Siitä on kohta jo kymmenen vuotta, kun maailma oppi sanomaan ”kovaksi keitetty” ruotsiksi. Stieg Larssonin Millennium-sarja käynnisti ilmastonmuutoksen. Lukijakunta, joka oli jo louhinut tyhjäksi illuusiottomaksi piestyt jenkkidekkarit ja kotoiset brittipoliisikirjat, käänsivät katseensa kohti ennen puhtoisina pidettyjä pohjoismaita.

Lukijat ympäri maailman käänsivät innokkaasti sivuja, kun pohjoismaalainen hyvinvointiyhteiskunta oksensi Nordic Noirissa verovaroilla kiillotetuista kulisseistaan ulos sarjamurhaajia, ihmiskauppaa, kaksinaismoraalia ja historian kipukohtia.

Uuden ajan uusi dekkari vaati uudet, entistäkin epätäydellisemmät vammautuneet sankarit. Lisbeth Salander. Harry Hole. Joona Linna. Ja nyt Daniel da Costa.

Hetkinen.

”Aluksi sijoitin tarinan Seattleen”, dekkarikirjailija ja kiekkotoimittaja Tuomas Nyholm, 40, kertoo ja haukkaa munavoilla kukkuroitua karjalanpiirakkaansa.

”Suomi tapahtumapaikkana ei koskaan käynyt mielessäkään, sillä en ole löytänyt sielustani keinoa sijoittaa tarinaa tänne. Se salpaa mielikuvituksen, kun ajaa Mannerheimintietä ja Juha Tapio soi radiossa, katsoo, että tuossa talossa olen joskus asunut… – kaikki on niin tuttua, että minun on vaikea kuvitella tänne mitään. Vika ei ole siis Suomen vaan minun mielikuvitukseni.”

Mutta sitten Nyholmin mieleen tuli Lissabon, johon hän oli tutustunut asuessaan Malagassa 11 kuukautta vuoden 2010 paikkeilla. Hän kuvaa sitä sekavaksi, utuiseksi, ihanaksi kaupungiksi; historialliseksi runsaudensarveksi. Mutta ei tarvitse kuin hiukan raaputtaa, niin kaiken turistipatinan alta löytää vaikka mitä, vuosisatoja vanhaa korruptiota, kaduilla avoimesti käytävää huumekauppaa, heikko-osaisten systemaattista sortamista. Katujen alta löytyvät rauniot ovat kuin symboli koko kaupungista, mennyt kaikkine synteineen ja saavutuksineen on yhä täällä, julkisivun alle piilotettuna vain.

”En näe Suomi-elementin puuttumista minkäänlaisena ongelmana, sillä lukevathan ihmiset käännöskirjallisuuttakin.”

Tuomas Nyholmin juuri ilmestynyt Leijona ei siis ole tyypillinen skandidekkari, mutta eipä sen tekijäkään ole tyypillinen jännityskirjailija. 40-vuotias Nyholm muistuttaa jänteikkyydessään Terminator 2 -elokuvassa Robert Patrickin esittämää, muotoon kuin muotoon sulavaa tappajarobottia. Hänen poskipäänsä näyttävät siltä kuin niillä voisi avata säilyketölkkejä.

Kiekkokansalle Nyholmin ulkonäköä ei tarvitse kuvailla, heille se on ollut tuttu nettivideoista ja televisiosta jo vuosikymmenen ajan. Kirjallisuuden ystäville hän on tuntemattomampi siitäkin huolimatta, että hänen tilillään ovat jo romaanit Sinun edestäsi vuodatettu (2010) ja Omiensa luo (2016). Sekä Jarkko Ruudun elämäkerta Jumalainen näytelmä (2015).

”Itseäni en ole Leijonaan sijoittanut”, Nyholm kertoo. ”Pikemminkin mulla oli koko ajan mielessä The Killersin Brandon Flowers: valkoinen paita, mustat liivit, tukka mallillaan. Ei mikään perinteinen machopoliisi vaan herkempi kaveri, joka kuitenkin pystyy kovempiinkin otteisiin.”

Leijonassa da Costa ja hänen poliisiparinsa, brasilialaissyntyinen Rorion Sinha, lassotaan mukaan salaiseen tutkimukseen, jossa tähtäimessä on vuosikaudet Lissabonia terrorisoinut Caetano de Leon, Leijonaksi kutsuttu rikollinen, joka sieppaa lapsia eikä koskaan palauta heitä elävänä takaisin.

Vaikka Leijonan maailma on raadollinen ja kova, klassisten dekkarinimien sijaan sen tyyli ja tavoitteet viittaavat ihan toiseen perinteeseen: latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden melodramaattiseen tiheyteen, myös maagiseen realismiin. Nyholm kokeili sitä avoimesti edellisessä romaanissaan Omiensa luo, jossa demoninen kaivosyhtiö uhkaa ajan ulkopuolella elelevää vuoristokylää.

”Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys on ihan tärkeimpiä kirjoja”, Nyholm luettelee kirjallista kärkiviisikkoaan.

”Italo Calvinon Jos talviyönä matkamies. José Saramagon Kertomus sokeudesta. Kun olin lukenut 70 sivua Haruki Murakamin Suurta lammasseikkailua, ajattelin, että tämä on parasta pitkiin aikoihin. Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan tietenkin, muutenkin on nyt venäläisten klassikkojen vaihe meneillään. Ja James Ellroy varmasti viidentenä, vaikka sen tyyli välillä rasittaakin, mutta siitä historiallisesta perspektiivistä voi ammentaa paljon. Jos suomalaisista dekkaristeista pitää joku mainita, sanotaan sitten Ilkka Remes, sillä olihan ihan uutta aikanaan se skenaario, että maapallon kohtalo on vaakalaudalla – mutta Markku Halonen voi pelastaa kaiken.”

Kaikista parhaana dekkarina Nyholm kuitenkin pitää kirjaa, joka ei yksioikoisesti sellainen edes ole. Hän nimeää kirjoittamisensa esikuvaksi Donna Tarttin esikoisromaanin Jumalat juhlivat öisin, jossa tyyli ja sisältö pelaavat samassa ketjussa, yhteisen päämäärän hyväksi. Toisin kuin useimmista dekkareista, siitä ei tule kirjan sulkemisen jälkeen ähkyisä ja syyllinen olo, kuin olisi syönyt liikaa karkkia.

Edellä mainitut teokset eivät ole aivan tavallinen lista dekkarikirjailijalle. Saati sitten urheilutoimittajalle, joka Tuomas Nyholm vielä ennen kaikkea on. Jopa henkeen ja vereen.

Puhutaan jääkiekosta. Sitä Tuomas Nyholmkin työkseen tekee. Näinhän se menee: mitä joukkuelajeihin tulee, älymystön valinta on aina ollut jalkapallo. Nuo uljaat yksitoista miestä – ja aina ne ovat miehiä – vasten limetinvihreää ruohoa ja argentiinansinistä taivasta, ympärillään yleisön riemunkirjava pauhu.

Nämä kentälle heitetyt yksitoista miestä ja liki ääretön määrä mahdollisia tapoja, joilla he voivat toisilleen pallon syöttää, antavat muuten urheilua vieroksuvalle väelle syyn hakeutua katsomoon, televisioiden äärelle, urheilupubien olutläikkeiseen ilmapiiriin.

Keskiverron MM-jalkapallokisastudion väkisin älyllistä ilmapiiriä katsellessa voisi erehtyä luulemaan, että Monty Pythonin vuonna 1972 tekemä sketsi filosofien jalkapallo-ottelusta olisikin ollut totta. Jos saisi euron joka kerta kun joku tuo esille Albert Camus’n lausunnon siitä, että kaiken minkä hän on oppinut moraalista, hän on oppinut jalkapallokentältä, voisi itsekin perustaa urheilupubin.

Jääkiekko sen sijaan nähdään usein junttien brutaalina viihteenä, vain tekosyynä laittaa viikinkikypärä päähän ja kaataa olutta päälleen. Viisi tunnistamattomaksi panssaroitua miestä vangittuna mainosten vuoraamaan laatikkoon ei tule koskaan vangitsemaan ajattelijoiden ja taiteilijoiden mielikuvitusta – eikä suoranaista kateutta atleettien ilmaisun ruumiillisuudesta, sen vaivattomuudesta ja vastaansanomattomuudesta – samalla tavalla kuin jalkapallo.

Tuomas Nyholm on luonnollisesti eri mieltä.

”Jääkiekolta olen saanut liki kaiken, mitä voi ammatillisesti ja elämältä saada”, hän toteaa.

”Lätkä tarjoaa ja opettaa erityisen hienoa elämän symboliikkaa, sillä lajiin liittyy sellainen asia kuin tilan tekeminen muille ja uhrautuminen toisen eteen. Pelin ydin on usein siinä, että pelaajan täytyy tunkea itsensä sekä henkisesti että fyysisesti vittumaisiin paikkoihin, uhrata lihansa vain, jotta joukkuetoveri saisi peliä viedyksi viisi senttiä eteenpäin. Okei, jalkapallo voi olla vihreän veran shakkia, mutta se ei automaattisesti merkitse sitä, että jääkiekko olisi sen rinnalla vain jotain valkoisen kaukalon koronaa.”

Nyholm myöntää, että viisi kenttäpelaajaa on vähemmän kuin kymmenen, ja ennen kaikkea: kun lajia harrastetaan tosissaan suunnilleen kahdeksassa maassa, sen sisällä ei pystytä koskaan peilaamaan samanlaista kulttuurien kohtaamista, mikro- ja makrotodellisuuksien kohtaamista kuin jalkapallossa. Mutta silti hän pitää kiinni väitteestään jääkiekon ainutlaatuisuudesta: jokaisen liikkeen tekemiseen on mahdollisimman vähän aikaa, jäällä jokainen sekunti on ylellisyys, suvantovaiheita ei yksittäisen pelaajan näkökulmasta ole muualla kuin vaihtoaitiossa.

Hänellä on myös esittää yksi hyvä syy jääkiekon älylliseen aliarvostukseen Suomessa: tässä maassa lajia tarkastellaan kovin valmentajalähtöisesti. Valmentaja nähdään koirankouluttajana, jonka opettamia ja käskyttämiä temppuja pelaajat vain kuuliaisesti toteuttavat laatikossaan. Mutta koiranomistajana hän tietää itsekin, etteivät asiat mene niin.

”Valmentajan rooli on sikäli kiekossa poikkeuksellisen tärkeä, että se joutuu vaatimaan pelaajiltaan todella kovia asioita. Mene tuohon väliin ja ota isku vastaan, kiitosta tai merkintää tilastoon on siitä turha odottaa”, Nyholm pohtii.

Hänestä Suomessa ei aina osata ajatella kiekkoilijoita sellaisina taiteilijoina kuin he oikeasti ovat.

”Ne nähdään usein hampaattomina barbaareina, vaikka se hampaattomuus johtuu ihan pelkästään siitä, että kiekko on niin kova. Katsoo nyt vaikka ihan SM-liigassakin Juhamatti Aaltosta, millaista herkkyyttä ja finessiä sen liikkeissä on kiekon kanssa. Tai Mika Pyörälää. Patrik Laine taas on maailmanluokan maalarisuuruus, niin isolla kankaalla kuin tässä lajissa on mahdollista. Sitäkään ei aina nähdä, petyin esimerkiksi taannoin Laineesta tehtyyn Kuukausiliitteen juttuun, jossa ei mielestäni saatu oleellista esille.”

Tuomas Nyholm puhuu kuin mies, jolla on missio. Hän on uuden aikakauden kiekkotoimittaja, matsiraportoijan päivitetty versio useammalla kuin yhdellä tavalla. Hänen isänsä Timo Nyholm oli arvostettu vanhan polven urheilutoimittaja: mies, joka kävi jääkiekko-otteluissa ja kirjoitti näkemästään seuraavan päivän lehteen.

Enää se ei riitä, kun fanit pystyvät katsomaan suosikkijoukkueensa ottelut reaaliajassa muuallakin kuin jäähallissa ja ruotimaan niitä saman tien internetissä. Jotta toimittaja olisi muutakin kuin silmäpari tuhansien seassa – jotta hänen olemassaololleen ja palkkakuitilleen olisi vielä oikeutus –, hänen on kyettävä tarjoamaan enemmän: tarinallisuutta, taustoitusta, oikeaa sisäpiirin tietoa ja pukusuojan henkeä. Melkein kuin jännitysromaania sekin.

”Periaate on sama kuin journalismissa aina ennenkin ja kaikilla muilla elämänalueilla: totuudella mennään. Mutta nykyaikaa on tiedon lisääminen, pedagogisen ulottuvuuden tuominen. Kun puhutaan vaihtoehtoisista faktoista, urheilun maailmahan on sitä täynnä.”

Nyholm puhuu MM-kisojen mixed zonesta, jossa toimittajat ja pelaajat minglaavat. Kenestäkään ei saa irti mitään käyttökelpoista.

”Täytyy tutustua pelaajiin, saavuttaa niiden luottamus, pyytää vaikka puhumaan toisistaan, kun omaa peliä on ongelmallisempaa analysoida saati kehua.”

Nyholm on yrittänyt nostaa jääkiekkoilun arvoa vuosituhannen alusta lähtien Ilta-Sanomien ja Urheilusanomien sivuilla, vuosikymmenen verran Vesa Rantasen kanssa yhdessä vetämässään Videotuomarit-nettisarjassa ja nykyisin myös Radio Rockissa viikottaisessa Total Hockey Forever -ohjelmassa.

Niissä kaikissa puhutaan jääkiekosta sellaisena kuin sen fanit sitä rakastavat, rujona ja romuluisena lajina, jossa taklausten jakaminen ja niiden vastaanottaminen voi olla ihan yhtä tärkeää kuin maalitaulun lukujen kaunisteleminen. Kivusta ja ruhjeista, vääntyneistä polvista ja kyynärpäistä Total Hockey Foreverissa puhutaan kuin vanhoista ystävistä. Haastattelua tehdessäkin Nyholm kiroaa niskaansa, joka on yhä kipeä vuosi sitten saadusta poikkeuksellisen halpamaisesta poikittaisesta mailasta. Sen antajan nimen Nyholm sylkee ulos kuin calamata-oliivin kiven.

”Tarkoitus on mennä urheilun epätotuuden taakse. Kun valmentaja tulee 1–7-tappion jälkeen selittämään, että kyllä me ihan hyvin pelattiin, ja sen täytyy tehdä niin, toimittajan täytyy kyetä parahtamaan siihen, että ettekä pelanneet!”

Kaunokirjallisuutta tehdessä totuuden etsintä on toisenlaista: kaiken voi keksiä, mutta kokonaisuuden akustiikassa täytyy soida syvemmän totuuden harmonia, jännitysromaanissakin. Nyholm sanoo vierastavansa dekkareissa refleksinomaisia onnellisia loppuja, joissa poliisi palaa rikossarjan ratkettua tyytyväisenä perheidylliin hyvännäköisen vaimonsa luo. Hän protestoi myös True Detectiven ensimmäisen kauden loppua, jossa Matthew McConaugheyn esittämä Rustin Cohle tiirailee pyörätuolissa tähtiä ja pohtii, että hyvä saattaa sittenkin voittaa.

”Se jotenkin sotii minun kyynis-lohdutonta maailmankuvaani vastaan”, Nyholm sanoo ja hymähtää.

”Kun ryhdyin dekkareita tekemään, päätin, etten ala mehustella enkä maalailla. Teoksen Silja Hiidenheimo minusta aikanaan dekkaristin teki: elämässäni oli vuonna 2007 iso kriisi, kauteni NHL-kirjeenvaihtajana Kanadassa jäi kesken loppuun palamisen takia, joten tulin takaisin Suomeen häntä koipien välissä. Niklas Herlinin patistuksesta Silja luki tavaraa pöytälaatikostani ja sanoi, että seuraavaksi kirjoitat sitten dekkarin. Minä olin, että aha, mikäs siinä.”

Ammattitaitoaan Nyholm ei ole koulunpenkiltä hankkinut. Hän sanoo olleensa hyvin laiska ja keskinkertainen oppilas, joka pärjäsi vain silloin kun huvitti lukea. Usein ei: häirittyään tarpeeksi usein saksan tuntia, opettaja tarjosi pikaistuksissaan nuorelle Tuomakselle sopimusta. Hän saisi vitosen, jos hänen varjonsa ei enää koskaan lankeaisi saksanluokan oven yli. Tähän Tuomas tarttui – se oli päätös, jota hän tarkasteli myöhemmin Berliinissä asuessaan hieman toisesta näkökulmasta.

Jääkiekkoa hän on pelannut pienestä saakka, ei kovin hääppöisessä EVU-76-ikäluokassa. Edeltänyt EVU-75 kilpaili maan huippujen tasolla, sen riveissä pelasi Jarkko Ruutukin. Nyholm roikkui mukana B-junioreihin asti loistamatta missään vaiheessa erityisemmin. Sen jälkeen hän vaihtoi harrastekiekkoon kolmannessa divisioonassa, jossa hän pelaa edelleen

”Tunnen siis lajin, mutta ei minua voi verrata kehenkään, joka on pelannut ammatillisesti ja tavoitteellisesti. Laitahyökkääjän koulutuksen sain, luistelin hyvin, mutta saatuihin maalipaikkoihin nähden teen hirveän vähän maaleja. Olen niin laiha, että kun alettiin oikeasti taklata, olihan se ihan hirveätä. Pahemmatkin luuhimmelit on ehkä uraa tehneet, mutta minulla eivät taidot riittäneet.”

Vuosina 2005–2007 hän haki oppia jääkiekosta kirjoittamiseen Torontosta, jossa hän toimi puolitoista kautta silloisen Veikkaajan (nykyisten Urheilusanomien) NHL-kirjeenvaihtajana. Siellä hän tutustui maailman suurimman kiekkoliigan päihdyttäviin puitteisiin, kaikkialla vaalittuun tähtikulttiin ja tarinallisuuden pakkoon.

Tähdistä ei osattu, haluttu tai pystytty kirjoittamaan kriittisesti. Amerikkalaisen kiekkojournalismin pakkomielle on pohtia, onko pelaaja A parempi kuin pelaaja B. Se on yhtä mielekästä kuin vertailla Batmania ja Supermania. Jokaisen maalin ympärille punottiin Hollywood-käsikirjoituksen kaltaisia myyttisiä tarinoita.

”Tyyliin: pelaaja onnistui tänään, koska hänellä oli mukanaan suvun kantaisän sisällissodasta saaliiksi saama lantti”, Nyholm sanoo ja tuhahtaa.

”Itseäni kiehtoi enemmän se kolhuinen todellisuus kaiken alla. Sillä niiden kaikkien erikoistehosteiden ja tanssityttöjen takana siellä kopissa on kuitenkin kauhean arpista jätkää. Pukusuojat on täynnä repaleisia hikipukuja, jotka haisevat yhtä kamalalta kuin Suomessa.”

Nyholm onnistui kulkemaan sen ekstramailin, jota amerikan kielessä ja työmaailmassa aina vaaditaan, pureutumalla suurten draamojen sijaan yksityiskohtiin. Kaikkia kannatti kuunnella, alempien ketjujen puurtajia, suomalaispelaajia, huoltajaa joka vinkkasi että jollakin pelaajalla on luistimessaan ihan erityislaatuinen terä, mikä saa hänen luistelunsa näyttämään erilaiselta kuin muiden.

Lajin katveiden ja pimeiden kolkkien hyväksyminen osaksi suurempaa kokonaisuutta – ja usein vielä sellaiseksi, joka kertoo jääkiekosta enemmän kuin paraatipuolen tapahtumat – sai Nyholmin innostumaan myös Jarkko Ruudun tarinasta.

Ruutu kun oli koko uransa puhtoisen jääkiekkosankarin antiteesi: hän ei ollut likaisen työn tekijä vaan sillä hekumoiva, rooliinsa antaumuksella suhtautuva rotta, joka pyrki suoraviivaisesti satuttamaan vastustajaa, sekä fyysisesti että henkisesti. Kukaan ei halua vastustajan vammautuvan, mutta kaukalossa on pyrkimys tuottaa kipua – ja siinä Ruutu oli erityisen hyvä. Harjoituksissakin hän tökki ja ärsytti surutta joukkuetovereitaan, peleissä hän heitti vastustajan silmille pukukoppihuhut tämän yksityiselämästä.

Kaikki tämä joukkueen hyvän vuoksi, nämä kivet piti valaa tielle, joka vei kohti suurta voittoa. Ruutua eivät Suomessa kehuskelleet muut kuin sen joukkueen fanit, jossa hän kulloinkin pelasi, eivätkä aina hekään. Mutta ilman Ruudun kaltaisia pelaajia paremmin ihannevävyn muottiin mahtuvia pelaajia ei maitomainoksiin pyydeltäisi.

”En sanoisi, että Ruutu on väärin ymmärretty. Kyllä se on ansainnut kaiken, mitä on saanut. Mutta ehkä sitä ei ole täysin ymmärretty: että kun ollaan sillä linjalla, jolla tavoitellaan voittoa, harmaata aluetta ei ole. Kaikki on sallittua. Meillä oli esikuvana Andre Agassin elämäkerta, joka rikkoi ammattiurheilun ympärille pystytettyä pr-puheen muuria.”

Mutta oliko Jarkko Ruudun sielunmaisemaan sukeltaminen Nyholmille eduksi, kun hän loi Leijonan poliisikaksikkoa? Nyholm vieroksuu kysymystä ensin, sillä hän oli keksinyt kirjan hahmot ennen Jumalaisen näytelmän kirjoittamista. Hän kuitenkin myöntää, ettei pahan pojan kiekkoelämäkerran liki psykoanalyyttinen tekoprosessi voinut olla jättämättä jälkiään.

”Kylmä on vaarallinen sana, kun Rudy on monella tavalla lämmin ja sydämellinen jätkä. Mutta Ruutu pohtii suoritustasoaan ja siihen asetettuja vaatimuksia todella kylmästi, määrätietoisesti ja raadollisesti. Ehkä sitä samaa asennetta näkyy Leijonan päähenkilöiden poliisityössä. Ei voi jäljittää superrikollista, joka on pakoillut lakia vuosikymmenen, ellei ole valmis ylittämään rajoja sekä päänsä sisällä että oikeassa maailmassa.”

Nyholm suhtautuu itsekin kylmästi ja päättäväisesti työhönsä ja elämäänsä, jossa ei ole sijaa alkoholille. Syynä ei ole terveysintoilu, straight edge -kulttuuri eikä puhjenneen ongelman tyrehdyttäminen. Hän vain päätti kolmikymppisenä luopua alkoholista migreenitaipumuksen takia. Jotain kuitenkin kertoo se, ettei hän koskaan vie alkoholia lahjaksi tai tuliaisiksi kenellekään. Tosin ei hän vie suklaatakaan.

Jos lukeva yleisö ja kustantaja sitä haluavat, Leijonalle on tulossa jatkoa. Mutta tuskin vuonna 2018. Seuraavaksi suunnitteilla on lastenkirja, sitten kakkososan puitteiden tunnustelu, kymmenien ja pian satojen kiekko-otteluiden katselua sekä niistä puhumista ja kirjoittamista. Tätä kaikkea Nyholm suunnittelee tekevänsä niin pitkälle kuin elämää riittää. Mikään jääkiekossa ei lajina viittaa siihen, että aiheet sen ympärillä loppuisivat.

Liikunta pitää Nyholmin koossa: jääkiekko, salilla käyminen, nuorempana aikidokin, mutta sen hän jätti turhauduttuaan kilpailullisen elementin puutteeseen. Nyholm ei noudata muualta saatua kunto-ohjelmaa. Hän saattaa ottaa tavoitteekseen vaikka käsillä kävelemisen, tai tietenkin hän sen jo osaa, mutta entistä hallitummin. Tai sitten sadan kilon nostamisen penkiltä kesään mennessä. Jos se kuulostaa vähäiseltä, sitä se onkin. Pieni, laiha ja sitkeä – niin Nyholm kuvailee itseään jonkinlaisella ylpeydellä.

”En oikein tiedä, mitä itsensä hemmottelu merkitsee”, Nyholm sanoo.

”Ehkä se on sitä, että päättää yhtäkkiä ottaa päikkärit. Tai lukea seuraavat kolme tuntia kirjaa.”

Lätkä, dekkarit, salilla käyminen, niistä kaikista hölöttäminen muiden samoja asioita harrastavien miesten kanssa… Jos tuo kaikki kuulostaa ulkopuolisesta kovin miehiseltä, Nyholm kavahtaa vaikutelmaa. Harrastusten rinnalla ovat aina kulkeneet kirjallisuus ja rockmusiikin kuuntelu. Ne eivät ole hänen mielestään lainkaan yltiömaskuliinisia asioita, pikemminkin herkkiä ja taiteellisia.

”Mä näen elämäni pikemminkin sarjana hyvin herkkiä asioita. Ja toisaalta olen hirveän taitava sijoittamaan osa-alueita lokeroihin. Joku kysyi, että kun tulevan kirjani nimi on Leijona, kertooko se Suomen maajoukkueesta. Ja silloin vasta tajusin, että vaikka olen yli vuoden viettänyt tämän projektin kanssa, koko assosiaatio ei ole tullut kertaakaan mieleeni.” ■