Henriikka Himman kaunis esseeteos näyttää surun tapahtumapaikat
Miten kuolema, sairaus ja suru näkyvät fyysisessä ympäristössä, kysyy yksi syksyn virkistävimmistä esseeteoksista, Henriikka Himman Sakraaliesseet.
Artikkelin kuunneltava versio on tehty tekoälyn avulla. Anna palautetta audiosta sähköpostilla apu360@a-lehdet.fi tai tekstin lopussa olevalla lomakkeella.
Olen viimeisen kolmen vuoden aikana oleskellut paljon pääkaupungin erikoissairaanhoidon eri poliklinikoilla. Potilaan tehtävä sairaalassa on odottaa. Aika kulkee eri tahtiin kuin muualla. Terveydenhuollon valta on hiljaista, mutta ehdotonta. Jos lääkäri on myöhässä, hän on myöhässä, eikä siitä voi valittaa mihinkään. Täytyy taipua, sopeutua.
Sellaisissa hetkissä alkaa katsella ympärilleen. Olen ottanut paljon valokuvia HUSin tiloihin sijoitetuista taideteoksista, huonekasveista ja arkkitehtuurin yksityiskohdista. Samalla olen alkanut katsoa sairastamisen paikkoja uudella tavalla. Muovilattioita, tehokkuuden ja inhimillisyyden kompromisseja, ikkunattomia huoneita.
Sairaala on julkista tilaa, jossa tapahtuu yksityisiä asioita. Kun saavun paikalle potilaana, siirryn itseni ulkopuolelle. Yhtäkkiä minä, joka omassa elämässä olen enimmäkseen toimiva mieli ja subjekti, olenkin lähinnä keho. Monimutkainen keho, jonka ongelmia lääkärit yrittävät ratkaista.
Miten sairaala rakennuksena ja tilana kohtaa nämä tuntemukset? Millaisen kodin se tarjoaa hoitotyölle, hoidettaville, hoitajille ja näiden tunteille?
Huomaan, että olen potilaana kiitollinen vähästäkin kauneudesta. Jossain hetkessä Meilahden Kolmiosairaalan avara sisääntuloaula, johon valo laskeutuu ylhäällä sijaitsevista ikkunoista, voi tuntua yhtä vaikuttavalta kuin mikä tahansa kirkko.
”Sakraaliesseissä laskeudutaan isoäidin talon sohvalle. Siihen kohtaan, missä isoäiti makasi viimeiset hetkensä. Sohvassa on edelleen kuoppa.”
Hieman samansuuntaisista lähtökohdista on saanut alkunsa yksi tämän syksyn virkistävimmistä esseeteoksista, Henriikka Himman Sakraaliesseet. Runouden ja esseetekstin välimaastoon sijoittuvan teoksen alkupisteenä on myös toiminut rakennus, jonka toiminnassa yhdistyvät yleinen ja yksityinen. Kyseessä ei kuitenkaan ole sairaala, vaan kirkko, tai tarkemmin sanottuna ex-kirkko.
Himman lyyrinen essee lähtee liikkeelle täsmällisestä maantieteellisestä sijainnista: Helsingissä sijaitsevasta Alppilan kirkosta, josta Kallion seurakunta joutui luopumaan talousvaikeuksien vuoksi keväällä 2025. Dramaturgin koulutuksen saanut Himma on aikaisemmin kirjoittanut Ylelle audioesseen nimeltä Vuosi kauppakeskuksessa. Nyt hän tutkii, mitä tapahtuu, kun sakraali eli pyhä tila poistuu käytöstä. Mihin rituaalit siirtyvät?
Toinen lähtökohta tekstille on läheisen kuolema. Sitäkin havainnoidaan alusta asti nimenomaan ympäristön kannalta.
“Toisaalla. Hahmo kaatuu vasten joulukuisen paljasta tummaa pintaa. Lyyhistyy. Kuten sanotaan: keskellä kirkasta päivää. Ei saappaat mutta muovisandaalit jalassa. Puutarhan kupeessa, liiterin kulmalla, vinottain, ei sisällä, ei ulkona, reunamalla, nimeämättömällä paikalla, ei nuorena, ei vanhana, ei ulkona vaan vain käymässä, käväisemässä ja sitten pois.
Ja sitten poissa. Lopullinen lyyhistyminen mädälle ruohikolle. Liiketunnistinlamppu räpsähtää päälle, kun poissa tapahtuu enemmän kuin koskaan ennen.”
Teoksen puhuja harhailee surunsa kanssa erilaisissa fyysisissä ja ei-fyysisissä paikoissa. Hän muistelee omaa yksityistä kirkkohistoriaansa, hautajaisia ja muita surun tiloja. Kuolleen isoäidin taloa. Millaisen jäljen rakennukset jättävät meihin, ja miten toisaalta kuolema, sairaus ja suru näkyvät fyysisessä ympäristössä?
Joskus menettäminen ei ole abstraktia ja näkymätöntä. Sakraaliesseissä laskeudutaan isoäidin talon sohvalle. Siihen kohtaan, missä isoäiti makasi viimeiset hetkensä. Sohvassa on edelleen kuoppa.
Intiimit yksityiskohdat ovat siis tarkkoja, mutta Himma rakentaa teokseensa hienosti myös laajempia kaaria. Hän pohtii muun muassa kirkkojen ulkoasun muutosta.
“Kirkon sisällä tapahtui jotakin. Kaikki osasivat jo lukea, kuvia ei enää tarvittu. Loistelias ja tuhlaileva estetiikka alkoi näyttää etäiseltä ja väärältä. Pröystäilyltä. Valkoiset tyhjät seinät alkoivat sen sijaan tuntua oikealta, ja avarasta tilasta tuli kauneutta. Kaikki turha roina kannettiin ulos, vain muutamat harvat ja tarkkaan valitut elementit saivat jäädä. Korporaali. Ciborium. Antependium. Jukkapalmu. Minimalismin ylevyys.”
Minimalismin ylevyys on Suomessa tuttua. Valkoisilla, jylhillä pinnoilla on tehty monista julkisista rakennuksista ikään kuin arvokkaita. Muualta tulleiden silmiin samat tilat tosin voivat näyttää tyhjiltä ja kolkoilta.
”Filosofis-runollinen pieni teos on inspiroiva juuri siksi, että sen myötä tajuaa, miten pinnallisesti me yleensä katsomme rakennettua ympäristöä.”
Himma kertoo teoksessaan kiinnostavasti kirkkoarkkitehtuurin suuresta käänteestä. Modernit rakennustekniikat käänsivät pyhien tilojen suunnan. Paikat, jotka aikaisemmin olivat olleet vertikaalisia – siis pystysuoria ja ylöspäin suuntautuvia – muuttuivat horisontaalisiksi. Täten kirkkorakennus “tuli ehdottaneeksi, että jotakin pyhää saattoi löytää vierestä, maan tasalta, keskuudestamme.”
Itse olen lukenut, että suunnilleen samaan aikaan sairaala-arkkitehtuurissa alkoivat yleistyä korkeat, tornimalliset ratkaisut. Ei kai se sattumaa voi olla?
Henriikka Himman kaunis, filosofis-runollinen pieni teos on inspiroiva juuri siksi, että sen myötä tajuaa, miten pinnallisesti me yleensä katsomme rakennettua ympäristöä. Erityisesti kirjallisuudessa tilat ohitetaan usein miltei kokonaan, vaikka ne kantavat mukanaan niin yhteiskunnallisia muutoksia kuin ihmiselämän kipeimpiä tunteita.
Sohvaan muodostunut kuoppa, kirkon jukkapalmu, sairaalan odotushuoneen ainut ikkuna.
