Kirjailija Helmi Kekkonen ihastui toiseen – alkoi asumusero, jonka aikana hän ymmärsi, millaista elämää hän haluaa elää

Sinä päivänä helmikuussa kun Euroopassa alkaa hyökkäyssota, minun perheeni lähtee kolmeksi päiväksi toiseen kaupunkiin ja minä pakkaan tavarani kahdeksaantoista muuttolaatikkoon ja neljään Ikean kassiin.

Olemme olleet puolisoni kanssa yhdessä kaksikymmentäkaksi vuotta, ja tämä on toinen kerta kun muutamme erillemme. Keskellä yötä istun hiljaisessa kodissa olohuoneen lattialla ja yritän ymmärtää miten elämä on jälleen kerran tuonut tällaiseen kohtaan. Yritän muistaa koska viimeksi on ollut ihan tavallinen hetki, tavallisen päivän tavallinen aamu, sellainen, jossa elämä on tuntunut kauttaaltaan tutulta.

Palaan mielessäni lokakuun loppuun, perjantai-iltapäivään. Istun raitiovaunussa matkalla kohti Pasilaa ja Helsingin Kirja­messuja. Minulla on ylläni mekko ja vihreä maihinnousutakki, kuuntelen musiikkia, en muista mitä. Olo on odottava ja levoton kuten aina ennen esiintymisiä, mutta melkein kahden vuoden uuvuttavan ja tahmean pandemian jälkeen ajatus ihmisvilinästä tuntuu myös hyvältä. Päivä ja ilta hujahtavat ohi hetkessä, yöllä on jatkot, ja niin se tapahtuu. Ihastun, ja vielä sitä tietämättäni jokin minussa jo aiemmin alkanut liikahtaa sellaisella tavalla, että helmikuun lopulla istun tässä matolla ja katselen pakkaamiani laatikoita.

Ihastuminen on hetken aikaa kuin huumetta. En pysty syömään, en nukkumaan. Hymyilen ajattelematta että hymyilen, jään tuijottamaan seinää, puoli tuntia kuluu, joskus tuntikin. Kaikki on kevyttä ja lepattavaa, en tiennyt tällaisen olevan mahdollista.

Myös hän on naimisissa ja asuu toisessa kaupungissa, joten yhteytemme perustuu viesteihin. Vain viestejä, ja silti maailma tuntuu olevan eri asennossa kuin aiemmin. Tunteen voimakkuus saa minut sijoiltani, tapaamme muutaman kerran kahvilla ja tilanteen myöntäminen alkaa murtautua pumpulin läpi. Tiedän toimivani joka hetki väärin, ja pehmeä lepatus muuttuu päivä kerrallaan terävämmäksi. Näin ei voi jatkua, ajattelen, ja ennen joulua katkaisemme yhteyden, se tuntuu ainoalta mahdollisuudelta. Vaikka kohtaaminen on totta ja monin tavoin ihmeellinen, on se silti kaikesta todellisuudesta irrallaan, enkä näe kaaoksen keskeltä yhtään mitään.

Olen kantanut salaisuutta, epävarmuutta ja syyllisyyttä sisälläni yksin kahden kuukauden ajan, kunnes lopulta puhun muutaman ystävän kanssa, mutta en vieläkään puolisolleni, hänelle, jonka kanssa olen tottunut puhumaan kaikesta. En tiedä miten aloittaa, mitä sanoa. Jokainen tunne ja ajatus on kietoutunut toiseen, mikään ei ole kirkasta tai selkeää.

Puolisoni aistii, että kaikki ei ole kohdallaan ja uudenvuoden­aattona hän kysyy, onko minulla joku toinen. Vastaan että ei ole. Se on tavallaan totta, eikä kuitenkaan. Minulle ei ole ketään toista, mutta eiväthän nämä asiat sillä tavalla siististi rajaudu. Valehtelu ja aina vain jatkuva hiljaisuus on kauheaa, syön ja nukun vielä vähemmän, en pysty keskittymään mihinkään, ja mitä pidempään olen puhumatta, sitä vaikeammaksi puhuminen muodostuu. Tunnen olevani täydellisen yksin ja lukossa.

Lopulta, kuukauden kuluttua, vien lapset äidilleni yöksi, kävelen kotiin ja kerron kaiken. Kaaoksenkin keskeltä olen alkanut vähitellen hahmottaa, että kyse ei ole vain ihastumisestani vaan ennen kaikkea minusta. Täytän pian neljäkymmentä, enkä tiedä mihin suuntaan haluan elämääni viedä, en ole edes varma mistä kaikkialta tulen. Tunnen usein olevani hirveän yksinäinen, mutten ymmärrä miksi. Rakastan puolisoani, mutta en ole enää sama ihminen kuin kaksikymmentä, kymmenen tai edes viisi vuotta sitten. Haluan tietää kuka ja millainen pohjimmiltani olen, ja tuo tuntematon itsessäni pelottaa ja vetää puoleensa.

Pitkän suhteemme dynamiikka on hyvässä ja pahassa hioutunut omalle uralleen, tuntuu kuin kulkisin turvallista ja ennalta määrättyä polkua, jonka suunta on yhtä aikaa oikea ja väärä, eikä varmasti ole sattumaa, että ihastuin tällä tavoin voimalla ja yllättäen juuri nyt.

Ajattelen, että minun on oltava hetki yksin, jotta löydän vastaukset näihin kysymyksiin.

Puolisoni on pettynyt, vihainen ja hirvittävän surullinen. Ymmärrän sekunneissa miten erilaista tällainen hetki on suunnitella kuin elää läpi. Kipu hänen katseessaan ja äänessään tuntuu musertavalta. Hän on lempeä ja viisas mutta myös monin tavoin ehdoton ihminen, jolle valhe, iso tai pieni, on mahdoton hyväksyä.

Vaikka ihastumiseni ei ole johtanut mihinkään enkä suunnittele ihastukseni kanssa tulevaisuutta, ovat tunteet yhä olemassa ja niiden välttämätön käsittely painavat raskaana välissämme. Lisäksi se, että tämä ei ole ensimmäinen kerta kun tunnen hämmennystä ja epävarmuutta suhteemme edessä, että olen jälleen kerran suunnitellut lähteväni, loukkaa häntä syvästi. Jos olet lähdössä, tee se mieluummin nopeasti kuin hitaasti, hän sanoo, ja minä ymmärrän häntä, vaikken täysin samaa mieltä olekaan vaan ajattelen, että voisimme muutaman kuukauden ajan katsoa mihin suuntaan tilanne ja tunteemme liikahtelevat.

Samalla pelkään sitä, että jos mikään ei muutu, jäävät sekä omani että parisuhteemme solmut kunnolla käsittelemättä. Tuntuu väärältä lähteä, mutten tiedä mitä muutakaan tehdä. Puolisoni ei halua minun lähtevän mutta ei varsinaisesti myöskään jäävän.

Meille ominaisella tavalla teemme valtavan isoja päätöksiä todella nopeasti. Lapsille asian kertominen on raastavaa. Isompi sanoo tienneensä, että jotain tapahtuu, ja pelänneensä juuri tätä, pienempi käy vuorotellen lohduttamassa jokaista. Selviämme illasta jotenkin ja seuraavat päivät kuljemme kuin unessa. En ole kiinnostunut sodasta enkä muistakaan uutisista. Pyöritämme arkea ja yritämme hahmottaa ja sanoittaa sisällämme kieppuvaa myllerrystä, joka on kummallakin omansa ja silti yhteinen.

Tulevina viikkoina aloitamme pariterapian, löydän aivan kotimme läheltä pienen asunnon, sairastamme koko perhe yhtä aikaa koronan ja kuopuksemme myös rajun noron. Puhumme läpi iltojen ja öiden, ja hämmentävällä tavalla tunnen olevani henkisesti ja fyysisesti lähempänä puolisoani kuin vuosiin, tai ehkä koskaan. Moni asia välillämme murtuu ja vapautuu, kun ei ole mitään menetettävää. On hetkiä kun haluaisin perua muuton ja hetkiä kun uskon sen olevan ainoa oikea ratkaisu, ja tasapainoilen väsyneenä ja lohduttomana näiden kahden välillä luottaen lopulta siihen, että vaikka muutos tuntuu pelottavalta, surulliselta ja väkivaltaiselta, on se silti välttämätön.

Sovimme, että hoidan muuton hiihtoloman aikana puolisoni ja lasten ollessa poissa, ja sitten olemme vielä yhden viikon kaikki kotona.

On heitä, jotka ajattelevat asumuseron olevan mahdollisuus tarkastella monimutkaista elämäntilannetta ajan ja tilan kanssa, löytää itsestä ja myös suhteesta uusia puolia ja alkaa sen myötä rakentaa yhdessä jotain parempaa, mutta myös heitä, jotka uskovat sen olevan vain hitaampi reitti kohti varsinaista eroa.

Itse kuulun ensimmäiseen ryhmään, puolisoni jonnekin näiden kahden välimaastoon. Asumuserolla ei Suomessa ole sen osapuolille mitään oikeudellisia tai taloudellisia vaikutuksia, mutta puolisoni toiveesta sovimme käytännön asiat mahdollisimman yksityiskohtaisesti ja osittain myös sitä ajatellen, että jos päädymme jossain kohtaa avioeroon, on kaikki siinä vaiheessa kodin, sen irtaimiston ja talouden kannalta jo ratkaistu.

Astioista, vakuutuksista ja lasten harrastuksista sopiminen on omituista ja apeaa, mutta tunnelma on kuitenkin rauhallinen, ja hetkittäin huomaan ajattelevani, ettemme ehkä oikein ymmärrä mitä meillä on edessä. Miettiessämme sopivia vaihtopäiviä tunnen piston kun muistan kaikki ne kerrat kun olen päiväkodin eteisessä mielessäni ihmetellyt miksi eroperheen lapsen täytyy hyvästellä toinen vanhempi keskellä arkea. Kun viikon jakaa puoliksi, ei vaihtoehtoa juuri ole. Miten erilaiselta asiat näyttävät kun ne osuvat omalle kohdalle.

Sinä sunnuntaina syömme aamiaista, pelaamme Afrikan tähteä ja lähdemme. Astun tyttöjen kanssa ulos kadulle, on aurinkoinen lopputalven päivä, tilanne on täysin epätodellinen, itkettää ja oksettaa. Lapset ovat yhtä aikaa innostuneita ja vaisuja, pöllämystyneitä. Isompi ymmärtää, että kyseessä on pidempiaikainen muutos, pienempi tulee lähinnä mukana. Koen tahtomattani olevani tyttärilleni pettymys, vaikka samalla haluan opettaa heille myös sen, että kipeimmätkin asiat on mahdollista kohdata ja selvittää. Tunteita ei pidä tukahduttaa tai piilottaa, ne ovat osa elämää ja ihmissuhteita, ja lasten on tärkeä nähdä, että aikuiset kykenevät niitä käsittelemään. Vaikka elämä on juuri nyt kummallista ja hankalaa, ovat he rakastettuja ja turvassa.

Valoisassa ja korkeassa yksiössä on vaaleansiniset seinät, vetävät ikkunat ja parvi, ja lapset löytävät häkellyttävän pian omat tapansa olla ja liikkua uudessa tilassa. Päivät taittuvat vaisuina ja painavina, olen kiitollinen opetustyöstä joka vie ajatukset hetkittäin aivan toisaalle. Kun tytöt ovat kanssani, on kaikki ihan hyvin. Kun he ovat isänsä kanssa kotona, on yksinäisyys hetkittäin musertavaa. Lähteminen eri asuntoihin yhdessä vietettyjen iltapäivien jälkeen on hirveää. Tapaamme puolisoni kanssa myös kahdestaan, ja yhteiset juoksulenkit, illat ja yöt ovat ihania, eroaminen niiden jälkeen surullista. Vuoden lopulla kokemani tunnemyrsky tuntuu tämän rinnalla pieneltä, enkä ymmärrä miksi olen täällä kun perheeni on kolmensadan metrin päässä yhteisessä kodissamme. Mutta haluan ymmärtää ja teen töitä sen eteen.

Onneksi on terapia, yhteinen ja oma. Menneistä kuukausista ja vuosista alkaa nousta esiin palasia, tilanteita ja vaiheita, joiden vaikutukset heijastuvat tähän päivään. Omassa terapiassani saan tehtäväksi kirjoittaa tekstin otsikolla ”kuka ja millainen olen”. Tehtävä on yllättävän vaikea ja paljastava. Kirjoitan monta sivua lapsuudestani ja vanhempieni avioerosta, kyltymättömästä tarpeestani puhua ja analysoida, ehdottomasta avoimuudesta joka yhdistyy hämmentävällä tavalla täydellisyyden tavoitteluun ja voimakkaaseen introverttiyteen, ongelmallisesta suhteestani ruokaan ja kehoni kontrollointiin, äitiydestäni ja ystävyyssuhteistani, ammattini yksinäisyydestä ja ainaisesta epävarmuudesta, ja lopulta myös parisuhteestani, siitä miten syvästi ja rakkaudella me kaksi kovin erilaista ihmistä olemme toisiimme kietoutuneet, kulkeneet yhteistä matkaa koko aikuisikämme.

Lopuksi kirjoitan toimittaja Emilia Mäenmaan Instagram-tililtä aiemmin talteen ottamani lauseen: minulla on kärsimätön ja päämäärätietoinen luonne, joka antaa ja vie minulta kaiken. Pidän kiinni lukemastani parisuhdekouluttaja Marianna Stolbow’n ajatuksesta, että paras apu erossa myös lapselle on apua hakeva aikuinen.

Vaikka kyse on pitkälti minusta itsestäni, en voi väistää sitä tosiasiaa, että myös parisuhteessamme on asioita tavalla tai toisella väärässä asennossa.

Edellisen eron aikaan olin kaksikymmentäseitsemänvuotias ja kaipasin ennen kaikkea vapautta. Olin valmistunut yliopistosta, aloittanut työt kustantamossa ja kirjoitin ensimmäistä kirjaani. Halusin tietää millaista elämä on, jos olen minä enkä me. Lopulta, puolentoista vuoden eron ja hyvän terapian jälkeen, palasimme yhteen ja reilua vuotta myöhemmin olin raskaana. Saimme tyttären ja toisenkin. Koitti onnellisia, väsyneitä, tasaisia, hauskoja, arkisia ja rakkaudentäyteisiä vuosia. Tuli kiehtovia töitä ja liikaa töitä, omien tarpeiden ja rajojen unohtamista, pinnan alla kytevää yksinäisyyttä ja levottomuutta, tuli pandemia. Ammattiemme erilaisuus tarkoitti taloudellista epätasapainoa, jonka tiedostimme mutta sivuutimme. Hyvän turvaverkon ansiosta vietimme usein aikaa kaksin ja puhuimme paljon, enkä koskaan kokenut kadottavani itseäni äitiyteen tai parisuhdettamme vanhemmuuteen, mutta pinnan alla jotain kuitenkin tapahtui. Vaikenimme, vetäydyimme ja unohdimme, minä varsinkin.

Helsingin Sanomissa ilmestyneessä artikkelissa Rakkauden kulmakiviä psykoterapeutti ja psykologi Mikael Saarinen sanookin, että useimmiten erojen taustalla on yhteyden katkeaminen. Sillä, kuinka usein toinen pesee pyykkejä, hakee lapsia päiväkodista tai käy omissa menoissaan, on kovin vähän merkitystä sen rinnalla, että suhteessa toinen (tai molemmat) ei koe tulevansa nähdyksi, olevansa toiselle tärkeä tai saa kaipaamansa tukea. Tunnistan ajatuksen täysin. Vuosien aikana identiteettini niin naisena, puolisona, kirjailijana kuin äitinäkin on elänyt jatkuvassa muutoksen tilassa, ja lopulta koin, ettei puolisoni ymmärtänyt tai nähnyt tuota muutosta, tuskin ymmärsin sitä itsekään. Mutta sen sijaan, että olisin puhunut tästä kaikesta ääneen, käperryin enemmän sisäänpäin. Mitä epävarmemmaksi ja aremmaksi oma oloni itseni ja suhteemme edessä muuttui, sitä vähemmän puhuin, koska en tiennyt mitä kaikkea sen avaamisesta seuraisi.

Olin myös viimeisen vuoden aikana alkanut ajatella, mitä yli kahdenkymmenen vuoden parisuhde lopulta tarkoittaa, ja huomannut ensimmäistä kertaa kyseenalaistavani niin sen rikkumattoman olemassaolon kuin myös oman paikkani sen keskellä. Mitä jos tämä ei ollutkaan se elämä mitä minun oli tarkoitus elää? Millainen se toinen elämä voisi olla? Myönsin ensimmäistä kertaa itselleni, että näin pitkä suhde ja koko elämä sen ympärillä tuntui hetkittäin ihan helvetin vaikealta, mutten uskaltanut avata aihetta sen enempää.

En, vaikka Saarisen tavoin jossain sisälläni tiesin, että puhua pitäisi juuri silloin kun pelottaa.

Kevään kuluessa puhunkin tapahtuneesta yhä useamman ystävän ja tuttavan kanssa ja melkein naurattaa, kun havahdun siihen miten yleistä tämä onkaan. Vähintään joka toisella on kerrottavanaan tarina salamaihastumisesta, sitä seuranneesta omasta ja/tai parisuhteen kriisistä, neljänkymmenen ikävuoden tuomasta tunteesta, että asioiden on muututtava kun aikaa vielä on, kuukausia tai jopa vuosia jatkuneista salaisuuksista, tekstiviestisuhteista ja kaipauksesta. Muutamat eivät ole missään vaiheessa kertoneet asiasta puolisolleen, jotkut ovat eronneet kokonaan. Useat ovat rakastuneet omaan kumppaniin aivan uudella tavalla, kaikki ovat terapiassa.

Huomaan jälleen kerran palaavani kirjailija Juha Itkosen ajatukseen siitä, että asiat, joiden luulemme tekevän meistä erityisiä, ovat juuri niitä asioita, jotka tekevät meistä täysin samanlaisia kuin kaikki muutkin. Siinä, että ihastuin, koin tulevani uudella tavalla nähdyksi, hämmennyin, kriisiydyin, muutin puolisostani erilleen, palasin vuosien tauon jälkeen terapiaan ja aloin saada eri tavalla kiinni siitä kuka olen ja mitä haluan, mikä elämässä on arvokasta ja miten uskomattoman tärkeää rehellisyys missä tahansa ihmissuhteessa on, ei ole mitään omaperäistä, päinvastoin, liityin vain pitkän jonon jatkeeksi. Mutta tilanteen kliseisyys ja jopa arkipäiväisyys ei tietenkään vähennä sitä, miten järisyttävä ja raskas tilanne on sekä minulle että perheellemme.

Kesä tulee ajoissa. Illat ovat valoisia ja lämpimiä. Vietämme tyttöjen kanssa suurimman osan ajasta puistoissa, kävelyillä, rannalla ja kirjastossa, oikeas­taan vain syömme ja nukumme sisällä. Kun olen yksin, syön valmisnuudeleita, katson elokuvia ja käyn pitkillä juoksulenkeillä, jotka tuntuvat välillä terapiaakin paremmalta terapialta.

Välttelen sosiaalisia tilanteita koska en jaksa kertoa kuulumisiani, ratikassakin alan itkeä kun tuttava, jota en ole nähnyt vuosiin, kysyy mitä kuuluu, mutta läheiset ystävät tuntuvat ensimmäistä kertaa elämässäni täysin korvaamattomilta. Varsinkin muutamat heistä jaksavat kuunnella vuodatustani loputtomiin, kannatella ja tukea, kirjoitella viestejä kun en saa unta, viedä kävelyille ja viinille. En tiedä miten selviäisin ilman heitä.

Samalla tunnen surua siitä, että lähipiirissäni on myös heitä, jotka eivät kertaakaan kysy miten minä tai perheemme voimme. Ymmärrän tilanteen olevan epämukava ja monimutkainen, ja kaikilla on myös omat huolensa ja kiireensä, silti hiljaisuus tuntuu pahalta ja hämmentää. Tulee olo, että minua ja lapsia ei ole kiva nähdä koska tilanteemme on erilainen kuin aiemmin tai koska käymme läpi jotain sellaista, jota he eivät itse halua joutua kohtaamaan. En tiedä, enkä myöskään ala kyselemään. Kaipaan puolisoani ja kotiamme jatkuvasti, keskityn lapsiin ja töihin. Kirjoittaminen on koko kevään ollut haastavaa ja yritän hyväksyä, että luova työ, täysin epävarma elämäntilanne ja alati särkevä sydän ovat lähestulkoon mahdoton yhdistelmä, hädin tuskin jaksan edes lukea.

Ehkä joku toinen pystyy siihen, minä en.

Olon aina välillä helpottaessa uskallan pikkuhiljaa palata mielessäni vuoden alkuun, tammi- ja helmikuun ahdistukseen.

Kun ajattelen pimeitä iltoja, jolloin kävelin yksin loskaisilla kaduilla ja yritin vain ymmärtää mitä oli tapahtunut ja tapahtumassa, tai viimeisiä iltoja yhteissä kodissa, puolisoni katsetta ja lasten aavistuksen kasaan painuneita olemuksia, on vaikea hengittää. En kuitenkaan työnnä kuvia pois vaan tarkastelen niitä sellaisina kuin ne ovat. En ymmärrä miten pystyin lähtemään tai miten puolisoni on sen kaiken kestänyt, silti hyväksyn tekemäni valinnat.

Vuosien ajan olen kontrolloinut elämääni, pyrkinyt kaikin voimin olemaan joka hetkessä eheä ja täydellinen, enkä jaksa enää. Elämä on sotkuista, räkäistä ja keskeneräistä, eikä sen hyväksyminen tunnu enää niin pelottavalta, oikeastaan se tuntuu lähes vallankumoukselliselta. Ravistelen itseäni irti myös tekojeni aiheuttamasta jatkuvasta häpeästä ja syyllisyydestä, se ei ole helppoa mutta yritän silti, joka päivä. En voi muuttaa mennyttä enkä tiedä tulevasta, mutta tässä hetkessä, tänään, voin ja haluan rakastaa puolisoani ja perhettäni, toimia ja valita sen tunteen suomassa valossa.

Yritän kuitenkin hahmottaa millaista elämäni tulee olemaan, jos puolisoni haluaa erota kokonaan. Tiedän, että selviän. Minulla on kiinnostava työ ja ihanat lapset, olen terve ja saan asua kaupungissa jonka tunnen omakseni, on ystäviä, juhlia ja kirjoja. Mutta ajatuksessa on silti jotain mahdotonta, ja se tekee minut pohjattoman surulliseksi. Puolisolleni ajatus lopullisesta erosta on kuitenkin mahdollinen, ja sen hyväksyminen on ehkä hirveämpää kuin mikään muu tähän mennessä.

Syyllisyys nostaa jälleen päätään. Mietin kuinka paljon liittyy siihen, että tämä on jo toinen kerta, kuinka paljon siihen, että valehtelin? Olisiko yhden yön juttu ollut helpompi käsitellä kuin voimakkaat tunteet ilman tekoja? Mitä jos hän ei ylipäätään halua enää elää minun kanssani, jos elämä yksin tuntuu paremmalta, enemmän omalta?

Hävettää myöntää, mutta huomaan ajattelevani hänen olevan hullu, jos hän ei enää halua olla minun kanssani, olla me. Silti tajuan ajatuksen järjettömyyden, aivan kuin olisin jokin upea palkinto, vaikka olen kaikkea muuta. Olen kontrolloiva, herkkä ja vaativa, yhtä aikaa valtavasti omaa tilaa ja hellyyttä tarvitseva. Suon itselleni enemmän tilaa ja vapauksia kuin muille ja kärsin joka kuukausi viikon ajan kauheista pms-oireista, jotka heijastuvat erilaisina ja erikokoisina räjähdyksinä perheeni ylle. Teen työtä, joka on henkisesti vaativaa ja taloudellisesti aivan surkeaa. Oikeastaan ymmärrän täysin jos hän ei jaksa olla kanssani, jopa ihmettelen miten on kestänyt näinkin kauan, helpommallakin olisi varmasti päässyt. Eniten pelkään ajatusta siitä, että kyse ei lopulta edes ole minusta tai meistä vaan hänestä, että tämä kaikki on saanut hänessä aikaan liian suuren särön.

Mutta silti, me olemme me, se ei voi vain kadota, rakkautta on niin paljon. Jään ajatukseeni kiinni, mietin mistä puhun kun puhun rakkaudesta. Jakamisesta, intohimosta, kosketuksesta? Hellyydestä, kunnioituksesta, halusta? Ystävyydestä, kumppanuudesta, perheestä? Kaikesta tuosta, ja myös siitä jostain, jota on mahdoton nimetä, jolle tuskin edes on nimeä. Jostain sanojen ja tekojen ulottumattomissa olevasta. Vaistosta. Yhteydestä. Aavistuksesta, joka muuttuu tuntemukseksi, joka muuttuu tahdoksi.

Vuosia sitten kirjoitin: jos en olisi löytänyt sinua silloin, etsisin sinua yhä. Mietin myös olisiko tämä kaikki jotenkin erilaista tai helpompaa, jos olisin (tai olisimme) kiinnostunut avoimesta suhteesta, jos haluaisin jakaa rakkauteni, haluni ja toiveeni useamman ihmisen kesken? Ehkä, mutta en ole enkä halua, eikä siinä ole mitään minkä kokisin liian rajoittavaksi tai ehdottomaksi, se vain on niin.

Heinäkuussa tilanne hieman muuttuu. Vietämme suurimman osan ajasta yhdessä, tunnelma on hetkittäin välitön ja hellä. Aamut kun herään aikaisin ja muu perhe vielä nukkuu, täyttävät minut kevyellä ilolla, ja tunne on aivan selkeä: olen siellä missä minun kuuluu olla.

Iltaisin katsomme tanskalaista televisiosarjaa, jonka yksi juonikuovio käsittelee naimisissa olevan naisen ja vapaan miehen rakastumista ja suhdetta. Kohtausten katsominen on vaikeaa meille molemmille, pystymme kuitenkin puhumaan asiasta, ja se tuntuu tärkeältä, kuten myös tilanteen avoimuus kun salaisuuden ja valheiden painolastia ei enää ole. Käymme muutenkin pitkiä ja raskaita keskusteluja, joissa mennyt ja mahdollinen tulevaisuus sekoittuvat nykyhetkeen, ja tuttu ahdistus alkaa nousta pintaan. Pelkään, että menetän sen mikä minulle on tärkeintä maailmassa.

Jonain aamuna muistan keväällä lukemani Toni Morrisonin kirjoittaman lauseen: ihminen selviää mistä vain, jos hänellä on jotain mitä ilman hän ei selviä.

Tiedän, että mahdollisen tulevaisuuden kannalta on välttämätöntä, että me molemmat haluamme valita toisemme, jatkaa elämistä yhdessä, rakastaa toisiamme pariskuntana, ei vain perheenä.

Samalla tunnen, miten syvästi rakkauteeni puolisoani kohtaan on sekoittunut rakkauteni lapsiamme ja perhettämme kohtaan. Yhteinen elämämme on ainutlaatuinen kokonaisuus, jonka haluan kaikkineen. En haluaisi käyttää enää yhtään päivää olemalla heistä erossa vaan elää jokaisen päivän mahdollisimman hyvää ja yhteistä elämää rakentaen.

Jonain iltana puolisoni kuitenkin sanoo, että on laittanut auton myyntiin. Isompi auto oli tarkoitettu mökin rakentamista ja pidempiä reissuja varten, kumpaakaan ei näillä näkymin ole, eikä hän tiedä miten meidän käy. Vatsaan sattuu, alkaa itkettää. Sanon etten halua menettää häntä, enkä meitä. Olemme kevään ja kesän aikana kulkeneet niin pitkän matkan, tuntuisi väärältä luovuttaa nyt, aivan kuin jättäisimme puolet mahdollisuuksistamme käyttämättä.

Joka päivä taustalla lainehtiva pelko ja suru on uuvuttavaa, ja vaikka pieni asuntoni on kiva, se ei ole koti. Myöhemmin valvon yötä pois ja jossain kohtaa ymmärrän, että tällaisen myrskyn jälkeen olisi outoa, jos tunteemme ja toiveemme olisivat samassa paikassa samaan aikaan. Se, että minä olen nyt täysin varma ja puolisoni vielä epävarma, tuntuu pahalta mutta on myös luonnollista, tulimmehan koko tilanteeseen eri paikoista ja eri aikaan, yksilöinä. Ymmärrän myös miksi siinä hetkessä tammikuun lopulla kun vihdoin uskalsin kertoa tapahtuneesta jokin naksahti paikoilleen ja katseeni kääntyi jälleen kohti meitä: pitkästä aikaa aloin taas luottaa meihin. Halusin kertoa kaiken mitä olin käynyt ja kävin yhä läpi, koska tiesin, että mitään muuta keinoa selvitä yhdessä ei olisi, tai ei ainakaan sellaisessa parisuhteessa missä halusin elää.

Ja nyt minusta tuntuu, että puolisoni pitää itsensä meidän ulkopuolellamme, samalla tavalla kuin minä mutta eri syistä. Jos ja kun hän uskaltaa astua takaisin sisäpuolelle, jotain tapahtuu. Tuohon hetkeen hänen täytyy tulla omassa tahdissaan, ja jos niin käy, uskon että meillä on mahdollisuudet vaikka mihin.

En ole ehkä koskaan uskonut mihinkään niin vahvasti.

Heinäkuun lopulla lähden tyttöjen kanssa kahdeksi viikoksi saareen. Olo on yhdessä vietetyn aaltoilevan kesän jälkeen haikea ja hermostunut, en tiedä miten arki loman jälkeen kännistyy. En muista koska olisimme olleet näin pitkän ajan näkemättä toisiamme ja varsinkin iltaisin ikävä iskee hurjana, unettomina öinä kaikki pahimmat skenaariot tuntuvat todennäköisimmiltä.

Puhelimessa puolisoni sanoo, että haluaa jatkaa asumuseroa vielä syksyllä. Murrun hetkeksi täysin, mutta aurinkoiset päivät menevät kuitenkin vauhdilla ja keskityn ajattelemaan, että tässä kohtaa en voi tehdä mitään muuta kuin antaa puolisolleni sen ajan ja tilan, minkä hän nyt tarvitsee, ja kävi miten kävi, kaikki järjestyy, tavalla tai toisella.

Palaamme kotiin, ja illalla näen hänen ilmeestään ja kuulen hänen äänestään, että jokin muuttuu. Juttelemme yöllä melkein aamuun asti ja jatkamme seuraavina päivinä. Lopulta hän sanoo, ettei pysty selittämään käännettä, mutta ei tiedä mitä vastaan enää taistelee, en halua sinun lähtevän. En lähde, jään.

Myöhemmin viikolla puhumme vanhemman lapsemme kanssa rauhassa ja pitkään, helpotuksen ja ilon voi nähdä koko hänen olemuksestaan. Seuraavana aamuna neljävuotias syö puuroaan ja kuuntelee keskittyneesti kun kerromme, että sitä toista kotia ei enää ole vaan olemme kaikki taas yhteisessä kodissa. Hän kallistaa päätään sivulle, laskee lusikan lautaselle, kävelee pöydän toiselle puolelle, kiipeää isänsä syliin, halaa tätä usean minuutin ajan sanomatta mitään ja palaa sitten syömään aamiaisen loppuun. Sanoja ei noin pienellä vielä ole, eikä niitä tässä kohtaa edes tarvita.

Muutaman viikon päästä istun jälleen olohuoneen lattialla vihreiden laatikoiden keskellä, tällä kertaa niitä tyhjentäen. Ystäväni lähettää viestin ja kysyy ajattelenko asumuseron olleen oikea valinta. Onnen keskellä on helppo vastata kyllä, en tiedä mitä vastaisin jos olisimme päätyneet toiseen ratkaisuun.

En usko, että mitään yhtä oikeaa valintaa on olemassa, tunteet saattavat muuttaa suuntaa hämmentävänkin nopeasti ja joskus on vain uskallettava hypätä. Mutta sen tiedän, että kipeän, aran ja monimutkaisen tilanteen avoin kohtaaminen ja sen perinpohjainen käsittely tuntuu yhä ainoalta mahdolliselta tieltä, sellaiselta elämältä jota haluan elää. Haluan jakaa sen mikä on kaikista tärkeintä.

Aamulla käyn siivoamassa pienen asunnon, jätän avaimet tiskipöydälle, avaan oven ja astun ulos.