Viime vuoden huhtikuussa olin keskellä aviokriisiä, yksinäisempi ja surullisempi kuin koskaan ennen. Olin muuttanut pois yhteisestä kodistamme ja asuin pienessä yksiössä, jossa tyttäreni olivat kanssani puolet viikosta. Olin kaikin tavoin väsynyt ja arka, tunsin jatkuvaa syyllisyyttä ja pelkoa. Kaipasin jotain pysyvää, jotain, mikä muistuttaisi minua joka päivä siitä, että kaaoksenkin keskellä asioilla oli yhä muoto ja raamit.

Ajattelin Joan Didionia. Amerikkalaista kirjailijaa ja toimittajaa, joka oli viimeisten vuosien ajan toiminut minulle kuin majakkana kaiken hälyn keskellä. Lukiessani Didionia mieleni kirkastui ja tunteet alkoivat virrata, tiesin, mitä kohti halusin ajatella ja kirjoittaa. Mutta kyse ei ollut, eikä ole, vain Didionin tuotannosta, olen lukenutkin siitä vain murto-osan. Kyse oli ennen kaikkea Didionista itsestään.

Didionin veljenpojan Griffin Dunnen ohjaamassa hienossa dokumentissa The Center Will Not Hold 85-vuotias Joan istuu sohvan nurkassa uskomattoman pienenä ja hauraana. Iho on ohutta kuin silkkipaperi, häikäisevän kauniit kasvot ovat syvillä uurteilla, sairaudet saavat kehon liikahtelemaan hallitsemattomasti. Hän katsoo haastattelijaan tai hieman kameran ohi ja puhuu hyvin vähän.

Se, mikä dokumentissa on oleellista, on hetket, melkein ohikiitävät, joissa äkisti vaikenevan Didionin kasvoilla häivähtää kaikki se, mikä on mennyt ja mistä hän on joutunut luopumaan – elämä, joka on antanut niin paljon ja vienyt vielä enemmän. Ne hetket tulevat häkellyttävän lähelle, paljastavat jotain, mihin sanat eivät yllä. Olen katsonut dokumentin kolme kertaa, ja joka kerta kokemus on ollut yhtä vaikuttava. Didonin yhtäaikanen hauraus ja voimakkuus, karisma jollaista ei voi opetella, ja kaikki ne yksityiskohdat, jotka tekevät Didionista Didionin. 1960-luvun Hollywood ja Haight Ashbury, viiltävän tarkat kolumnit romahtamaisillaan olevan avioliiton reunamilta ja esseet yhteiskunnan ytimestä, kirjoittamisen välttämättömyys ja siihen liittyvä ehdottomuus, sekasorron hyväksyminen. En tiedä kehen tai mihin häntä vertaisin.

Ja niin, silloin keväällä, kaikki, ihan koko elämä, oli sellaista, ettei ollut mitään mihin verrata. Mennyt teki kipeää, nykyhetki oli sekavaa ja tulevaisuus epävarmaa. Oloni oli kauhea ja keskitin kaikki voimani pyristelläkseni sitä vastaan, kunnes tajusin sen olevan aivan hyödytöntä – en voinut puhtaalla tahdonvoimalla vääntää maailmaa haluamaani asentoon. Ahdistus syntyy siitä, kun taistelee vallitsevia olosuhteita vastaan, terapeuttini sanoi, ja ensimmäistä kertaa ymmärsin, mitä tuo ajatus tarkoitti. Lakkasin taistelemasta, otin tatuoinnin. Didion.

Ajatus siitä, että tämä nainen, hänen ajatuksensa, näkemyksensä ja sanansa, ovat mukanani aina, tuo lohtua. Elämä on outoa ja arvaamatonta, kivulta ei voi välttyä ja asiat hajoavat palasiksi, the center will not hold, mutta Didionin tapa tarkastella sitä on kaikkea muuta. Hallittu, kirkas ja tinkimätön. Realistinen mutta pelkäämätön.

Kuukausien kuluessa selvisimme kriisistä takaisin toistemme luo. Kävimme terapiassa ja yhteisillä juoksulenkeillä, puhuimme tuntikausia kasvotusten ja puhelimessa, avasimme ovia, joihin aiemmin emme olleet uskaltaneet edes koputtaa. Se vaati enemmän voimia, uskallusta ja rakkautta kuin kumpikaan meistä oli voinut kuvitella, ja jollain tapaa matka on yhä kesken, tuon kevään ja sitä edeltäneen talven jättämät jäljet yhä olemassa; muistoissa, ajatuksissa ja kirjaimina ihollani. Syyllisyys saattaa pyyhkäistä ylitseni yllättävissä tilanteissa, samoin syvä onni ja kiitollisuus siitä, missä nyt olemme. En enää pidä yhtään päivää itsestäänselvyytenä. Olen elänyt puolisona ja äitinä läpi hetkiä, joihin en halua koskaan palata, mutta joita ilman en olisi tässä, missä nyt olen.

Joskus öisin kun en saa unta, saatan pelätä, että se kaikki tapahtuu uudestaan, että jostain tulee särö, joka laajenee murtumaksi ja lopulta kaikki hajoaa. Nyt tiedän, että niin voi käydä.