Helsinki käytti purojaan viemäreinä vuosikymmeniä – Sitten kourallinen kaupunkilaisia päätti palauttaa taimenen pääkaupunkiin
Helsingin seutu on Suomen tiheimmin asuttua aluetta. Maamme ainoalla suurkaupunkiseudulla elää myös yllätys: koko ajan vahvistuva taimenkanta. Ihmisen toiminta oli jo hävittää taimenet, nyt kalat kutevat ja kukoistavat ihmisen rakentamilla paikoilla.
Strömbergin puisto. Jo nimestä tietää, että nyt ollaan ihmisen ja teollisuuden voimakkaasti muokkaamassa maisemassa, lähtihän Strömbergin tehtailta täältä Helsingin Pitäjänmäestä lähes sadan vuoden ajan sähköteknisiä laitteita eri puolille maata ja maailmaa.
Vanha 90-vuotias tehdasrakennus on vain kivenheiton päässä puistosta. Se ei kuitenkaan ole syynä puistossa kuuluvaan jylyyn ja kohinaan. Syypää on Strömbergin putous, lähes kolme metriä korkea kallioinen vesiputous, joka pudottaa alapuoliseen suvantoon kohisten vedet, jotka ovat peräisin Vantaan Louhelasta ja Kaivokselasta. Siellä ovat Strömbergin puiston läpi virtaavan Mätäjoen alkulähteet.
Putous on kaunis niin kuin kallioiden keskellä virtaava vesi aina. Suvantoon syöksyvää vettä voi melkein koskettaa joen ylittävältä puusillalta tai sitä voi jäädä katselemaan suvannon rannalle rakennetuilta penkeiltä, jotka ovat kuin katsomo näytelmälle, jossa luonto ja ihmisluonto yrittävät löytää yhteistä säveltä.
Yksi näytelmän rooleista on vielä mainitsematta. Strömbergin puiston putous on nousueste meritaimenille. Pidemmälle ylävirtaan haluava kala ei toisin sanoen pääse könkäästä yli vaan sen matka tyssää.
Ja kyllä, juuri meritaimenille, ulkosaariston tyrskyjen myyttisille hopeaharkoille, joiden oikukkaasta käytöksestä rannikon kalastajat ovat kertoneet tarinoita läpi vuosien.
Mutta vaikka taimenista onkin kyse, Helsingin puroissa ja niiden kunnostuksissa ei ole kyse kalastuksesta. Oikeastaan päinvastoin.
Meritaimen on lohensukuinen kala, joka nimensä mukaisesti viettää suuren osan elämästään meressä.
Monen muun kalalajin tapaan myös meritaimen on saanut kärsiä ihmisestä: liiasta kalastuksesta, rakentamisesta, huonolaatuisesta vedestä, koskien perkaamisesta ja niiden valjastamisesta vesivoiman lähteiksi.
Erityisen vahingollista on ollut kaikki virtavesissä tehty, sillä meritaimen lisääntyy mereen laskevissa joissa ja puroissa. Itämerellä se käy tekemässä samaa kuin risteilyvieras, syömässä pieniä kala- ja äyriäisherkkuja. Aikoinaan meritaimenia on ollut lähes kaikissa Itämereen laskevissa joissa, nyt kantoja on enää tusinan verran ja meritaimen on erittäin uhanalaiseksi luokiteltu taimenen muoto.
Erityisen tärkeää olisi pitää alkuperäiset, erilaista geeniainesta sisältävät kannat hengissä. Mitä monimuotoisempi on maamme taimenkantojen geneettinen pohja, sitä parempi on mahdollisuus vastata niihin haasteisiin, joita esimerkiksi ilmaston lämpeneminen väistämättä tuo. Toisin sanoen: tulevaisuuden uhkien varalta on parempi olla monta erilaista työkalupakkia kuin vain yksi.
Juuri näiden syiden vuoksi pääkaupunkiseudun puroja on käyty kunnostamaan. Mitä useammasta mereen laskevasta virtavedestä saadaan taimenen lisääntymiseen sopiva, sitä parempi.
Kun pääkaupunkiseudun pienten virtavesien alennustilaan 1990-luvulla havahduttiin, aktiivit ottivat vastuulleen alueen eri puroja ja jokia.
Mätäjoki on Helsingin perhokalastajien kohde, ja seurassa purokunnostuksia on alusta pitäen vetänyt mies nimeltä Pekka Lindblad.
Pitäjänmäentie on alueensa pääväylä. Kaksi kaistaa molempiin suuntiin ja välissä Raidejokeri. Ympärillä panoraama kotimaisen teollisuushistorian viimeisestä sadasta vuodesta, valimosta it-firmoihin ja ympäri vuorokauden auki olevaan kuntosaliin.
Mätäjoki ja sitä seuraileva polku kulkevat Raidejokeria varten kunnostetun holvisillan alla, jonne olemme Lindbladin kanssa lasketelleet jokivartta Strömbergin putoukselta. Heti sillan alapuolella Lindblad pysähtyy ja osoittaa kädellään kohtaa virranreunassa.
– Tuossa on kutupaikka.
Tuntuu lähes käsittämättömältä, miten voi olla. Jokiuoma ei ole kuin kolmisen metriä leveä ja ihminen on aivan vastikään myllertänyt sen rantoja. Pengertänyt, rakentanut kaiteita ja lenkkipolkuja ja vielä uuden sillan päälle. Jo aiemmin toiselle rannalle on noussut siirtolapuutarha, toiselle kerrostaloja. Aivan lähellä ovat myös Talin tekonurmet ja golfkenttä.
Mutta tämä kaikki on vain ihmisen päässä, joka miettii, miten taimen voi nousta tänne asutuksen ja teollisuuden keskelle. Todellisuudessahan taimenet olivat täällä ensin. Ja toisekseen: ei taimen näe teollista historiaa ja tuotantolaitoksia eikä kerrostaloja. Sille riittää hapekas vesi ja sorapohja.
Taimen on hyvin sopeutuva laji. Joissain paikoissa maailmalla, esimerkiksi Uudessa-Seelannissa, siitä on tullut sen tähden jopa haitallinen vieraslaji, joka on sopeutumisensa ohella pistellyt alkuperäisiä lajeja poskeensa ja köyhdyttänyt näin lajistoa. Jäljet vievät brittien siirtomaavallan aikoihin: perhokalastavia siirtomaaherroja varten oli istutettava taimenia, joiden muodostamia kantoja on yhä jäljellä entisessä brittiläisessä imperiumissa.
Mätäjoen vesi on elokuun lopulla melko matalalla ja Lindbladin osoittama kutupaikka on helppo havaita. Se ei ole rauhallisemman virran suvanto eikä kovan virran kuohuva koskikohta, vaan muutaman sylin kokoinen sorakumpu tasaisessa virrassa.
– Ensimmäinen merkki siitä, että kutu on pian alkamassa on se, että tällaisten soraikkojen päälle tulee koiraita nahistelemaan, Lindblad kertoo.
Kutupaikka ei ole Lindbladin ja kumppaneiden rakentama, mutta kun kunnostettavilla puroilla pidetään talkoita, niissä tehdään usein juuri kutusoraikkoja taimenille.
Sykyisin taimennaaras kaivaa pyrstöllään itselleen soraikkoon hieman itseään pidemmän kutukuopan, johon laskee mätinsä. Kun koiras on hedelmöittänyt mädin, mädin täytyy pärjätä joessa kevääseen asti. Jos kaikki on mennyt hyvin, poikaset kuoriutuvat mätimunista keväällä. Sadasta kudetusta munasta vaelluspoikasiksi asti selviää vain yksi tai kaksi.
Soraikko on eräänlainen säilytyslokerikko ja suoja mädille, joka painuu sormenpäätä suurempien mutta golfpalloa pienempien murkuloiden väliin. Tärkeää on juuri oikea karkeus: hiekka on liian hienoa eikä mäti pääse suojaan hiekanjyvien väliin, kivet taas liian suuria muodostaakseen tiheää ritilää.
Ilman kunnollista soraikkoa mäti ei pysy paikoillaan vaan huuhtoutuu virtaan ja kutu epäonnistuu.
Soraikot vaativat säännöllistä ylläpitoa, sillä virta, tulvat ja kalat liikuttelevat soraa ja saavat sen hajoamaan pitkin puroa. Toinen harmi on puroihin niiden rannoilta tai hulevesien mukana valuva hiekka ja muu maa-aines: se täyttää soraikon välit ja tekee alueesta tasapohjaisen ja suojattoman.
Suojaa tarjoavien soraikkojen teko tuntuu onnistuneen Mätäjoella. Vähän matkaa alavirtaan Lindbladin osoittamasta kutupaikasta on Saunakoskeksi kutsuttu virtapaikka, josta huomaa nopeasti, että sen täytyy olla kalojen mieleen. Pieni mutka joessa, isompia pintakiviä rikkomassa virtaa ja näiden seassa pienempiä kiviä ja soraa joen pohjalla. Vaihtelua, suojaa ja ravintoa. Hyvän elämän edellytykset ovat samat ihmiselle ja kaloille.
Lindblad osoittaa kädellään kosken yläpuoliselle alueelle, joka on joen tärkeimpiä kutupaikkoja.
– Tuolta tulee poikaset Saunakoskelle, jossa on ollut parhaimmillaan 200 taimenta sadan neliömetrin alueella, Lindblad sanoo.
– Vastasyntyneitä, vuosikkaita ja kaksivuotiaita.
Tulevaisuudessa luvut voivat olla vielä hurjempia, sillä Strömbergin putouksen ohi suunnitellaan kalatietä. Sitä pitkin taimenet pääsisivät levittäytymään yhä pidemmälle jokeen. Nykyhetkenkin luvut ovat mykistäviä, etenkin kun niitä peilaa pääkaupunkiseudun pienten virtavesien surkeaan menneisyyteen.
Kun katsoo tarkkaa karttaa Helsingistä, sinisiä suonia kulkee kuin aatelisen kämmenselässä. Mätäjoki laskee vetensä Isoon Huopalahteen lännessä aivan Espoon rajalla. Pykälä idempänä on Haaganpuro, joka laskee Pikkuhuopalahteen aivan Mannerheimintien pohjoispään kupeessa.
Vallilanlaaksossa Pasilan ja Arabianrannan välissä kulkee Vanhankaupunginlahteen laskeva Kumpulanpuro. Vanhankaupunginlahteen laskee myös Vantaanjoki, mukanaan sen ensimmäisen sivuhaaran, Longinojan, vedet, samoin Viikinojan.
Mustapuro laskee Strömsinlahteen Roihuvuoressa, vain muutama kivenheitto Itäkeskuksesta. Pitkään Vartiokylänlahteen, joka erottaa Puotilan ja Vuosaaren, laskee puolestaan Mellunkylänpuro. Jos karttaa rullaa vielä enemmän auki, kuvaan mahtuvat esimerkiksi Monikonpuro ja Gräsanoja Espoosta ja Pakkalanpuro sekä Kylmäoja Vantaalla.
Pieniä tai pienehköjä virtavesiä Suomen tiheimmällä kaupunkiseudulla, alueella, jonne on vuosisatojen ja -kymmenien kuluessa pakkautunut yli miljoona asukasta. On tultu ja jääty koulujen, työpaikkojen ja asuntojen tähden. Kaikki nämä on täytynyt rakentaa ja suuren kaupunkiseudun tiet, raiteet ja metro siihen päälle. Kaupat ja palvelut.
Jos joku tietää, mitä tämä kaikki on saanut aikaan ja tuntee Suomenlahden ja pääkaupunkiseudun purojen taimenkannat, niin Luonnonvarakeskuksen tutkija Ari Saura.
Saura teki 1980-luvun alussa gradunsa Vantaanjoen soveltuvuudesta meritaimenen poikastuotantoon ja on siitä lähtien tutkinut ja kartoittanut lajin elinvoimaisuutta, olosuhteita ja kantoja. Ei ole väärin sanoa niinkään, että Saura on yksi heistä, jotka palauttivat meritaimenen pääkaupunkiseudun virtavesiin.
Saura on juuri palannut Kymijoelta tekemästä koekalastuksia ja saa puhelimessa kertoa, millainen on iso kuva Suomenlahden meritaimenista.
Miksi laji, jota aikoinaan kalastettiin ja saatiinkin paljon, taantui äärimmäisen uhanalaiseksi? Ja millaisin toimin on päästy hieman parempaan nykytilanteeseen, äärimmäisestä uhanalaisuudesta erittäin uhanalaiseksi lajiksi?
”Istutukset ovat moottorille annettava ryyppy, kalakannan todelliseen säilymiseen tarvitaan luonnonkutua.”
Iso kuva on oikeastaan kaksi vierekkäistä ruutua. Kun Saura alkoi nelisenkymmentä vuotta sitten tehdä graduaan, Vantaanjoki ei ollut enää yhtä likainen kuin aiemmin.
Teollisuuden aiheuttama saastuminen ei ollut enää yhtä pahaa kuin aiempina vuosikymmeninä eikä joki ollut enää juomavesivarastokaan, kun pääkaupunkiseudulle alettiin saada tunnelia pitkin juomavettä Päijänteestä. Samaan aikaan myös vedenpuhdistamot kehittyivät.
– Vedenlaatu alkoi parantua ihan huomattavasti siitä, mitä se kaikkein synkimmillään oli, sanotaan nyt 1950–70-luvuilla täällä pääkaupunkiseudulla. Virtavesillähän ei ollut silloin mitään väliä, ne oli ihan likaviemäreitä, Saura kertoo.
Piittaamattomuus oli tuhonnut meritaimenkannat monista joista ja puroista, niin Vantaanjoestakin, jota Saura ja kumppanit sähkökoekalastivat 80-luvun alussa. Taimenia ei ollut.
Mutta kun Saura ja muut aloittivat istutuskokeilut mädillä ja poikasilla Vantaanjoen koskissa, huomattiin, että taimenenpoikaset elävät ja varttuvat joessa ja häipyvät sieltä sitten merelle. Taimenen palauttaminen pääkaupunkiseudun virtavesiin oli alkanut.
1980- ja 90-lukujen taitteeseen tultaessa myös kalanviljely oli kehittynyt merkittävästi. Valtion viljelylaitokset ja yksityiset tuottivat poikasia ja niitä istutettiin paljon Vantaanjoen vesistöön ja muille vesialueille.
Kun havaittiin, että istutetut kalat alkavat nousta Vantaanjokeen kudulle, vuonna 1990 perustettu Virtavesien hoitoyhdistys pyydysti Vantaanjoen suulta emokaloja omaan hautomoonsa ja lypsi niiden mädin talteen. Mädistä kuoriutuneilla poikasilla voitiin tehdä istutuksia.
– Se oli iso, käänteentekevä muutos. Taimenenpoikasia saatiin levitettyä laajemmalle koko vesistöalueella, Saura sanoo.
Se, että taimenia on useammassa kuin parissa paikassa, on tärkeää siksikin, että niin voidaan kartoittaa, alkaisiko jollain koskialueella taimenten luonnollinen lisääntyminen. Istutukset ovat moottorille annettava ryyppy, kalakannan todelliseen säilymiseen tarvitaan luonnonkutua. Se vaatii aikaa ja hyvät olosuhteet.
Ison kuvan toinen ruutu on mereltä. Samaan aikaan kun taimenten palauttaminen jokiin ja puroihin otti ensimmäisiä potkujaan, merellä oli paljon taimenta ja sitä myös saatiin paljon. Taustalla olivat istutukset: vesien likaajat oli velvoitettu maksamaan aiheuttamansa vahinko kalaistutuksin. Istutuksia tehtiin myös vapaehtoisesti. Esimerkiksi perustettu Suomenlahden meritaimentoimikunta keräsi varoja meritaimenistutuksiin.
– Esimerkiksi 80-luvulla tässä Helsingin edustalla oli valtavat määrät lohiverkkoja, joilla pyydettiin pääasiassa taimenta. Kaikki halusi niitä kalastaa ja katsottiin et se on ihan ookoo, suuri osa istukkaista oli kuitenkin tällaisia jätevesikompensointeja, velvoitekaloja.
Kun kalaa on ja saadaan paljon, kysymykset sen alkuperästä, riittävyydestä tai kantojenhoidosta tuppaavat unohtumaan.
Merialueilta tuli pitkään hyvin kalaa, mutta kun sääntely ei ollut kyllin tiukkaa, kalat pyydettiin liian pieninä. Istutusten tuotto meni osin hukkaan, kun kalat verkotettiin niin pian istutuksen jälkeen, etteivät ne ehtineet sukukypsiksi.
– Se vei kutevia taimenia pois luonnon populaatioista. Vaikka ne olisivatkin istutusperäisiä, se olisi voinut auttaa luonnon lisääntymistä.
Liian pienenä pyytäminen näivettää kalakannan vääjäämättä. Parikymmentä vuotta sitten Suomenlahdella alettiin havahtua siihen, että saaliit eivät enää olleet entisenlaisia ja kalastusta ryhdyttiin sääntelemään.
Alamittaa ja verkkojen pienintä sallittua silmäkokoa nostettiin ja asetettiin ajallisia ja paikallisia kalastusrajoituksia. Ne hyödyttivät tietenkin myös luonnossa syntyneitä kaloja.
Samaan aikaan yleinen asenne luontoon, ympäristöön ja ilmastoon oli alkanut muuttua. Vuonna 2016 voimaan tullut uusi kalastuslakikin ottaa vaelluskalakantojen tilan vakavasti ja tähdentää niiden luontaisten lisääntymisedellytysten parantamista.
Vuoden 2019 alusta luonnonvarainen rasvaevällinen meritaimen on ollut rauhoitettu maamme merialueilla.
– Luulen, että se on pikemminkin niin päin, että asennemuutos vaikutti uuden kalastuslain muutoksiin eikä niin, että ensin olisi laki muuttunut ja vasta sitten asenteet. Asennemuutos on lähtenyt jo kauempaa, Saura sanoo.
– Alussahan kiinnostus oli sellaista, että Vantaanjoesta saataisiin kalastuskohde, mutta nykyään kiinnostus on kohdistunut itse lajiin, siihen, että sillä olisi mahdollisuus lisääntyä näissä joissa luonnonvaraisesti. Lajista on tullut suurempi itseisarvo kuin kalastuksesta.
Ison kuvan kaksi ruutua menevätkin päällekkäin vasta kaukana tulevaisuudessa, jos tulevaisuus on sellainen, että kalastus kuuluu siihen yhä.
Siinä kuvassa virtavesien kalakannoista huolehtiminen ja kalastus merellä eivät ole toisistaan erillisiä, vaan ensimmäinen mahdollistaa jälkimmäisen. Sen täytyy puolestaan olla sellaista, että se ei tuhoa kantoja.
– Mäkin oon 40 vuotta käyny paasaamassa. Alussa mua pidettiin ihan hölmönä, naurettiin ajatukselle Vantaanjoesta lohi- tai taimenjokena, kun tein sitä mun gradua. Mutta pikkuhiljaa, kun on jaksanut käydä esitelmöimässä ja esittelemässä tutkimustuloksia, on levinnyt se tietoisuus.
”Ympäristötietoisuus on paremmalla tolalla kuin ehkä koskaan ja purojen merkitys ymmärretään.”
Mikä olisi hyvä kuva piittaamattomuudesta? Jokeen heitetty fillarinraato? Tavallaan, sillä jokainen on nähnyt sellaisen. Jokivarteen jätetty kasa kaljatölkkejä? Joesta naarattu auton renkaan vanne? Sama homma, vastenmielisiä löytöjä, mutta eivät kiteytyksiä siitä, millaisena kaatopaikkana luontoa vielä aivan muutama vuosikymmen sitten usein pidettiin.
Koko aikuisikänsä Vantaanjoella kulkeneella Ari Sauralla sellainen kiteytys kuitenkin on.
– Ehkä hupaisin tilanne on ollut se, kun olin jokivarressa ja jokea pitkin alkoi tulla virran mukana suuri kaappikello.
Niistä ajoista muutos nykyiseen on suuri. Ympäristötietoisuus on paremmalla tolalla kuin ehkä koskaan ja purojen merkitys ymmärretään. Ne eivät ole enää likaviemäreitä tai kaatopaikkoja, ja rakennushankkeet tehdään purot ja kalasto huomioiden. Siksikin taimenten lisääntyminen helsinkiläispuroissa ja Vantaanjoessa pääsi vuosituhannen taitteessa käyntiin ja on koko ajan parantunut.
Vaikka piittaamattomuus kalakannoista tai lähiluonnosta on aiempaa vähäisempää, ei tarvita kuin yksi myrkkyvuoto – esimerkiksi öljyä tai liuotinta – ja koko puron kalasto on vaarassa. Kymmenen vuotta sitten Mätäjokeen pääsi maalitehtaalta satoja litroja liuotinta. Suurin osa virran kaloista kuoli.
Ilmastonmuutoksen eteneminen tuo sekin jatkuvasti uusia uhkia myös pienvesille ja taimenkannoille. Talvisateet ovat niistä yksi. Ne huuhtovat puroihin helposti ympäröivää maa-ainesta ja sameuttavat veden ja tukkivat kutusoraikot, mutta vaikuttavat myös merialueella, jonne muutaman vuoden ikäiset taimensmoltit kotijoestaan lähtevät. Talvisateet lisäävät rehevöitymistä, joka heikentää merenpohjien happitilannetta. Se taas vaikuttaa pohjaeläintuotantoon.
– Ne taas ovat tärkeitä smolttivaiheen kaloille.
Talvisateiden vaikutusta taimenkannoille ei ehkä vielä voi tietää. Se, mitä koekalastusten perusteella tiedetään varmasti jo nyt on se, miten paljon pääkaupunkiseudun pienissä puroissa on taimenenpoikasia. Ari Sauran mukaan poikastiheydet ovat hurjia, kolmesta viiteen poikasta per metri puroa.
Tämä on keskiarvo, joka voidaan monistaa purosta ja purometriltä toiseen. Toisin sanoen: kolmella poikasella laskettuna kilometri puroa tarkoittaa kolmea tuhatta taimenenpoikasta
– Joskus kymmenen vuotta sitten tutkittiin, mikä on luonnonkalojen osuus Suomenlahden taimenista. Se oli silloin 10–20 prosenttia, mutta nyt osuus on varmasti isompi. Se ei ole vain Vantaanjoen ansiota, vaan näiden kaikkien, Saura sanoo.
– Kapeissa puroissa niin sanottu reunavaikutus on huomattava. Vesissä, jotka on kosketuksissa rantakasvillisuuteen ja rannan mutkitteluun, on paljon suuremmat poikastiheydet kuin leveässä ja avoimessa koskiuomassa. Suhteessa pinta-alaan, nämä pienet purot ovat suhteessa paljon tuottoisampia kuin isojen jokien kosket.
Tämän syksyn kutua on Sauran mukaan vielä mahdoton ennustaa. Tärkeintä olisi, että jokiviesien pintoja nostavia sateita tulisi, jotta kalat nousisivat jokeen. Kaksi perättäistä vahvaa poikasvuosiluokkaa on silti mahdottomuus. Ensimmäinen niistä rokottaa nuorempaa. Taimen on taimenelle sushi.
– Jos on vahva poikasvuosiluokka, joka on yksivuotiaana purossa ja syntyy seuraava poikasvuosiluokka, se syö osan niistä pois. Vasta kun edellinen vahva vuosiluokka on vaeltanut pois poikasalueelta, voi syntyä seuraava vahva luokka.
Nyt on ehkä jo syytä käydä katsomassa, miten helsinkiläispuroissa on päästy tilanteeseen, joissa poikasia voi olla jopa niin paljon, että seuraava ikäluokka kärsii.
Mitä puronkunnostustaloissa oikein tapahtuu?
Mellunkylänpuron varteen Helsingin Vesalassa on pysäköity punainen farmari-Corolla ja kuomuperäkärry. On elokuun viimeinen lauantai ja perinteinen talkoopäivä purolla, reilun parin kilometrin päässä mereltä ja puron alajuoksulta.
Aivan purouoman kupeessa on kupoliteltan suuruinen kasa kiviä ja karkeaa soraa. Kun Virtavesien hoitoyhdistyksessä Mellunkylänpurosta ja viereisestä Mustapurosta vastaava Jouni Simola kääntää kärryn kuomun auki, paljastuvat purokunnostuksen työkalut: kottikärryjä, ämpäreitä, lapioita, talikoita, työhanskoja ja kaasugrilli. Viimeinen talkoolaisia varten, muut taimenia.
Jälleen ollaan urbaanissa maisemassa, vaikka puron taimenet eivät sitä tiedäkään. Toisella rannalla päiväkoti ja kerrostaloja, toisella rannalla omakotitaloja. Talkoolaisten jalkojen alla on asvalttia, kun he vetävät työhanskoja käsiinsä ja kuuntelevat Simolan ohjeita.
Kunnostettava pätkä puroa on satakunta metriä ja tehtävä purokunnostuksen oppikirjasta: sorasta tehdään kutupaikkoja taimenille ja suuremmilla kivillä rikotaan virtaa.
Kivillä voidaan kiristää virtaa ja saada vesi virtaamaan lujemmin esimerkiksi juuri kutusoraikon päältä. Soraikkoon laskettu mäti tarvitsee säilyäkseen myös hapekasta vettä. Isommat koskikivet ovat tärkeitä myös niihin kiinnittyville kasveille ja hyönteisille.
Talkootöitä vetävä Simola liittyi Virtavesien hoitoyhdistykseen vuonna 2012. Se on sattumoisin sama vuosi, jolloin Mellunkylänpuroon tehtiin viimeiset taimenenpoikasistutukset. Ensimmäiset istutukset tehtiin vuosituhannen taitteessa ja jo vuonna 2007 voitiin todeta taimenten lisääntyneen purossa luontaisesti.
Vaikka merilohi ja meritaimen muistuttavat monin osin toisiaan, on lähisukulaisilla myös eroja käyttäytymisessään. Yksi niistä on se, että lohista poiketen taimen ei välttämättä lähde merivaellukselle, vaan saattaa jäädä jokeen tai puroon eräänlaiseksi purotaimeneksi.
Merivaellukselle lähtevät ja sieltä kotipuroonsa palaavat kalat ovat kuitenkin kalakantojen kannalta kullanarvoisia, sillä merellä kalat kasvavat suuremmiksi kuin puro-olosuhteissa. Mitä suurempi kala, sitä enemmän mätiä ja suotuisissa oloissa myös poikasia. Lisäksi merikalojen poikaset saavat paremman lähdön: ne ovat suurempia ja kasvavat nopeammin.
Mellunkylänpuroonkin on noussut kudulle merivaelluksen tehneitä taimenia jo useana vuonna, viime syksynä jopa useita yli puolimetrisiä kaloja.
Karkea laskentakaava menee niin, että litrassa merikalan mätiä on noin 8000 mätimunaa. Litra mätiä voi olla noin kolmikiloisella merikalanaaraalla. Sellainen on tyypillisesti yli 60-senttinen.
Elokuisena lauantaina ajatus yli puolimetrisestä hopeakyljestä pitkällä keskellä itähelsinkiläistä asuinaluetta tuntuu kanilta, jonka taikuri on vetänyt hatustaan. Monin paikoin vedenkorkeus on alhaisempi kuin ison taimenen korkeus ja virtauskin hiljaista. Kesävesi ei kuitenkaan kerro, miten syksyn kutu onnistuu.
Taimenten kutu alkaa loka-marraskuussa, kun syyssateet ovat nostaneet purovesien pintoja ja saaneet virrat vuolaammiksi. Silloin taimenet voivat uida sellaisten paikkojen yli, joihin ahvenkin jäisi vähällä vedellä vatsastaan kiinni.
Pläts! Pläts! Pläts! Vesi roiskuu korkealle, kun talkoolaiset heittelevät suuria kivenmurikoita puroon. Isoimmat murikat kipataan kottikärryllä tai heitetään kahden hengen voimin, yy-kaa-koo-nyt!
Yksi talkoolaisista on kumikengät jalassa purossa kiviä asetteleva Kari Nieminen. Puron lähellä asuva Nieminen on seuraillut puroa ja sen luontoa pitkään, tarkkaillut taimenia ja tehnyt vaimonsa kanssa kävelylenkkejä pitkin puron vartta.
Viimeiset neljä viisi vuotta Nieminen on osallistunut talkoisiin, mutta se ei ole ainoa tapa, jolla Nieminen kotipurostaan huolehtii. Puronvarsikävelyillään Nieminen ja hänen puolisonsa ovat ottaneet pätkän puroa vastuulleen: jos purossa on jotain sinne kuulumatonta, he noukkivat sen pois ja katsovat, että vesi voi taas virrata esteettä.
Pläts! Pläts! Kivi- ja sorakasa on pienentynyt aamupäivän kestäessä vauhdilla, sillä talkoolaisia on paljon, parisenkymmentä. On Virtavesien hoitoyhdistyksen aktiiveja, firmaporukka, paikallisia asukkaita ja kuuden lukiolaisen porukka Järvenpäästä opettajansa kanssa. Ekologian ja ympäristöekologian kurssiin kuuluu tutkimus- tai vaikuttamisprojekti, ja kunnostustalkoisiin osallistuminen totisesti on jälkimmäistä.
Se paistaa muistakin talkoolaisista. Heillä on tai on ollut päivätyönsä, mutta purojen kunnostus on osallistumista ja vapaaehtoistyötä itselle tärkeän aiheen parissa. Ryhmäkuva talkoolaisista on omalta osaltaan myös iso kuva pääkaupunkiseudun virtavesistä.
Maailmaa ei ehkä voi pelastaa, mutta jos sitä haluaa parantaa, se on tehtävä yhdessä.
Pläts! Mitäs nyt? Puroon tipahtikin suuren kivenmurikan sijaan talkoolainen! Onneksi suurten kivien väliin, eikä mitään vakavaa päässyt käymään, vaan talkootyö voi jatkua kuivan paidan vaihtamisen jälkeen. Jatkossa on luotettava siihen, että samaan virtaan ei voi kastua kuin kerran.
Ainoastaan taimenten suhteen on toiveissa, että he kastuvat kotipuronsa virtaan syksy toisensa jälkeen.
