa kaulassa, pimeät kouluaamut, kesät isovanhempien mökillä, Arvi Lindin lukemat uutiset suurvaltapolitiikasta. Toinen kasvaa Beatlesin ja Stonesin levyjen parissa, toiset Hiski Salomaan savikiekkoja kuunnellen, kolmannen tähti on Danny.
Musiikki on kuin rokotus. Sen lapseen iskemä vaikutus ei lähde, ei auta mikään. Sitä joutuu sietämään, vaikkei olisi musikaalinen eikä kiinnostunut musiikista. Jostain se aina tunkee korviin. Joku läheinen kuuntelee ja suosittelee, äidillä on lempikappaleet, jokin kokoelmakasetti kaikkien automatkojen ajan kun mennään mökille.
Siksi virret aiheuttavat kylmiä väreitä, uskoi jumalaan tai ei.
En koskaan irtautunut hevistä täysin, mutta isommin se tuli takaisin kun siirryin kaunokirjallisuuden pariin.
Vuonna 2001 kirjoitin esikoisteostani ja huomasin tarvitsevani taustamusiikkia, soundtrackin työlle. Vain Iron Maidenin Hallowed be thy Name täytti kriteerit. Se oli tarpeeksi tuttu, tarpeeksi pitkä, tarpeeksi mahtipontinen. Sen sanoilla ei ole mitään merkitystä, mutta siinä on loistava poljento, ja sen avulla sain kirjan maaliin. Ja sen jälkeen jokaisen kirjan näiden kymmenen vuoden aikana.
Olen kokeillut työni taustatukena myös Miles Davisia, Don Johnson Big Bandia, Piano-elokuvan soundtrackia, Rolling Stonesia, Popedaa, Didoa, vaikka mitä, mutta ne ovat vierasta materiaa. Ne eivät ole synkassa kirjoittamani kanssa.
Onneksi KISSillä ja WASPilla on kunnioitettavia seuraajia. Ilman Rammsteinia ja olutta en kokoa yhtäkään Ikean sänkyä tai huonekalua. Kotiteollisuus ja Viikate yhdistävät komeasti Mikko Niskasen ja Gene Simmonsin maailmankatsomukset.
Voin myös ilolla syyttää Blackie Lawlessia, Dee Snideria ja Simmons-Stanleytä siitä, että omien kirjallisten tuotosteni analysoiminen julkisesti on hankalaa. On vaikeaa kuvata luomisprosessia syvällisesti, kun oikeasti se vaatii ison pannun kahvia, kalsarit ja kappaleen L.O.V.E. Machine. Näillä ollaan menty, riippumatta siitä käsittelenkö romaaneissa pienen lapsen kuolemaa, jupiseeko siellä vanha ukko sähköttömän hanurimusiikin paremmuudesta tai kuljetanko romanialaista kerjäläistä ympäri Suomenmaata.
Syytän 1980-lukua, Neuvostoliittoa ja ala-asteen opettajaani M.T:tä siitä, että mentorikseni tuli Dee Snider eikä Kahlil Gibran. Kiitän heitä siitä. Kiitän kasarihevareita siitä, että he tekivät lähes kieli poskessa jotain, joka otettiin täysin vakavissaan. Lapset ja teinit ottivat musiikin tosissaan, me herätimme ne henkiin mielikuvituksessamme. Tosissaan sen ottivat myös aikuiset, jotka paheksuvat ja tuomitsevat.
Parhaassa tapauksessa kisseissä, waspeissa ja meideneissä yhdistyy musiikillinen ammattitaito, bisnesvaisto ja räävittömyys. Niissä yhdistyy punkin in-your-face-mentaliteetti sekä purkkapopin kaupallisuus. Lady Gaga on muka velkaa Madonnalle, mutta minulle hänen ulkonäöstään tulee enemmän mieleen vanha kunnon Dee Snider.
Iron Maidenin keikat päättyvät aina Monty Pythonin kappaleeseen Always Look on the Bright Side of Life. Ja se kappale päättyy lauseeseen: Always look on the bright side of death.
Hevi ja elämä. Paskimmillaankin parasta.
