Apu

Heli Laaksonen: Uut kaippavaine miäl pittä elos

Heli Laaksonen: Uut kaippavaine miäl pittä elos

Pelkällä murrerunoudella Suomessa ei elä, mutta maalaistalossaan Rauman Lapissa Heli Laaksonen on kehittänyt itselleen täydentäviä töitä ja harrastuksia.
Teksti Jorma Lehtola
Kuvat Vesa-Matti Väärä
Mainos

Lappi on jo aikaa sitten liitetty Raumaan, mutta tienvarressa kohoaa uhmakas kyltti: ”Kodiksamin lääni.” Kodiksami kuuluu siihen Ylisenpään asutusryppääseen, jonka Satakuntaliitto loppukeväästä palkitsi Vuoden maakuntakylänä – niin virikkeelliseksi ovat asukkaat elämisensä siellä tehneet.

Kyltin on laatinut runoilija Heli Laaksonen, joka viimeiset seitsemän vuotta on avomiehensä Miikka Lappalaisen kanssa asunut punaisessa, 140-vuotiaassa maalaistalossa viljavan pellon laidassa. Pihassa on hylätty navetta, sikala notkuvine kattoineen, lahtivaja, autotalli ja kellari.

– Ei me tunnettu täältä ketään, mutta tämä on niin rikkumaton miljöö, kaksi hehtaaria tätä ohdaketta ympärillä, Laaksonen nauraa.

Tuvan tuttavallisesti narahteleva lattia, elämää nähneet seinät ja kattolaipiot, ympärillä humiseva maailman hiljaisuus – näissä nurkissa niitä runoja syntyy, omia tai tarvittaessa vaikkapa Saara Aallon euroviisukäännös Pöröi eli Monsters:

Mää en tomssi pöröi enä viitti peljätä! / – – – Senkus säikyttelet siin, ei mittä vaikuta / En pelkkä hiukkaka, en pelkkä hiukkaka.

En halua esittää murremuseota

Varsinaissuomalaisen yleismurteen runoilija on lipsahtanut Satakunnan puolelle, mutta ei anna sen häiritä. Laaksonen asui kymmenen vuotta Laitilassa, ”semne-alueella”, eikä sekään tarttunut kieleen.

– Heti, ko mää ruppen pulputtama, mää sanon simmone ja tommone. Yleismurre on hyvä. En halua esittää murremuseota. Puhun sitä, mihin olen kasvanut.

Jos tulee kauemmas asiaa, hän peruuttaa tallista keltaisen kuormurinsa, vanhan postinjakeluauton Berliinistä, ja suuntaa sen maailman teille. Kirpputorin pihasta löytyneen Mersun hän hankki pari vuotta sitten ajettuaan varmuuden vuoksi C-kortin.

– Vaikka tämä on mulle oikke ylirakas paikka, ei se riittäisi pelkäksi elämäksi. Mää tykkään ihan valtavan paljon ajamisesta ja tiän pääl olemisest. Se on ihan olomuoto, kun saa ajaa ja maisema vilisee. Olen aina ollut lyhkänen ja hidas, mutta kuorma-autossa näen koko liikenteen.

”Knappikukkasen” vaihteet ovat nappeina kojelaudassa, mutta eipä ole kuskikaan ihan normi. Kun pelkällä runoudella ei elä, Laaksonen hakee lisäsärvintä runokiertueilta ja luentomatkoilta. Seitsemän runoturneeta on (Mersullakin) tehty.

– Sanotaan, että runous sopii pieniin ja intiimeihin paikkoihin, mut kyl mää olen euroviisuhenkinen, spektaakkeleihin kallistuva. Sibelius-talossa mulla on ollut enimmillään 1 060 kuulijaa.

Numeroista innoittunut tuore runoteos Ykköne (WSOY) sai taannoin oikein syntymäpäiväjuhlan Lapin löylypäivillä, lausujina teoksen eloisa kohderyhmä – lapset. Lavalle nouseminen on runoilijalle houkutteleva riski.

– Stand up -koomikko onnistuu, kun ihmiset rähähtävät nauramaan. Runon kirjoittaja voi onnistua myös silloin, kun ihmiset eivät sano yhtikäs mitään tai jonkun mummorunon jälkeen huokaavat ainoastaan ”vooooo-i”.

Huushollaamista mää en harrasta

1870-luvulla tehty talo löytyi ”täysin epäromanttisesti” kiinteistönvälityksen kautta.

– Molemmat rakastetaan tämmöisiä vanhoja miljöitä oikke ylipaljo, ja näitä on tosi vähän enää. Joko ne ovat päässeet lahoamaan tai sitten ne on yliremonteerattu. Tätä on pidetty hyvin, maltettu, ettei olla liikaa tehty mitään. Ikkunat on samat kuin 1920-luvun kuvissa.

Aiemmat omistajat olivat ysikymppisiä tervaskantoja ja pienviljelijöitä, jotka lämmittivät puulla.

– Jos tykkää simmosesta huilaamisesta, että saa kotona vaan tulla ja heittäytyä, niin tämä ei ole simmone. Kesäkausi on helppo, kun ei tarvitse lämmittää, mutta talvella täytyy puolen tunnin välein pistää puuta pesään.

Talossa on neljäkin isoa huonetta ja kaksi komeroa, joista on näppärästi tehty työ- ja pesutiloja – ”huushollaamista mää en harrasta”.

Ikkunoista tulee riittävästi realitya

Taloon on kertynyt antiikkiliikkeistä haalittuja tauluja, kaappeja, höyliä, värillisiä pulloja ikkunalla, täytettyjä lintuja ja kameroita – sekin, jolla Kuva-Siskot aikoinaan kuvasi Tauno Paloa.

Televisiota talossa ei ole, koska ikkunoista tulee riittävästi realitya: kettu silloin, jänis tällöin ja loputtomasti lintuja, joita kirjailija miehensä kanssa kiikaroi ja kuvaa.

Metsän takana on monisatahehtaarinen Helvetsuo, hanhien ja kurkien välilepopaikka.

Kun ihmisiä ja virikkeitä on vähän, havainnointimekanismi herkistyy.

– Esimerkiksi huomaa, että linnuilla on jotain hätänä, ja kun menee ulos katsomaan, niin siellä on haukka. Yksi päivä naakat olivat kiinnostuneita jostakin. Siellä oli siili, jota ne kiusasivat.

Laaksosen kirja myi 45 000 kappaletta

Laaksosen esikoinen Pulu uis (Sammakko, 2000) syntyi aikoinaan sopivaan pyörteeseen. Suomen kansan syvät rivit vastasivat Euroopan yhdentymiseen väkevällä murrebuumilla, paikallisuuksien ylistyksellä, ja maa oli täynnään pohojalaasta Aku Ankkaa ja savolaesta Harald Hurjaa.

Laaksosen kirja myi 45 000 kappaletta, runokirjaksi ”ihan kauhia”.

– Mutta kun se oli esikoiskirja, niin ajattelin, että kirjanmyynti on tämmöistä, Laaksonen nauraa.

Murrerunouteen Laaksosen tartutti etelävirolainen Jan Rahman, jonka runoja hän jo 1990-luvun lopulla käänsi võrusta lounaissuomen murteelle.

Laaksonen näet on opiskellut Turun yliopiston lisäksi Tartossa, ja räägib eesti keelt nii sujuvalt, että on kääntänyt virolaista kirjallisuutta suomeksi. Viimeksi keväällä tuli Andrus Kivirähkin hulluttelukokoelma Kun Musti muni mummon (WSOY).

Myös Laaksosen runoja on käännetty viroksi, vaikka herää kysymys, miten taipuu hiidenmaaksi tai eteläviroksi: ”Mää tahro olla lehm koivu al. / Mää en tahro olla luav.”

Näin Rahman sen tekee: ”Ma tahas ollaq lehm kõo all. / Ma ei tahaq olla hod’okõnõ.”

Moni suhtautuu kirjoihin kuin jonkunlaisena ongelmajätteenä

Jokunen vuosi sitten runoilijan pää alkoi tökkiä. Se ei ollut taiteellista kriisiä, sanottavan äkkistä loppumista, vaan lähestulkoon eksistentiaalista: onko painetuilla kirjoilla enää sijaa maailmassa?

– Maailma on kääntynyt simmoseksi, että mää en enää ole varma, pystynkö mää elättämään itteäni kirjailijana, kun olin siihen jo tottunut. On kova miettiminen, onko se joku toinen ammatti kokonas vai mikä olisi mun kyky. Enhän mää voi vielä 45-vuotiaana ajatella eläkkeelle jäämistä.

Ihmiset, nuoriso etunenässään, ovat netissä, sähköinen julkaiseminen valtaa alaa.

– Moni suhtautuu kirjoihin kuin jonkunlaisena ongelmajätteenä. Ja jos rupeaa tuntemaan itsensä ongelmajätteentuottajaksi, se on aika suuri kriisi. Kun mää itse näen sen kirjan ja kirjallisuuden ylivertaisuuden niin kirkkaana, että en voi mitenkään ajatella, että noh, aikas kutaki, menköön kirjallisuus, tulihan WhatsApp tilalle.

Facebook on hyvä tiedottamiseen, mutta twitteri olisi ”ihan mahrotoinen”.

– Siinä on joku ristiriita. Mulla ei koskaan ole ollut näin paljon someseuraajia ja tykkääjiä, 22 000, ja tuntuu, että ei ole ikänä ollut näin vähän lukijoita. Eiks se ole jännä. Kun mä kuitenkin tykkään, että saisin kirjoillani elannon. En osaisi olla pelkästään some-tykätty, Laaksonen sanoo.

– Munst olis kauhian luannollist, et ihmiset, ketkä mun teksteist tykkävä, hankkissiva mun kirjoi ja mää saissin siit elannon – ja kirjottaissi heil lissä. Tämmöst systeemi mää kannattaissi.

Ei aina välttämättä tartte vilinää

Seinäkello kumahtaa peräkammarissa. Siellä on myös talon vanhin osa – paikkailtu korkkimatto.

– Vanhan isännän isä oli tähän kamariin kuollut. Mietin välillä, että hän täällä makaa ja katsoo, kun valo vaihtuu, ja samanlainen valo on silloinkin ollut.

Tämä ajattomuus sopii hyvin kirjailijan työhuoneeseen. Hyllyissä on klassikkoa, ”sadepäivän kirjoja”, virolaista kirjallisuutta ja ennen muuta Kaisa Häkkisen Linnun nimi -etymologiaopas – ”mää pyärry”. Miten monella nimellä linnut tunnetaan!

– Raumalainen murteen tuntija Tauno Koskela sa­nos munt viiropukaleeks. Se on laulurastas.

Kirjat, nuo kielen ammattilaisten punnitut ja hyvämuotoiset lauseet, ovat Laaksoselle tärkeitä.

– Kuvittele, mikä on se mielikuvituksen muljaava vaikutus, kun luet valkoiselta paperilta mustia merkkejä. Munst se on niin ihmeellinen asia. Ei aina välttämättä tartte vilinää tai liikkuvaa kuvaa tai animaatiota, eikä ääntä.

Fyysisellä kirjalla on myös henkinen merkitys verrattuna digikirjaan, joka ei kulu eikä vanhene.

– Tuntuu jotenkin niin raa’alta, jos ajankulun näkee armottomasti vain itsessä eikä ympäristössä lainkaan. Mutta kun näkee, että tässä on melkein mun ikäinen kirja, ni tämmössi me olla, vähän koirankorvil jo.

Munt suretta kauhiast, ko mää tahtoissi maalata

Pakissa kammarin nurkassa on maalaustarvikkeet, akryylivärejä, joista runoilija hakee laveutta taiteelliseen ilmaisuunsa. Yhteistyökumppaninaan hänellä on mestareista suurin, Luonto, joka tarjoaa pohjamateriaalit.

Hän maalaa esineitä, klapeja halkovajasta, peltisiä rikkalapioita, metsään hylättyjä enontekiöläisiä kimpiastian kaaria.

– Olen käyttänyt nimikettä sanamaija, kun murrerunoilija on niin kauhean pieni laatikko. Sanamaija on laajempi. Saan melkein minkä asian vaan sanoiksi, mutta kuvallisessa ilmaisussa on lopulta aika rajallinen määrä, mitä mää osaan tehdä niistä ajatuksista. Koko ajan pitää tehdä kompromisseja.

Laaksosella oli viime talvena näyttely Harjavallan Emil Cedercreutzin museossa. Nyt simmone on tilattu Tuusulan taidemuseo Erkkolaan.

– Kuvataiteilija, jos joku, ei työllään elä, mutta olen ajatellut, että katson, mitä tästä tulee. Tässä on kuitenkin niin pienet kustannukset ja osaan elää aika pienellä.

Elämä on pieniä välitavoitteita. Osan niistä tavoittaa, osa vie hetken pidempään.

– Munt suretta kauhiast, ko mää tahtoissi maalata ilvekse, mutt ko mää en ossa. Enkä tiär, kui mont vuat elämäst voi käyttä yhre ilvekse opettelemisse.

Julkaistu: 19.8.2018