Helka ja Paula häpeävät digitaitojensa vajavaisuutta – ”Minä en halua olla mikään riippamummu”

Älypuhelin piippaa pöydällä tiuhaan tahtiin. Helka Laine, 79, tarkistaa puhelimeensa saapuneet viestit. Niitä tulee WhatsAppiin ja Instagramiin, ja ne ovat yleensä lähipiiriltä, kuulumisia ja sen sellaista.

Istumme ikäihmisten kohtaamispaikka Kalevan kulman tiloissa Tampereen Kalevassa. On tarkoitus jutella siitä, millaisia tunteita digitaalisen maailman päätähuimaava kehitys yli 65-vuotiaissa herättää.

Laine käyttää somea aktiivisesti, koska yhteydenpito läheisiin sujuu niiden kautta niin näppärästi. Välillä hän viestittelee myös vapaaehtoistyöhön liittyvistä asioista. Instagramin käyttö ei kuitenkaan ole yhtä tuttua kuin Facebookin.

– Kun joku laittaa minulle viestiä, osaan sydämen kuvan painaa, mutta siihen se jää, hän kertoo.

Ennen Laineen aamukahviseurana oli radio, mutta nyt se on kiinni. Sen sijaan auki on tabletti, ja sieltä Laine kuuntelee lukuaikapalvelun kautta kirjoja. Välillä läheiset tyhjentävät virtuaalisen kirjahyllyn luetuista kirjoista. Suih suih vaan, kirjat poistuvat luettelosta, Laine demonstroi.

Lukuaikapalvelun käytön hänelle opetti lapsenlapsen puoliso.

– Se on semmoinen taituri noissa hommissa. Mutta en minä kehtaa häntä aina hälyttää.

Monella kynnys pyytää apua voi kasvaa korkeaksi, sillä digiosaamisen puutteisiin voi liittyä vaikeita tunteita tai pelko taakaksi olemisesta. Häpeä saattaa rajoittaa, vaikka halua oppia muuten olisi.

Helka Laine ei kehtaa hälyttää läheisiä aina apuun, kun tarvitsisi neuvoa digiasioissa.

Laine sanoo, että hänen läheisensä auttavat häntä tarvittaessa. Laine pyytää apua silloin, kun he muutenkin viettävät aikaa yhdessä. Pelkästään digipulmien vuoksi hän ei heitä halua hätyyttää. Heillä on omat perhe-elämän kiireensä, Laine sanoo.

– Minä en halua olla mikään riippamummu, joka roikkuu takinhelmassa kiinni.

Osaamisen puute kaventaa toiminnan mahdollisuuksia, ja voi saada aikaan sen, etteivät vaikkapa tutut harrastukset enää ole mahdollisia. Moni ikäihminen kävisi mielellään useammin vaikkapa teatterissa, mutta lippujen ostaminen verkon välityksellä voi olla vaikeaa. Ja vaikka lipun sitten osaisikin ostaa, entä sitten, kun se pitää näyttää älypuhelimen näytöltä ja jonollinen ihmisiä odottaa perässä? Sama pätee myös esimerkiksi junalippuihin. Kynnys matkustaa junalla vaikkapa läheisten luokse voi tuntua liian korkealta.

Mutta vaikkei läheisiään haluaisikaan joka kerran hälyttää apuun, pulman kanssa ei tarvitse jäädä yksin.

– Onneksi täällä saa joka keskiviikko apua, Laine sanoo, ja tarkoittaa Kalevankulmalla järjestettävää digiopastusta. Siitä on monen kysymyksen kanssa ollut kullanarvoinen apu.

Paula Niemisellä on hyvin erilainen suhde digilaitteisiin kuin Helka Laineella.

Kanssamme Kalevan kulmalla on myös Paula Nieminen. Hänellä on hyvin erilainen suhde digilaitteisiin kuin Laineella. Nieminen on nyt vähän yli seitsemänkymppinen, ja jäi eläkkeelle toimistotyöstä 12 vuotta sitten.

– Käytin laitteita laskukoneista ja tallennuslaitteista fakseihin, ja kyllästyin siihen. Nyt teen digilaitteilla ainoastaan välttämättömän.

Pitää olla mahdollista, että ihminen valitsee, mihin hän käyttää digilaitteita ja mihin ei, sanoo Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto Valli ry:n Ikäteknologiakeskuksen vastaava suunnittelija Suvi Hiltunen.

Juuri niin Laine ja Nieminen ovat tehneet. Niemisellä digi on käytössä ainoastaan välttämättömien asioiden hoitamista varten, Laine taas nauttii digilaitteiden avulla viihteestä.

Se ei haittaa, jos osaaminen lasketaan yksittäisinä sovelluksina. Sitähän osallisuus juuri on: yksilölle mielekäs ja riittävä tapa olla osallinen tässä yhteiskunnassa.

– Jos se on jollekulle pasianssi ja Whatsapp, se on riittävää. Jos verkkopankki jää sen ulkopuolelle, sitten se jää, sanoo Hiltunen.

Liian usein digiosallisuutta lähestytään ainoastaan vaikkapa terveyspalveluiden tai verkkopankin kautta, vaikka monesti voisi lähteä kevyempien puuhien kautta liikkeelle, sanoo Hiltunen. Kun kouluissa aikoinaan opetettiin ATK-taitoja, opetus aloitettiin pasianssin pelaamisella. Siinä oppi näppärästi hiiren käyttämisen. Mutta jos digiosaaminen typistyy tympeisiin arkipäivän pakollisiin puuhiin, se tuskin jaksaa innostaa opettelemaan mitään ylimääräistä.

Helka Laine ja Paula Nieminen tietävät, miltä digihäpeä tuntuu.

Suomessa on 1,3 miljoonaa 65 vuotta täyttänyttä ihmistä, ja heistä 600 000 on yli 75-vuotiaita. Mitä digilaitteiden käyttöön tulee, he ovat keskenään hyvin erilaisessa kohdassa, voihan heillä olla ikäeroa yli 40 vuotta.

– Niputamme kaikki yli 65-vuotiaat yhteen, mutta se on aivan eri sukupolvi kuin yli 95-vuotiaat. Sama asia olisi niputtaa minut yhteen joko lasteni tai isoäitini kanssa, Kaisa Huuhtanen sanoo. Hän on Valli ry:n Ikäteknologiakeskuksen erityisasiantuntija.

Se, kuinka hyvin digilaitteita vanhemmalla iällä osaa käyttää, ei ole kiinni esimerkiksi siitä, mitä on työkseen tehnyt. Vaikka koko työuransa olisi naputellut tietokonetta it-alalla, eläköityessä laitteiden käyttö usein vähenee, ja kehityksen kelkasta saattaa pudota nopeastikin.

– Se aiheuttaa häpeää. Oletetaan, että jos olet tehnyt uran Nokialla, olet digiasioissa suvereeni loppuelämäsi ajan. Siitä aiheutuu kohtuuttomia odotuksia, sanoo Huuhtanen.

Eikä digimaailman hankaluus ole vain ikäihmisten juttu.

– Jos minulla olisi pitkä työttömyyspätkä, niin minulla olisi kova työ kiriä teknologian kehitys kiinni töihin palatessa, huomauttaa Huuhtanen.

Digimaailman hankaluus ei ole vain ikäihmisten juttu.

Suomi on maailman kärkisijoilla yhteiskunnan palveluiden digitalisoitumisessa. Paula Nieminen kaipaa ihmiskontaktia asioiden hoidossa, vaikka digivälitteinen palvelu voikin olla nopeaa – siis jos sen hallitsee.

– Ihmiskontaktin puuttuminen on minun mielestäni suuri puute esimerkiksi terveydenhuollon palveluissa. Minusta on luontevampaa tavata kasvotusten. En minä halua alkaa netin välityksellä sydäntäni purkamaan. Siitä puuttuu henkilökohtaisuus, Nieminen sanoo.

Digipalvelut on usein otettu käyttöön kiireellä ja järjestelmä edellä. Siinä putoaa väkisinkin ihmisiä kelkasta, sanoo Hiltunen.

Se ei ole ohimenevä ilmiö. Terveydenhoitajana pitkään työskennellyt Huuhtanen teki ensimmäisen työpäivänsä hoitoalalla 1990-luvun puolivälissä. Jo silloin puhuttiin, että digikyvyttömyys on poistuva ongelma. Ajatus oli, että kun 10–15 vuotta on kulunut, ei enää ole heitä, jotka eivät käyttäisi tietokonetta.

Mutta eihän teknologian kehitys tietenkään tietokoneeseen pysähtynyt.

Sitä paitsi aina tulee olemaan ihmisiä, jotka eivät syystä tai toisesta pysty käyttämään digiä. He voivat olla esimerkiksi asunnottomia tai maahan muuttaneita, joilla ei ole mahdollisuutta käyttää digilaitteita. Kaikilla ei ole myöskään samanlaisia mahdollisuuksia opetella uusia asiointitapoja. Onko maaseudulla verkkoyhteys? Saako omalla asuinpaikalla digitukea sellaisella kielellä, jota ymmärtää? Entä, jos joutuu punnitsemaan jo sitä, hakeeko sydänlääkkeet vai ostaako ruokaa – silloin ollaan kaukana puhelimen hankinnasta. Ja jos puhelin jää hankkimatta, jää monesta asiasta ulkopuolelle. Kaikki eivät ylipäätään koe digilaitteen hankintaa välttämättömyydeksi.

– On monia tilanteita, joissa pitää huolehtia siitä, etteivät ihmiset syrjäydy sen takia, sanoo Hiltunen.

Paula Nieminen käyttää mieluummin älypuhelinta kuin ikäihmisille suunnattua kännykkää.

Vallin Ikäteknologiakeskuksen lähtökohta on se, että jos osaaminen ei kartu, vika ei ole käyttäjässä vaan huonosti suunnitelluissa ohjelmissa, huonoissa laitteissa tai tuen puutteessa.

Usein sovelluskehittämisen taustalla on ajatus, että omalle mummolle kehitin ja ajattelin, että näin se sopii kaikille muillekin, sanoo Hiltunen.

– Vaikka onkin kaunis ajatus, että asioita suunnitellaan oman mummon tarpeesta, muutakin tarvitaan.

Digipalvelulaki määrittää, että palvelun pitää täyttää saavutettavuusvaatimukset, muttei sano mitään kognitiivisesta saavutettavuudesta. Sitä kuitenkin peräänkuuluttavat monet kansalaisjärjestöt, myös Valli ry.

Esimerkiksi kontrastit, isot painikkeet ja selkeät hampurilaisvalikot auttavat jo paljon. Ymmärrettävien termien käyttäminen ja valikoiden looginen eteneminen ovat pieniä asioita, joilla olisi iso vaikutus siihen, miten helppoa palvelun käyttö on. Helppous olisi paitsi käyttäjän, myös sovelluksen kehittäjän etu: jos maksavia asiakkaita haluaa, kannattaa asioinnista tehdä vaivatonta.

Laitteellakin on tietenkin väliä. Voi käydä esimerkiksi niin, että aikuinen lapsi antaa vanhemmalleen vanhan puhelimensa. Siihen ei kuitenkaan välttämättä enää saa päivityksiä, jolloin tietoturvakaan ei ole ajan tasalla, tai laite toimii huonosti.

– Silloin epävarma ja huonolla itsetunnolla varustettu ihminen, joka yrittää päästä digin pariin, voi kokea epäonnistumisen tunteita ja ajatella olevansa tyhmä, vaikka vika on laitteessa.

Jos aihe on itselle herkkä, hanskat on helppo lyödä tiskiin.

Kannattaisiko ikäihmisen sitten sukeltaa digimaailmaan ikääntyneille suunnatulla laitteella? Huuhtanen ei halua mollata niitä, sillä ne puoltavat paikkaansa joissakin tilanteissa. Niissä on kuitenkin usein erilainen logiikka kuin tavallisissa älypuhelimissa.

Paula Niemisellä on kokemusta ikäihmisille suunnatusta puhelimesta. Se oli ensimmäinen ja viimeinen, jonka hän hankki.

– Se oli ihan järkyttävä! En tykännyt siitä yhtään. Se oli kankea ja monimutkainen. Sen jälkeen hankin älypuhelimen.

Yleinen mielikuva ikäihmisistä on puutteellinen. Monesti syntyy vahvistumisharhoja: esimerkiksi terveydenhuollossa näkökulma vanhuksiin on ongelmakeskeinen, sillä erilaisia ongelmiahan siellä usein hoidetaan. Niin sanovat Valli ry:n Hiltunen ja Huuhtanen. Siksi ikäihmiselle suunniteltu puhelin voi tuntua toisaalta myös leimaavalta.

– Nykyiset suurten ikäluokkien edustajat eivät koe olevansa vanhoja. Kuvasto ikääntyneistä on vääränlainen, eivätkä ihmiset halua tulla yhdistetyksi siihen mielikuvaan. Ei haluta, että käytössä on ikääntyneiden kännykkä ja turvapuhelin, kun ne leimaavat vanhukseksi, sanoo Huuhtanen.

Helka Laine nauttii viihteestä digilaitteiden avulla kotonaan. Paula Niemiselle samat laitteet ovat pakollinen paha.

Tämän päivän ikäihmiset ovat koko elämänsä ottaneet käyttöön uutta teknologiaa pyykinpesukoneista televisioihin ja digikameroista fakseihin. Ikääntyessä oppiminen hidastuu, muttei suinkaan lopu. Tarvitaan kuitenkin enemmän toistoja kuin nuorempana.

– Minä en pysy ollenkaan digikehityksen perässä. Vaihdoin puhelinta kuukausi sitten, enkä osaa sitä oikein kunnolla vieläkään, sanoo Laine.

Omat lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset auttavat Lainetta arkisissa digipulmissa. Se on tärkeää, mutta monesti he kuitenkin neuvovat niin nopeaan tahtiin, että Laine putoaa kärryiltä.

– Kun sitten kysyn uudestaan, he ihmettelevät, että johan näytin, etkö jo osaa?, Laine nauraa.

Auttajalla pitää olla kärsivällisyyttä, ja on tärkeää selittää miksi tehdään ja mitä tehdään, sanovat Hiltunen ja Huuhtanen, ja siksi esimerkiksi seniorien vertaisopastus on hyvä vaihtoehto. Suomessa saa paljon maksutonta opastusta, ja esimerkiksi vertaisopastusta on tarjolla eri puolilla maata. Kirjastot ja jotkin seurakunnatkin tarjoavat maksuttomia palveluita, valtakunnallinen Seniorsurf -etäopastuspalvelu taas auttaa esimerkiksi puhelimitse. Viranomaisilla on lakivelvoite tarjota omiin digipalveluihinsa neuvontaa.

– Mutta toimiiko se ja onko se tyydyttävää, on eri asia, sanoo Hiltunen.

Ja vaikka digiopastaja olisikin vaikkapa naapuri tai läheinen, on tietoturva-asiat aina huomioitava. Toisen puolesta voi tehdä, jos autettava sitä itse pyytää – mutta ei saa olettaa että se sopii, jotta asiasta päästään nopeasti eroon.

– Oli mikä tahansa digiopastustilanne, ei ole eettistä tehdä toisen puolesta vahvaa tunnistautumista tai katsoa salasanaa, Hiltunen muistuttaa.

Entä, jos suhdetta digiin voisikin rakentaa yhdessä eri sukupolvien kesken korostamatta epätasavertaista osaamista?

– Joskus voisi kysyä esimerkiksi, että mummo, katsotaanko YouTubea? Tai haluatko kokeilla vr-laseja, joilla voi katsella rannalla loikkivia kenguruita, ehdottaa Valli ry:n Suvi Hiltunen.

Nieminen on kokeillut joskus tällaista virtuaalilasien tarjoamaa toista todellisuutta. Se oli kummallinen kokemus, niin todellinen, että olisi voinut unohtaa sen olevan lasien luomaa. Hän ajattelee, että uusien asioiden kokeileminen on paitsi hauskaa, myös tärkeää.

– On kiva kokeilla jotakin uutta, ja samalla saa vähän tietää, mitä maailmalla tapahtuu.

Hiltunen sanoo, että ikäihmiset pitäisi saada mukaan samaan teknologiaan, jossa heitä nuoremmatkin ovat.

– Ei tehdä mitään mummosomea, eikä anneta ikäihmiselle leimaavaa punaista turvaranneketta, vaan älykello ranteeseen.