Kirjailija Helmi Kekkonen ihastui toiseen – alkoi asumusero, jonka aikana hän ymmärsi, millaista elämää hän haluaa elää
On heitä, jotka ajattelevat asumuseron olevan mahdollisuus tarkastella monimutkaista elämäntilannetta ajan ja tilan kanssa, löytää itsestä ja myös suhteesta uusia puolia ja alkaa sen myötä rakentaa yhdessä jotain parempaa, mutta myös heitä, jotka uskovat sen olevan vain hitaampi reitti kohti varsinaista eroa, kirjoittaa Helmi Kekkonen.
Sinä päivänä helmikuussa kun Euroopassa alkaa hyökkäyssota, minun perheeni lähtee kolmeksi päiväksi toiseen kaupunkiin ja minä pakkaan tavarani kahdeksaantoista muuttolaatikkoon ja neljään Ikean kassiin.
Olemme olleet puolisoni kanssa yhdessä kaksikymmentäkaksi vuotta, ja tämä on toinen kerta kun muutamme erillemme. Keskellä yötä istun hiljaisessa kodissa olohuoneen lattialla ja yritän ymmärtää miten elämä on jälleen kerran tuonut tällaiseen kohtaan. Yritän muistaa koska viimeksi on ollut ihan tavallinen hetki, tavallisen päivän tavallinen aamu, sellainen, jossa elämä on tuntunut kauttaaltaan tutulta.
Palaan mielessäni lokakuun loppuun, perjantai-iltapäivään. Istun raitiovaunussa matkalla kohti Pasilaa ja Helsingin Kirjamessuja. Minulla on ylläni mekko ja vihreä maihinnousutakki, kuuntelen musiikkia, en muista mitä. Olo on odottava ja levoton kuten aina ennen esiintymisiä, mutta melkein kahden vuoden uuvuttavan ja tahmean pandemian jälkeen ajatus ihmisvilinästä tuntuu myös hyvältä. Päivä ja ilta hujahtavat ohi hetkessä, yöllä on jatkot, ja niin se tapahtuu. Ihastun, ja vielä sitä tietämättäni jokin minussa jo aiemmin alkanut liikahtaa sellaisella tavalla, että helmikuun lopulla istun tässä matolla ja katselen pakkaamiani laatikoita.
