Image

Helmi Kekkosen essee: Sen sijaan että kuukautisista vaietaan tai vuodetulla verellä maalataan tauluja, olisi niitä tarkasteltava järjen ja lääketieteen keinoin

Helmi Kekkosen essee: Sen sijaan että kuukautisista vaietaan tai vuodetulla verellä maalataan tauluja, olisi niitä tarkasteltava järjen ja lääketieteen keinoin
Puheissa on käsittämättömän usein vähättelevä ja jopa välinpitämätön sävy, aivan kuin nämä asiat, jotka koskettavat noin puolta koko maailman väestöstä ja vaikeuttavat huomattavasti heidän ja heidän läheistensä arkea, heikentävät elämänlaatua tai ovat jopa hengenvaarallisia, olisivat jotenkin normaaleja ja naisen elämään automaattisesti kuuluvia, kirjoittaa kirjailija Helmi Kekkonen.
Julkaistu: 11.6.2021
Amerikkalaisessa televisiosarjassa Girls on kohtaus, jossa Lena Dunhamin esittämä Hannah on autossa poikaystävänsä Adamin ja ystävänsä Shoshannan kanssa. Adam sanoo, ettei hän ymmärrä tyttöjen välistä ystävyyttä, joka niin usein jää jumiin hysterian, kateuden ja epäloogisuuden kierteeseen ja joka estää heitä näkemästä tilanteita selkeästi. Hannah hermostuu ja vastaa kommentin olevan yhtä typerä kuin se, ettei nainen kelpaa presidentiksi, koska kuukautiset saattavat heikentää hänen arvostelukykyään. Takapenkillä istuva Shoshanna katsoo ystäväänsä hämmentyneenä ja sanoo, että kuukautisethan ehdottomasti saattavat heikentää naisen arvostelukykyä. Feministi minussa kiljuu, että tuo ei ole totta, minä itse minussa tiedän paremmin.
Kuukautiset mainitaan jo muinaisen Egyptin tarinoissa, Raamatussa ja Koraanissa, joissa niitä pidetään terveyden kannalta tärkeänä, joskin epäpuhtaana tapahtumana, mutta niiden taustalla olevat fysiologiset perusteet paljastuivat vasta 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa umpieritysrauhasen tutkimuksen ja hormonimääritysten kehittymisen ansiosta.
Kuukautiskierron alussa munarakkula alkaa kasvaa aivolisäkkeen erittämän munrakkulaa kypsyttävän hormonin vaikutuksesta. Kun munarakkula on kypsä, se puhkeaa ja munasolu irtoaa, ja munarakkulan paikalle kehittyy keltarauhanen, joka kypsyttää kohdun limakalvoa mahdollista raskautta varten. Jos munasolu ei irrottuaan hedelmöity, se ottaa kohdusta mukaansa paksuja limakalvoja ja verta, ja kaikki tämä vuotaa emättimestä verenä ulos.
Kuukautisia edeltävä oireyhtymä , eli premensturaalisyndrooma, on lääketieteessä tunnistettu vuodesta 1931 lähtien. Lyhyesti sanottuna kyse on psyykkisistä ja fyysisistä oireista, jotka alkavat yleensä noin viikkoa ennen itse kuukautisia. Yleisimmät oireet, joista yhdestä tai kaikista yhdessä kärsii noin 80 prosenttia naisista, ovat ärtyneisyys, masentuneisuus, itkuisuus ja unettomuus, rintojen arkuus, pahoinvointi ja vatsakivut.
Vakavissa tapauksissa puhutaan ­PMDD:stä­­ (premenstrual dysphoric disorder). Tällöin psyykkinen oireilu on pääosassa ja se ilmenee vakavana masennuksena, itsetuhoisuutena ja väkivaltaisuutena. Tästä vaikeasta oireilusta kärsii noin 4–10 prosenttia naisista. Näin suurista luvuista huolimatta normaalia ja avointa keskustelua kuukautisista ja niihin liittyvistä oireista ei vieläkään kyetä käymään, vaan vallalla oleva käsitys tuntuu vahvasti olevan se, että voimakkaat kivut, hurjat mielialanvaihtelut ja jopa itsetuhoiset ajatukset ovat väistämätön osa naisen elämää, lähinnä vähän kiusallinen ”naisten vaiva”, josta puhutaan kuiskaten ja häpeillen.
Ellei sitten maalata kuukautisverellä tauluja ja järjestetä ovulaatiojuhlia vulva-korut korvissa tai kirjoiteta artikkeleita otsikolla ”kymmenen syytä rakastaa menkkoja”.
Kukapa kirjoittaisi jutun ”kymmenen syytä rakastaa eturauhasvaivoja”? Vaihtoehtoina aiheen käsittelyyn tuntuu olevan hiljaisuus, yltiöpäinen hehkutus tai vähättelevä lässytys.
Oma lähestymiseni aiheeseen on arkinen ja henkilökohtainen. Kun (keskimääräistä lyhyempi) kuukautiskiertoni on kestänyt noin kaksikymmentä päivää, eli edellisten kuukautisten loppumisesta on noin kaksi viikkoa, alkaa unettomuus. Muutaman yön nukun levottomasti, tunnin siellä, toisen täällä. Näen inhottavia, usein uhkaavia tai epämääräisen väkivaltaisia unia, joista havahdun siihen, että olen kauttaaltaan kylmän hien peitossa, ja kello viiden jälkeen en nukahda enää ollenkaan.
Päivisin olen väsynyt, ruoka ei maistu, kasvoille lehahtaa näppyjä ja mieli alkaa synkistyä. Epäilen taitojani töissä ja äitinä, kaikki mitä teen tuntuu enemmän tai vähemmän turhalta, kaikki. En saa mitään aikaiseksi, raajat painavat tonnin. Sitten tulevat ärtymys, raivo ja itkuisuus. Suutun aivan mitättömistäkin asioista, haastan riitaa puolison kanssa, harkitsen eroa, hermostun lapsille, paiskon ovia. Oksettaa, paleltaa ja päätä särkee, en vieläkään saa kunnolla nukuttua, olen aivan poikki ja itken suurimman osan päivästä.
Tätä kestää noin viikon ajan, aina siihen asti kunnes kuukautiseni alkavat, ja pim!, kuin taikaiskusta olo ja mieli palautuvat normaaliksi, kunnes taas parin viikon päästä alan pelätä seuraavaa kertaa. Muokkaan elämääni, suunnitelmiani ja töitäni kiertoni mukaan, ja pahimpina päivinä en haluaisi lähestulkoon elää ollenkaan, en sentään kuolla (vaikkei sekään, kuten saan myöhemmin kuulla, ole lainkaan mahdotonta), mutta vain kadota maan alle ja pysyä siellä. Se, että järjellä tiedän tämän johtuvan hormonitoiminnastani, ei tee siitä vähemmän totta tai yhtään helpommin hallittavaa. Kuten ei sekään, että tietenkin on myös naisia, jotka tuskin edes huomaavat kuukautisiaan.
Kuukautisista puhuminen ja niihin liittyvä avoimuus vaikuttavat suoraan kuukautisiin liittyviin asenteisiin. Asenteet puolestaan vaikuttavat siihen, miten ongelmiin suhtaudutaan ja miten mahdollisia ratkaisuja kehitetään.
Muistan jo ala-asteella ihmetelleeni, miksi sille terveystiedon tunnille, jossa käsiteltiin kuukautisia, otettiin vain tytöt, aivan kuin kuukautisilla ei olisi mitään tekemistä poikien elämän kanssa. Ja kysehän ei ole pelkästään PMS-oireista. Sama liittyy lähes jokaiseen naiseuteen vahvasti sidoksissa olevaan asiaan, kuten lapsettomuuteen, keskenmenoihin, endometrioosiin ja vaihdevuosiin. Puheissa on käsittämättömän usein vähättelevä ja jopa välinpitämätön sävy, aivan kuin nämä asiat, jotka koskettavat noin puolta koko maailman väestöstä ja vaikeuttavat huomattavasti heidän ja heidän läheistensä arkea, heikentävät elämänlaatua tai ovat jopa hengenvaarallisia, olisivat jotenkin normaaleja ja naisen elämään automaattisesti kuuluvia.
Puhumattakaan siitä hiljaisuudesta, joka aiheen ympärillä vallitsee kun kyseessä ei ole cis-nainen vaan esimerkiksi transmies, muunsukupuolinen tai sukupuoleton ihminen, jolle kuukautiset saattavat olla varsinkin psyykkisesti erittäin kivulias asia.
Vaikka kuukautisia edeltävää oireilua on tutkittu vuosikymmeniä, ei sen syntysyystä ole vieläkään varmuutta ja sitä tutkitaan edelleen selvästi vähemmän kuin vaikkapa erektiohäiriöitä.
Endometrioosissa, eli kohdun limakalvon sirottumataudissa, kohdun limakalvon kaltaista kudosta kasvaa kohdun ulkopuolelle esimerkiksi munasarjoihin ja suolen sekä virtsarakon pinnoille ja sitä saattaa levitä jopa sydämeen asti, aiheuttaen mahdollisesti sietämättömiä kipuja, lapsettomuutta tai pahimmassa tapauksessa kuoleman. Kohdun ulkopuolisessa raskaudessa raskaus etenee munanjohtimessa niin pitkälle, että munanjohdin puhkeaa ja aiheuttaa voimakkaan vuodon vatsaonteloon ja sokin, pahimmassa tapauksessa kuoleman.
PMS ja PMDD saavat pahimmillaan aikaan kovia kipuja, syvää masennusta ja väkivaltaisuutta, ja historiasta löytyykin muun muassa tapaus, jossa 17-vuotias tyttö tappoi äitinsä kuukautisia edeltävän oireilun aikana vuonna 1986. Englantilainen Anna Reynolds, josta myöhemmin tuli kirjailija ja palkittu näytelmäkirjailja, ehti istua kaksi vuotta murhasta, kunnes hänet vapautettiin lääkärin todistettua teon johtuneen PMS:stä ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.
Kiinnostavaa olisi tietää, miten tämänkaltaisiin oireisiin ja sairauksiin suhtauduttaisiin ja kuinka paljon niitä tutkittaisiin, jos ne koskisivat koko väestöä, siis myös miehiä. Olisiko ohjeistus silloinkin, että kipu ja ahdistus nyt vain kuuluvat elämään? Tai että nuku enemmän, vältä alkoholia, lisää ruokavalioon kuitua ja herkuttele laadulla? Jos makaa sängyn pohjalla peläten, että tappaa itsensä heti kun viiltävät vatsakivut hellittävät sen verran, että pystyy liikkumaan, ei annos maca-adatogeeniä aamupuurossa paljon auta.
Ylen nettisivuilla helmikuussa 2020 ilmestyneessä Marika Harjumaan kirjoittamassa atikkelissa naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri Hanna Savolainen- Peltonen kertookin, miten vaikea hoidettava PMS ja varsinkin PMDD on. Sama hoito ei todellakaan sovi kaikille, vaan ratkaisut ovat hyvin yksilöllisiä. Monet hyötyvät mielialalääkkeinä tunnetuista SSRI- ja SNRI-lääkkeistä, joita PMDD:ssä otetaan syklisesti kierron jälkipuoliskolla. Toisia auttavat hormonivalmisteet, ehkäisypillerit tai kierukka, toisia akupunktio.
Jos mikään ei auta tai hoito vain lieventää oireita, saattaa hallitsematon ahdistus, raivokohtaukset, runsaat verenvuodot­ ­ja/tai­ itsetuhoisuus vaikuttaa säännöllisesti ja erittäin voimakkaasti sekä henkilökohtaiseen että ammatilliseen elämään. Vaikka kuukautisia edeltävää oireilua on tutkittu vuosikymmeniä, ei sen syntysyystä ole vieläkään varmuutta ja sitä tutkitaan edelleen selvästi vähemmän kuin vaikkapa erektiohäiriöitä. Pääasiallisena aiheuttajana pidetään keltarauhashormonin aineenvaihduntatuotetta allopregnanolonia ja sen vaikutuksia keskushermostoon. Kyse on siis joka tapauksessa puhtaasti biologiasta ja lääketieteestä, ei vaikkapa naisten halusta kiukutella, valittaa tai syödä suklaata luvan kanssa.
”Nainen ei nykykulttuurissakaan saa erittää mitään tai haista millekään. Tämä johtuu osittain siitä, että veri ja muut eritteet yhdistyvät mielissämme saastaisuuteen ja eläimellisyyteen”, sanoo Turun yliopiston tutkijakollegiumin tutkija ja dosentti Annamari Vänskä Ida Roivaisen Helsingin Sanomiin syyskuussa 2015 kirjoittamassa artikkelissa. Vänskän mukaan kuukautisiin suhtaudutaan ristiriitaisesti. Yhtäältä kuukautisia pidetään osana naisten ja tyttöjen elämää, toisaalta ne liitetään vahvasti naisen seksuaalisuuteen, joka ei vieläkään ole täysin hyväksyttyä.
Omat kuukautiseni alkoivat kun olin 12-vuotias. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni useamman päivän yksin kotona ja eräänä aamuna pikkuhousuihin oli ilmestynyt tahmea, ruosteenpunainen viiva. Soitin äidilleni Lontooseen, hän onnitteli ja pahoitteli sitten, että satuin juuri tällä tärkeällä hetkellä olemaan yksin. Minua ei haitannut, enemmänkin olin pakahtua ylpeydestä mennessäni ostamaan kaupasta siteitä ja pikkuhousunsuojia. Nuo ensimmäiset kuukautiseni kestivät kaksi päivää, ja seuraavia odotin neljä kuukautta. Aluksi kivut olivat maltillisia, siedettäviä, voimakkaita kramppeja ja tykyttäävä jomotusta, johon särkylääkkeet, lämpötyyny ja liikunta auttoivat, mutta pahenivat vuosi vuodelta.
Parikymppisenä oli aamuja kun en voinut nousta sängystä ylös. Alavatsassa ja nivusissa tuntui kramppaavaa kipua, selkää poltti, kierin sängyssä ja itkin. Ja samalla tiesin pääseväni suhteellisen helpolla. Monille ystävilleni kuukautiset tarkoittivat monen päivän sietämätöntä kipua ja oksentelua, pyörtymisiä, kolmiolääkkeitä ja kuumeilua.
Kivuista ja epämukavuudesta huolimatta en muista koskaan hävenneeni kuukautisia, siis itse tapahtumaa, vaan enemmänkin siitä puhumista. Sama tulee esille irlantilaisen Emilie Pinen omaelämäkerrallisessa esseessä Muistiinpanoja veren vuotamisesta ja muista rikoksista. ”Ujostelin verta uskomattoman paljon. En sen näkemistä, tuntemista tai haistamista – vaan siitä puhumista. ’Minulla on kuukautiset.’ Mistä opin, että nuo ovat häpeällisiä sanoja? En ole voinut keksiä tätä täysin omasta päästäni”, Pine kirjoittaa.
Myöhemmin hän huomauttaa, että veri itsessään nähdään jotenkin likaisena ja epäterveenä. Miksi muuten puhuisimme hygieniatuotteista ja terveyssiteistä? En haluaisi uskoa sitä, mutta tottahan se on. Jopa mainoksissa, joiden tarkoitus on saada naiset ostamaan kuukautisten hoidolle välttämättömiä tuotteita, veren olemassaolo kielletään ja sen sijaan kirkasta sinistä nestettä kaadetaan puhtaasta mittalasista sileälle paperille siisti pieni läntti.
Vaikka mainokset ovat nykyään myös erilaisia, valkoisissa farkuissa tanssivia ja nauravia nuoria, jotka eivät anna kuukautisten haitata elämää, ei verta näy vieläkään. Siitä ei kuulu tietää, sitä ei kuulu näyttää.
Sopivan hormonaalisen ehkäisyn löytyessä vuodot vähenevät tai lakkaavat kokonaan, ja elämä helpottuu. Mitään terveydellistä syytä kuukautisille ei siis ole. Se, että jokin on ”luonnollista”, ei tarkoita, että se pitäisi hyväksyä sellaisenaan, tai tee naisesta jotenkin enemmän naista. Se, että kivut jotenkin kuuluisivat naisen elämään, ei ole totta.
Onneksi tasa-arvokeskustelun ilahduttavasti lisääntyessä myös kuukautiset ovat viime vuosina nousseet enemmän esille. Esimerkiksi kansainvälisen kuukautispäivän tavoite on rikkoa tabuja, häpeää ja vaikenemista kuukautisten ja niihin liityvien ongelmien ympäriltä. On tärkeää puhua myös kuukautisiin liittyvien konkreettisten tekijöiden merkityksestä ja pyrkiä kohti maailmaa, jossa jokaisella on oikeus ja mahdollisuus hoitaa kuukautisensa helposti ja turvallisesti. Monessa maassa ympäri maailmaa kuukautisista asiallisesti huolehtiminen on edellytys toimia osana yhteiskuntaa: mahdollisuus hyvään hoitoon parantaa kouluun osallistumista, töiden tekemistä sekä arjen sujuvaa pyörittämistä.
Tabujen rikkominen on kuitenkin aina uuvuttavan hidasta. Kun taiteilija Rupi Kaur julkaisi vuonna 2015 Instagram-tilillään kuvan, jossa hän makasi sängyllä jalassaan kuukautisveren tahrimat housut, kuva poistettiin kahdesti, koska se oli niin sopimaton. Sama tapahtui seuraavana vuonna, kun valokuvaaja Harley Weirds julkaisi tilillään i-D-lehteen ottamiaan kuvia, joissa naisen reisillä oli kuukautisverta.
Viime vuoden toukokuussa toimittaja Peter Nyman kirjoitti twiitin, jossa hän kertoi kieltäytyneensä vaimonsa pyynnöstä ostaa kaupasta tampooneja. Vihreiden varapuheenjohtaja Fatim Diarra vastasi Nymanin osoittaneen onnistuneesti sen, että kuukautiset ovat edelleen tabu.
Toisaalta heinäkuussa 2019 The Guardian julkaisi laajan artikkelin, jonka tarkoituksena oli nostaa esille se, että mikäli nainen ei haaveile tulevansa raskaaksi, hän ei tarvitse kuukautisia mihinkään. Siis ei mihinkään. Sopivan hormonaalisen ehkäisyn löytyessä vuodot vähenevät tai lakkaavat kokonaan, ja elämä helpottuu. Mitään terveydellistä syytä kuukautisille ei siis ole. Se, että jokin on ”luonnollista”, ei tarkoita, että se pitäisi hyväksyä sellaisenaan, tai tee naisesta jotenkin enemmän naista. Se, että kivut jotenkin kuuluisivat naisen elämään, ei ole totta.
Kivuista, masennuksesta, turvotuksesta ja raivosta selviäminen valittamatta ja hammasta purren ei tee kenestäkään millään tavalla parempaa ihmistä, eivätkä ne myöskään katoa sillä, että vain rakastaa itseään ja naiseuttaan enemmän.
Palaan uudestaan tunteisiin, joita Girls-sarjan kohtaus minussa herättää. Minut on kasvatettu ajattelemaan, että naiset ja miehet ovat tasa-arvoisia, tietenkin. Tytöistä voi tulla presidenttejä ja pojista kätilöitä, kaikilla on oltava oikeus itkeä ja nauraa, pyytää ja saada apua, ja tällaiseen ajatteluun olen pyrkinyt kasvattamaan myös omat lapseni.
Maailma ei ole tältä osin valmis, monin paikoin todella kaukana siitä, mutta koen, että toivoa ja myös halua muutokselle on. Että ylipäätään toisten ihmisten kipuihin, olivat ne sitten henkisiä tai fyysisiä, alettaisiin suhtautua siten, ettei oma kokemus tai sen puute olisi syy ymmärrykselle tai empatialle. Että olisi aivan normaalia sanoa, että minulla on nyt nämä kuukautiset niin en juuri nyt pysty tähän tai tuohon, mutta muutaman päivän päästä pystyn. Sanoa se ilman, että se millään tavalla vähentäisi kenenkään uskottavuutta, ammattitaitoa tai älykkyyttä. Aivan samoin kuin vaikkapa migreenin tai influenssan kanssa.
Päänsärky, stressi, selkäsärky ja unettomuus ovat merkkejä kovasta työnteosta, kunnianhimosta ja kenties liiasta liikunnasta, mutta vatsakrampit, masentuneisuus, itkuisuus ja runsas verenvuoto, ei ei ei, liian naisellista, liian epämääräistä ja mystistä.
Jo mainitussa esseessään Emilie Pine jatkaakin, että myös naisten välillä ja hyvinkin feministisessä diskurssissa juuri kuukautiset voivat olla tabu. ”Nykyisin kuulee usein, että naiset pystyvät samaan kuin miehetkin – vaikka vuotaisivat samalla verta. Tämä naurattaa minua, mutta samalla mietin – entä jos minä en pysty? Joskus hormonit aiheuttavat tulvan ja hankaluuksia. Joskus olen kaksin kerroin kivusta. Joskus ajatuskin seisomisesta pyörryttää. Noina hetkinä en tunne itseäni feministiseksi sankarittareksi. Haluan vain mennä kotiin ja takaisin sänkyyn. Mutta millä voin perustella tämän kivun maailmassa, jossa naisten yhä ajatellaan olevan käytännössä yhtä kehojensa kanssa ja jossa naisen täytyy jatkuvasti todistella älyllistä kyvykkyyttään?”
Päänsärky, stressi, selkäsärky ja unettomuus ovat merkkejä kovasta työnteosta, kunnianhimosta ja kenties liiasta liikunnasta, mutta vatsakrampit, masentuneisuus, itkuisuus ja runsas verenvuoto, ei ei ei, liian naisellista, liian epämääräistä ja mystistä.
”Sen sijaan, että uskoisimme naisia, kun he sanovat että heillä on kipuja, meillä on taipumusta leimata heidät hulluiksi. Naiset ovat hysteerisiä (”hystera” on kreikaksi kohtu), hulluja, irrationaalisia ja ylitunteellisia”, kirjoittaa Caroline Criado Perez teoksessaan Näkymättömät naiset. ”Maailman väestön toisen puoliskon kehoihin, oireisiin ja sairauksiin suhtaudutaan väheksyen, epäuskoisesti ja piittaamattomasti. Me tarvitsemme vallankumouksen lääketieteen tutkimuksessa ja harjoittamisessa, ja se vallankumous on pahasti myöhässä.”
Itse en kuitenkaan jää odottamaan vallankumousta vaan haen apua. Haluan muutaman viikon välein toistuvan kivuliaan vuoristoradan loppuvan. Ja ei, minä en vihaa kuukautisiani, en verta joka minusta vuotaa ulos, se on osa minua. Minua ei myöskään haittaa puhua kuukautisista tai harrastaa seksiä niiden aikana, minua ei nolota jos kadulla tai ravintolassa laukustani putoaa avaamaton side tai tamponi. Mutta minä haluan huolehtia itsestäni, voida paremmin, enkä kuulemma todellakaan ole ainoa.
Gynekologini vastaanotolla käy monta kertaa viikossa naisia, jotka pelkäävät kerran kuussa oikeasti menettävänsä järkensä, ja useimmiten oireet pahenevat juuri kolmenkymmenen ikävuoden ja/tai mahdollisen synnytyksen jälkeen. Koska en haaveile kolmannesta lapsesta, päätän lääkärin suosituksesta kokeilla hormonikierukkaa, jonka sisältämä keltarauhashormoni saattaa kohdun limakalvon lepotilaan. Limakalvo ohenee, jolloin kuukautiset vähitellen niukkenevat tai jäävät kokonaan pois. Ei kuukautisia, ei PMS-oireita. Kuulostaa taivaalliselta.
Kierukan laittaminen seuraavien kuukautisten aikana ei ole kivuliasta (joskin monelle se on sitäkin) mutta varsin epämukavaa, tietenkin, kohdunsuulle laitetaan pihdit ja vieras esine asetetaan sisälleni, mutta yöllä alkavat supistukset ovatkin jo oma lukunsa. Herään kesken unen tunteeseen, jonka muistan vuosien takaisista synnytyksistäni, alavatsassa hitaasti kohoilevan aaltomaisen ja tylpän kivun, joka leviää poltteena reisiin saakka ja joka jatkuu monen päivän ajan kunnes lopulta alkaa lientyä.
Kierron edetessä myös tutut oireet nousevat esiin. Nukun jälleen levottomasti, vatsaa ja selkää särkee, mutta tunteet pysyvät selkeästi hieman paremmin aisoissa, en itke kertaakaan. Olen kuitenkin hieman hämmentynyt, koska tällä kertaa en voi olla varma, mikä johtuu mistäkin, mitä kehossani tässä uudessa hormonitilassa tapahtuu.
Syksy vaihtuu talveksi ja kiertoni pitenee lähes kolmeenkymmeneen päivään. PMS-oireet kestävät vain päivän tai kaksi ja ovat selvästi lievempiä kuin aiemmin, mutta vuodan verta viikkoja kerrallaan, ja näin kuukautisten väliin jää hädin tuskin kahta viikkoa.
Tilanne on useimmille ystävistäni hyvinkin tuttu. Me vaihdamme kokemuksia kierroistamme jatkuvasti, ja monelle juurikin hormonikierukasta on ollut iso apu. Mutta on myös heitä, jotka ovat sen myötä ”vain seonneet entistä enemmän”, tai heitä, joille se ei muista syistä ole vaihtoehto.
Yksi ystäväni sanoo akupunktion olevan kuin pelastusrengas, toinen ilmoittaa, että aikoo vielä sinnitellä ilman hoitoa, koska kuukautisten alkamisen myötä iskevä hetkellinen positiivinen virtapiikki tuntuu taivaalliselta. Itse huomaan kierron keskivaiheilla luottavaisena unohtavani koko jutun, minullahan on nyt lääkärin määräämä hoitokeino, ei minun tarvitse tästä enää murehtia, kunnes taas eräänä aamuna perheemme pienin alkaa itkeä ja kiljua, koska kaadoin maitoa hänen muroihinsa, ja vain minuuttia myöhemmin minäkin itken ja kiljun ja syytän koko tilanteesta raivokkaasti miestäni, huudan ettei tällaista tilannetta syntyisi, jos hän edes kerran elämässään reagoisi lapsen tarpeisiin tai yrittäisi ratkaista edes yhden ainoan tilanteen.
Koko juttu on niin käsittämätön, että rauhoituttuani katson puhelimeni terveys-appia. Seuraava mahdollinen kuukautispäivä on huomenna. Alkaa naurattaa. Mitään ihmeparannusta tähän(kään) ei selkeästi ole. Mutta mieleni tyyntyy vartissa kolmen päivän sijaan ja vaikka vatsani on monen päivän ajan turvonnut ja arka, vuodot niukkenevat vähitellen. Päätän olla toiveikas. On tämäkin jo jotain.
Myöhemmin kahdeksanvuotias tyttäreni kysyy, miksi olen viime aikoina käynyt entistä useammin lääkärissä. Sanon, että minulla on monin tavoin kivuliaat kuukautiset, mutta nyt olen saanut niihin apua. Hän vastaa toivovansa, ettei koskaan mitään typeriä kuukautisia saakaan, että elämä on varmasti kivempaa ilman. Ymmärrän, mutta sanon vielä, ettei asia ole ihan niin yksinkertainen.
Olimme me sitten presidenttejä tai kätilöitä, ovat kehomme kyvykkäitä, vahvoja ja arvokkaita, silloinkin kun ne tuntevat kipua ja surua, horjuessaan vaihtelevien, epätyypillisten ja hurjien hormonien armoilla, eivätkä nämä tuntemukset ja kokemukset ole mitään irrationaalisia arvoituksia, hävettäviä vaivoja tai ratkaisemattomia kysymyksiä. Ne ovat lääketieteellisiä tosiasioita ja sellaisina niihin tulee suhtautua, sellaisina niitä tulee tutkia ja hoitaa.
Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »