Apu

Herkkä ja kaunis niitty



Herkkä ja kaunis niitty

Niityt ovat tärkeä osa suomalaista perinnemaisemaa. Niityillä elelee kirjava joukko kukkia, hyönteisiä ja lintuja. Loppusyksy on loistavaa aikaa kukkakedon tai niityn kylvämiseen kotipihalle.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Aarre Leskinen

Näin syksyllä on oikea hetki kylvää kukkaniitty tai kaistale kuivalla paikalla menestyvää ketoa, sillä monet kukkakasvien siemenet vaativat talven tuoman kylmyyden itääkseen keväällä.

Osa siemenistä saattaa tosin itää vasta vuosien päästä. Niitty tarjoaakin kylväjälleen tulevina vuosina miellyttäviä yllätyksiä. 

Kukkiva niitty ihastuttaa meistä jokaista, ja monen mieleen se palauttaa lapsuuden kesäaamujen rauhallisen tunnelman, jossa kukkaniitty tuoksuu, pörriäiset surisevat ja perhoset liitelevät medenhaussa. Pikkulinnut hakevat ruokansa aikaisin kukkineiden kasvien siemenistä tai hyönteisistä, toukista ja hämähäkeistä.

Kesän kirkkaus haalistuu elokuun alkuun mennessä. Syksyn tullen talventörröttäjät pääsevät vuoroon, kun taas pikkukukat painuvat mullan joukkoon seuraavan kasvukauden ravinnoksi. 

Ja kun ensilumi saapuu, niittyjen ilme muuttuu graafisen koruttomaksi. 

Kolmivärinen keto-orvokki on ohutmultaisten kallioketojen tavallisimpia kasveja.

Niittyjä on montaa tyyppiä. Kuivia niittyjä kutsutaan kedoiksi. Niitä on eniten Etelä-Suomen hiekkaisilla ja kallioisilla mailla. Niukkaravinteisessa maassa menestyvät kellokukat, mäkitervakko ja harvinainen ketoneilikka. Väriä tuovat vielä kissankäpälä, keto-orvokki ja huopakeltano. Myös katajat rikastuttavat ketoja.

Suuri osa ketojen kukista on yksi- tai kaksivuotisia. Kuivan kesän jälkeen kallioketo voi olla kuolleen näköinen, mutta seuraava sateinen kesä tuo esiin runsaan kukkavalikoiman. Erityisen monilajisia ovat Suomessa harvinaiset kalkkikalliokedot.

Ketojen kasvistossa on paljon uhanalaisia ja harvinaisia lajeja kuten noidanlukkoja. Niittykasvien siemenet voivat säilyttää itämiskykynsä jopa vuosisatoja ja  versoa vasta suotuisissa olosuhteissa.

Harvinaisen suikeanoidanlukon, erikoisen pienen sanikkaisen (oikealla) voi löytää yleisemmän ketonoidanlukon vierestä. 

Kosteilla paikoilla esiintyy luhtia eli tulvaniittyjä, monentyyppisiä rantaniittyjä sekä lehtoniittyjä. Merenrantaniityillä on oma erityinen kasvistonsa, joka vaihtuu vyöhykkeittäin rantaviivasta kauemmaksi siirryttäessä. Laajimmat niityt sijaitsevat Pohjanlahden rannikolla.

Järven- ja joenrantaniittyjen kasveista monet ovat isokokoisia. Vesirajassa kasvaa viiltosaraa, järviruokoa ja kurjenmiekkaa, ylempänä mesiangervoa. Muita kostean maan lajeja ovat kurjenjalka, rantakukka, ranta-alpi ja raate.

Vuosituhanten kuluessa syntyneet luonnonniityt ovat avoimia alueita, joilla kasvit ovat saaneet kasvaa vapaasti. Pienimmillekin on riittänyt valoa ja aukeasta on tullut ylenpalttinen kukkameri. Kukat ovat luoneet suotuisan ympäristön kovakuoriaisille, perhosille, mesipistiäisille, hämähäkeille ja lukuisille muille hyönteisille. Lisäksi luonnonniittyjä on ollut paikoissa, missä puut eivät jostain syystä ole menestyneet.

Vielä syksylläkin ravintoa riittää kesällä syntyneille ja kasvaneille uusille sukupolville. Syyskuussa kukkien mettä tulevat imemään monet perhoslajit, kuten amiraalit, neitoperhoset ja nokkosperhoset. Linnuista peipot, pajulinnut, punarinnat, tiaiset ja monet muut hyppivät kasvien varsilla ravintoa etsien.

Ohdakeperhosen kanta vaihtelee vuosittain paljon, koska se vaeltaa tänne Afrikasta asti. Joinakin syksyinä niitä on kuitenkin kukissa runsaasti.

Suomessa yleisin ja runsaslajisin niitty on ollut tuore niitty, jossa yhdellä neliömetrillä saattaa kasvaa yli kolmekymmentä kasvilajia. 

Tuoreet niityt ovat lähes hävinneet muualta kuin suojelualueilta umpeenkasvun ja rehevöitymisen seurauksena. Pienemmät kasvit ovat jääneet ilman tarvitsemaansa valoa ja kasvutilaa. Rehevöityminen näkyy esimerkiksi runsaina koiranputki-, voikukka- ja vadelmakasvustoina. 

Normaalisti siellä kasvaisi siankärsämöä, päivänkakkaraa, peurankelloa, niittyleinikkiä ja poimulehtiä pienten heinien kuten nurmiröllin seurana.

Niittyjä on syntynyt myös ihmisen käden jäljiltä. Etenkin Ahvenanmaalla ja Lounais-Suomessa on lehdesniittyjä, joita laidunnetaan tai niitetään. Niiltä on korjattu kerppuja eli lehdeksiä lampaiden syötäväksi. 

Lehdesniityillä avointen niittylaikkujen välissä on paikoin puita ja pensaita. Lehtipuita on latvottu runsaan oksasadon saamiseksi. Puiden juuret nostavat ravinteita pintaan, ja samoin puiden lehdet lisäävät maan rehevyyttä. Siten lehdesniityt ovat tarjonneet hyvää heinää niillä laiduntavalle karjalle.

Ahot syntyivät kaskipelloista laiduntamisen seurauksena. Kuivalla maalla ollut kaskipelto ei enää tuottanut viljaa kunnolla, ja se jätettiin laitumeksi. Näin se pysyi puuttomana ja kasvisto monipuolistui.

Sirkkojen siritys on kuin loppukesän ihana sinfonia. Vihreäselkäinen niittyheinäsirkka on useimmiten naaras. 

Monimuotoiset perinnemaisemat eivät säily ilman ihmisen apua. Sirkkojen siritys, perhosten liihottelu ja pikkulintujen livertely häviää niittyjen mukana.

Kaikki niittytyypit ovat nykyisin uhanalaisia. Laiduntamisen ja hoidon loputtua valtaosa niistä on vesoittunut umpeen pensaikoiksi tai jäänyt rakentamisen alle. Siksi monet kasvi- ja hyönteislajit ovat häviämisen partaalla. Jopa marja- ja hedelmäsadot vaarantuvat, kun pölyttäjähyönteiset vähenevät.

Niityt ovat tärkeä osa luonnon kiertokulkua. Kukilla on omat pölyttäjänsä, toiset kasvit taas ovat toukkien ravintoa. Monipuolinen kasvillisuus synnyttää lajirikkaan hyönteismaailman ja näiden saalistajat.

Luonnon köyhtymiseen on onneksi havahduttu. Suojelualueita hoidetaan niittämällä ja laiduntamalla. Luonnonsuojelun lisäksi yksityiset ihmiset ovat perustaneet pihoilleen keto- ja niittylaikkuja saadakseen nauttia kukkaloistosta ja kultasiipien lennosta. 

Teksti ja kuvat Riitta Angervuo ja Aarre Leskinen

Julkaistu: 31.10.2017