Apu

Helena Petäistö: Onnellisten valkoliljojen maa


Helena Petäistö kirjoittaa suomalaisten ja ranskalaisten eroista.
Kuvat Timo Villanen

– Ooh! Olette suomalainen! Ooh! Näin huudahti pieni turkkilainen mies, joka oli juuri kysynyt kansallisuuttani Istanbulin Sinisessä moskeijassa, jossa olin vuosikymmeniä sitten uudenvuodenmatkalla ranskalaisporukassa.

– Älkää menkö minnekään! Odottakaa! hän lisäsi ja juoksi hakemaan vaimonsa.

– Katso, suomalainen! Vanha pariskunta tapitti minua kuin ilmestyksen nähneenä leveästi hymyillen ja silmät säihkyen.

Toki olin silloin nuori nätti blondi, mutta eihän se moista intoa selittänyt. Vasta myöhemmin sain tietää, että yksi Turkin luetuimpia käännöskirjoja on nimeltään Valkoliljojen maa Suomi, jonka Atatürk määräsi luettavaksi kouluissa. Kun haastattelin Turkin presidenttiä Türgut Özalia, hän kertoi, että Suomi on hänelle hyvin tuttu, vaikkei hän ole siellä koskaan käynytkään.

– Siisti ja puhdas maa, jossa ihmiset ovat rehellisiä. Kukaan ei valehtele eikä varasta. Teillä voi jättää matkalaukun kadulle, eikä kukaan sitä vie, hän vakuutti.

Kappas, presidenttikin oli joutunut pänttäämään koulussa tuon opuksen.

Olipa kirjan kirjoittaja todellakin aikamoinen ennustajaeukko: näki jo vuonna 1928, että Suomesta tulee oikein virallisesti maailman onnellisin maa. Kirjoittaja, venäläinen pappismies Grigori Petrov, ajoi yksilön vapautta ja kansallisen heräämisen ideaa ja näki Snellmanin herättämässä Suomessa tällaisen ihmemaan. Petrovin mukaan Suomi on ”väestöltään vähäinen, mutta kulttuurihengeltään suuri ja voimakas”. Täällä on ”pieni ja köyhä soiden maa”, johon rakennetaan täydellinen yhteiskunta. Suomessa ”ihmiset eivät ole muiden kaltaisia”. ”Koko suomalainen virkamieskunta on viisaampi ja moraalisempi. Se on noussut esimerkin asemaan.”

Viime päätelmä ei varmaan kovin väärä olekaan, jos vertauskohteina ovat venäläiset tai turkkilaiset virkamiehet. Ehkä siinä on myös yksi perussyy siihen, miksi meillä kansalaisten keskinäinen luottamus on pysynyt niin vahvana. Kun virkamiehiin voi luottaa ja kun koulutus ja sivistäminen on esimerkillistä, on vankka pohja luottaa muihinkin. Ja sehän on YK:n onnellisuustutkimuksenkin paljastama selvä etu Suomessa.

Luottamus siihen, että toisen sana pitää, helpottaa käytännön elämää enemmän kuin meillä ehkä uskotaankaan. Siinä Ranska on toinen ääripää Euroopassa. Niin koulussa kuin kotona opetetaan Descartes’n oppien mukaan kyseenalaistamaan ja epäilemään kaikkea. Lapsille opetetaan hyvät käytöstavat, mutta ei ehdotonta rehellisyyttä. Sen katsotaan tekevän haavoittuvaiseksi, kun keneenkään ei siis voi luottaa. Yksinkertaisimmissakin asioissa vaaditaan varmistuksen varmistukset ties kuinka monena kappaleena, eikä mistään voi sopia nopeasti puhelimessa. Kaikki hankaloituu ja vie hirvittävästi aikaa. Rasittavaa!

Luottamus luo kiistatta edellytyksiä hyväksi koetulle elämälle. Siitä ominaisuudesta meidän suomalaisten kannattaa pitää tiukasti kiinni, ettei se vain pääse rapautumaan  –niin harvinaista se muualla on. 

Tutkimuksen mukaan edellytykset onnelliselle elämälle täyttyvät meillä parhaiten. Mutta olemmeko maailman onnellisin kansa? Ainakaan emme riehu kaduilla kuukausikaupalla tekemässä täystuhoa.

Tyytyväisyys lieneekin toinen tärkeä edellytys onnellisuuteen. Poispilatut, aina kaikkeen tyytymättömät ranskalaiset eivät onnellisuustilastoissa loista. Meitä on historia opettanut, ettei turhista kannata kitistä. Siitäkin kannattaa pitää kiinni valkoliljojen maassa.

Kirjan mukaan nimittäin muistutamme valkoliljoja, joista Raamattukin puhuu.

Julkaistu: 27.3.2019