Pohjoiskarjalainen Heikki teki DNA-testin ja sai yllätyksekseen tietää olevansa puoliksi aasialainen.

Vuosikymmeniä salattu totuus hänen isästään alkoi lopulta selvitä vanhojen lehti-ilmoitusten, tuttavien ja onnekkaiden sattumien kautta.

”Ollaan osittain eskimoita, Heikin pikkuveli kirjoitti hänelle WhatsAppissa joulukuussa 2022.

Viestin mukana oli kuvakaappaus MyHeritage DNA -testin etnisyysarviosta. Veli oli testin perusteella 1,3-prosenttisesti inuiitti.

Viesti oli kevennys ryhmäkeskusteluun, jossa veljekset ja muutama perheenjäsen olivat viestitelleet isän kuolinpesän asioista. Isä oli kuollut lokakuussa, paria kuukautta aiemmin.

Veli oli innostunut sukupuun rakentamisesta ja halusi DNA-testin avulla löytää uusia sukulaisia. Heikki tilasi lopulta itsekin testin, jotta voisi vertailla tuloksia veljensä tuloksiin ja auttaa häntä sukututkimuksessaan.

Vuodenvaihteen jälkeen, kuusi viikkoa testin tekemisestä, Heikki avasi tietokoneensa ja kirjautui MyHeritage-tililleen.

Näyttöön avautui tulos:

52,5 % suomalainen.

44,8 % filippiiniläinen, indonesialainen ja malaijilainen.

Lisäksi DNA:ssa oli pieniä määriä papualaista, inuiittia ja alkuperäisamerikkalaista perimää.

Heikki nojautui eteenpäin ja painoi kasvonsa melkein kiinni ruutuun.

– Tule katsomaan, hän sanoi vaimolleen.

Vaimo saapui katsomaan näyttöä ja järkyttyi.

– Isäni on filippiiniläinen tai indonesialainen, Heikki sanoi hänelle.

Kasa ajatuksia ja tunteita kietoutui toisiinsa Heikin mielessä. Mutta yksikään niistä ei ollut negatiivinen.

Lapsena Heikki oli tuntenut olevansa jotenkin erilainen kuin muut. Hän ei hikoillut kuin saunassa ja iho ruskettui huomattavasti helpommin kuin sisarustensa – niin helposti, että hän alkoi jopa vältellä aurinkoa.

Erilaisuuttaan hän ei kuitenkaan koskaan kyseenalaistanut. Tummahipiäisiä oli perheessä muitakin.

Silti jokin ajatus jäi itämään. Aina silloin tällöin Heikki pohti, onko hän täysin suomalainen.

Heikki oli kuitenkin ollut elämästään 57 vuotta Pohjois-Karjalan poika. Molemmat vanhemmat ja heidän sukunsa olivat sieltä lähtöisin.

Heikki ajatteli jo lapsena olevansa jotenkin erilainen kuin muut. Joskus hän pohti, onko hän kokonaan suomalainen.

Niin ei kuitenkaan todellisuudessa ollut, sillä DNA ei valehtele.

Heikki ei nukkunut muutamaan yöhön saatuaan testituloksen. Mielessä pyöri kysymyksiä.

Onko biologinen isäni vielä hengissä? Jos isäni ei ole biologinen isäni, voisiko silloin minulla olla enemmän puolisisaruksia vielä veljeni lisäksi?

Muutaman päivän jälkeen testituloksesta Heikki päätti ottaa yhteyttä äitiinsä.

Hän ei halunnut syyllistää äitiään. Heillä oli aina ollut läheiset välit.

Heikki ajatteli kuitenkin tekevänsä tiedustelun mahdollisimman määrätietoisesti, jotta saisi vastauksia.

Ennen soittoa Heikki hankki taustatietoa. Hän muisti lukeneensa vanhempien 1970-luvulla laadituista avioeropapereista maininnasta, joka saattaisi johdattaa häntä oikeille jäljille.

”… eräs ulkolainen soittaja oli käynyt noin kahden kuukauden ajan kyläilemässä.”

Asiakirjassa oli isoäidin, hänen isänsä äidin, lausunto, jossa kerrottiin Heikin lapsuudenkodissa vierailleesta henkilöstä. Käynnit olivat tapahtuneet loppukesällä 1967, kun Heikki oli vuoden ikäinen.

Sanavalinnasta ’eräs’ syntyi Heikille käsitys, että isoäiti tiesi, kenestä oli kyse.

Pöytäkirjan perusteella Heikki päätteli, että tämä ”ulkolainen soittaja” oli hänen biologinen isänsä, joka oli käynyt katsomassa häntä, omaa lastaan. Päätelmää vahvisti se, että äiti oli tutustunut työnsä kautta muusikoihin.

Hän ei ollut varma, kuinka paljon äiti olisi valmis kertomaan. Ei ollut myöskään varmaa, muistaisiko varttunut äiti vuosikymmenten takaisia tapahtumia – saati ihmisten nimiä.

– Äiti, mä tiedän, että isä ei ollut mun biologinen isä, Heikki sanoi puhelimessa.

Äiti kuulosti hämmentyneeltä ja yritti sanoa jotain, mutta Heikki ei jäänyt kuuntelemaan vastausta. Hän sanoi uskovansa isänsä olleen mahdollisesti thaimaalainen ravintolamuusikko.

Äiti pysyi puhelussa hetken hiljaa ja sanoi sitten:

– Kyllä se on pitkälti noin kuin kerroit. Isäsi oli pianisti. Molemmat isän kanssa tunsimme hänet. Kävimme muutaman kerran kolmestaan ulkonakin. Hänen nimensä on Lucky Moreno.

Äiti kertoi Heikille, että hänen biologinen isänsä on Suomessa asunut indonesialainen pianisti Lucky Moreno.

Heikki ei voinut uskoa kuulemaansa, sillä hän ei olettanut äidin paljastavan biologisen isän nimeä. Tieto isän nimestä sai Heikin kävelemään innostuneena ympäri huonetta.

– Se kirjoitetaan Lucky, niin kuin onnekas, äiti jatkoi.

Heikki otti pöydälle asetellun kynän käteensä ja kirjoitti muistilapulle nimen.

Tästä puhelusta alkoivat Heikin etsinnät kadonneen isän löytämiseksi. Hän aloitti työn hakemalla nimeä sosiaalisesta mediasta ja sitten verkosta löytyvistä lehtiartikkeleista.

Helsingin Sanomista löytyi useampia mainoksia, joissa kerrottiin indonesialaisesta pianistista nimeltä Lucky Moreno. Hotelli Tornin mainoksessa oli Luckyn kuvakin, mutta varsin epätarkka.

Heikki soitti uudelleen äidille, jotta saisi vahvistuksen siihen, että isä olikin ollut thaimaalaisen sijaan indonesialainen. Puhelussa hän sai tietää, että edesmennyt isä oli aina tiennyt Luckyn olleen Heikin biologinen isä.

Asia oli tullut isälle ilmi jo heti Heikin synnyttyä, mutta he olivat yhdessä päättäneet olla kertomatta siitä Heikille.

Isä oli ollut veljeksille paras mahdollinen isä, jota he olisivat voineet toivoa. Mutta nyt palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen.

Pienenä Heikki oli käynyt isänsä ja sisarustensa kanssa paloasemalla katsomassa paloautoja. Esittelijä oli kysynyt isältä, olivatko kaikki mukana olleet lapset hänen omiaan. Isä vastasi myöntävästi. Esittelijä kysyi asiaa uudelleen ja silloin Heikki ymmärsi, että sillä tarkoitettiin juuri häntä.

Pitkään historiassa avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten asema on ollut heikko. Suomalaisessa yhteiskunnassa lehtolapsiin suhtauduttiin halveksivasti vielä 1900-luvun alkupuolella, ja joissakin kulttuureissa näin on edelleen. Lehtolapset joutuivat kokemaan häpeää ja sosiaalista leimaamista yhteiskunnan tiukkojen moraalinormien vuoksi, jotka korostivat avioliittoa ja perinteisiä perhemuotoja.

Tämän vuoksi avioliiton ulkopuoliset lapset olivat tabu. Vielä 1960-luvulla saatettiin ajatella, että tieto sellaisesta on parempi salata.

Osa ajattelee niin vieläkin.

KIELITAITOINEN PIANISTI, otsikoi Savon Sanomat vuoden 1963 artikkelinsa, joka kertoo Kuopiossa soittavasta indonesialaisesta muusikosta nimeltä Lucky Moreno. Lucky oli tuolloin ainoa indonesialainen Suomessa ja oli ollut artikkelin kirjoittamisen aikaan Kuopiossa neljä kuukautta. Jutun mukaan hän puhui peräti yhdeksää kieltä – suomeakin jo kohtalaisesti.

Kuopiolaisesta Facebook-ryhmästä Heikki löysi useita henkilöitä, jotka tiesivät samannimisen pianistin soittaneen pitkään hotelli-ravintola Kallan kabinetissa 1960-luvun lopulta alkaen. Lucky oli ollut naimisissa kuopiolaisen naisen kanssa.

Tampereen Suomi-Indonesia-yhdistyksen kautta Heikki sai yhteyden veljeksiin, jotka olivat tunteneet Luckyn. Hän sanoi kuulla, että Lucky oli asunut Hyvinkäällä 1960-luvulla ja esiintynyt televisiossa yskänlääkemainoksessa. Mainoksessa Luckylla oli kaulaliina kaulassaan, ja hän yski ja lauloi.

Soittaja arveli muiden tavoin, että Lucky Moreno oli hänen oikea nimensä. Indonesiassa ei ole käytössä samanlaista sukunimikäytäntöä kuin Suomessa, ja lapselle voidaan antaa melkein mikä tahansa virallinen nimi.

Aikoinaan tanssiravintoloita johtanut henkilö kertoi, että Lucky oli 1970-luvun alussa ollut Lakeuden jätkät -nimisen orkesterin jäsen. Etsiessään muiden jäsenten nimiä Heikki löysi kokoonpanossa olleen Keijo Kaivo-ojan pojan. Lucky oli aikoinaan asunut heidän luonaan kuukauden ajan. Tietojen lisäksi Heikki sai myös kuvia isästään kiertämässä Suomea yhtyeensä kanssa.

Tieto siitä, ettei Lucky Moreno ollut hänen oikea nimensä, tuli lopulta Digi- ja väestötietovirastolta. Sen nimistä henkilöä ei ollut koskaan asunut Suomessa. Tässä kohtaa Heikkiin iski epätoivo, ja hän ajatteli, ettei saisi koskaan tietää isänsä oikeaa henkilöllisyyttä.

Heikki otti uudelleen yhteyttä Tampereen veljeksiin. Toinen heistä muisti, kuinka he olivat tavanneet Luckyn Kuopiossa 1970-luvun lopulla käydessään ensimmäistä kertaa Puijon tornilla. Tuolloin Kuopio oli varmasti ollut Luckyn kotipaikka.

Tämä tieto sai rattaat jälleen pyörimään. Vaikka oikea nimi ei ollut tiedossa, Heikki osasi keskittää etsintänsä Kuopioon.

Tieto siitä, että Lucky oli asunut Kuopiossa ainakin 1970-luvun lopulla, sai Heikin hankkimaan kaikki Kuopion alueen puhelinluettelot noilta ajoilta. Tarkoituksena oli etsiä indonesialaiselta vaikuttavaa nimeä.

Kuopiolaisesta Facebook-ryhmästä hän löysi vuoden 1979 puhelinluettelon. Myyjä kertoi heittäneensä pari vuotta sitten ostamansa talon piharakennuksesta kaiken roinan kaatopaikalle – paitsi tuon puhelinluettelon. Hänellä oli tunne, että luettelo täytyisi säilyttää.

Heikki kävi nimiä läpi tuloksetta. Sitten hän oivalsi, että puhelinluetteloiden keltaisilla sivuilla oli yritysten mainoksia. Soitinliikkeen mainoksessa oli yrittäjän koko nimi. Numeronhakupalvelusta tuli yrittäjän nimellä useita kuopiolaisia numeroita. Heikki valitsi satunnaisesti yhden niistä ja soitti siihen. Näin hän muistelee keskustelua jälkeenpäin:

– Pentti, vastattiin puhelimeen.

Heikki esitteli itsensä ja meni suoraan asiaan.

– Oliko sinulla 44 vuotta sitten soitinliike Kuopiossa? Heikki kysyi.

– Kyllä oli, Pentti vastasi.

– Tämä voi nyt olla hieman erikoinen kysymys, mutta satutko muistamaan, oliko sinulla koskaan asiakkaana indonesialainen herrasmies, pianisti nimeltä Lucky Moreno?

Kysymyksen jälkeen laskeutunut hiljaisuus tuntui ikuisuudelta.

– Kyllähän minä Luckyn muistan! Lucky oli minun paras kaveri! Me soitimme paljon yhdessä vuosien ajan ympäri Suomea ja muuallakin, Pentti sanoi.

Puhelu osoittautui niin käänteentekeväksi, että yhä muistellessaan Pentin vastausta Heikki saa kylmiä väreitä ja herkistyy.

Heikki kysyi Pentiltä myös Luckyn oikeaa nimeä.

– Hautakivestä me se nähdään tarkemmin. Minä lähden opastamaan sinua, Pentti lupasi.

– Lucky on siis kuollut? Heikki kysyi pettyneenä juuri kuulemaansa.

– Kyllä. Hän kuoli vuonna 1994, Pentti vastasi.

Pettymyksen aalto hälveni, kun Heikki ymmärsi olevansa oikean tiedon äärellä. Lucky oli haudattu Kuopioon, Kettulanlahden hautausmaalle. Pentti kutsui Heikin käymään haudalla kanssaan. Sen jälkeen Heikki voisi jäädä kahville ja katsella valokuvia Luckystä.

– Sinulla on siskokin Hollannissa, Pentti mainitsi.

Heikki yllättyi ja kysyi siskon nimeä, mutta sitä Pentti ei enää muistanut.

Pentiltä saamiensa tietojen avulla Heikki sai selville Luckyn oikean nimen ja syntymävuoden. Näiden tietojen avulla hän pystyi tarkistamaan Maahanmuuttoviraston kautta vuoden, jolloin Lucky oli saanut Suomen kansalaisuuden. Kävi ilmi, että Lucky oli syntynyt vuonna 1923 ja oli vanhempi kuin Heikin äiti oli aiemmin arvioinut.

Hautahausta selvisi myös haudan tarkka sijainti. Heikki lähti vaimonsa kanssa viemään Luckyn haudalle kynttilän.

Saavuttuaan myöhemmin Pentin luokse kahville Heikki sai nähdä valokuvia Luckysta ja kuulla tarinoita hänestä. Välillä he nauroivat Luckylle sattuneille hauskoille tilanteille. Heikki kuunteli tarkkaavaisesti ja yritti painaa mieleensä jokaisen sanan.

Lucky Moreno oli pianisti, jonka lempisarja televisiossa oli Kauniit ja rohkeat. Hän ei jättänyt sarjaa väliin edes soittaessaan pianoa. Flyygelin päälle oli asetettu pieni televisio, jossa sarja pyöri esityksen aikana. Katse pysyi televisiossa, vaikka yleisö olisi toivonut kappaleita.

Kahvin äärellä kävi ilmi, että Pentin nimi oli ollut esillä soitinliikkeen mainoksessa vain kerran – vuonna 1979. Juuri siinä samassa puhelinluettelossa, josta Heikki oli hänet löytänyt.

Rakkaalla lapsella oli ollut monta nimeä. Heikki löysi Migrin tiedostoista useita eri nimimuotoja: Lucky Moreno-Manolito, Lucky Moreno, Tony Schmid ja Vicky Esposito.

Seuraavaksi Heikki halusi löytää siskonsa. MyHeritage-sivuston kautta hän löysi nimen Luckyn entiselle puolisolle Hollannissa ja samalla heidän tyttärensä – Heikin siskon.

Heikki kirjoitti siskolleen kaksi kirjettä – toisen hollanniksi, toisen englanniksi. Hän liitti mukaan kopion Savon Sanomien artikkelista, joka kertoi Luckysta, sekä kuvan itsestään.

Puolentoista viikon kuluttua Facebookiin tuli kaveripyyntö hollantilaiselta naiselta. Nainen oli kirjoittanut Messenger-viestin, jossa hän kertoi olevansa naimisissa Heikin siskon pojan kanssa.

”Mukavaa, että meillä on perhettä myös Suomessa. Tervetuloa Hollannin-perheeseen”, viestissä luki.

Heikki tarkisti sähköpostinsa ja samalla roskapostikansion. Sieltä löytyi siskon lähettämä pitkä viesti.

Viestiteltyään sekä siskonsa että tämän pojan vaimon kanssa Heikille selvisi, että hänellä oli Hollannissa kaksi siskoa ja veli. Hänen tavoittamansa sisko oli Luckyn ensimmäisestä liitosta, ja toisesta liitosta oli vielä toinen sisko ja veli. Heikki vaihtoi myöhemmin kuulumisia myös toisen siskonsa ja uuden veljensä kanssa.

Ensimmäisessä viestissä hollantilaisen veljen kanssa veli kutsui Heikkiä pikkuveljekseen. Tunne hyväksynnästä vyöryi yli maarajojen. Heikistä tuntui hyvältä, että hän pystyi olla yhteydessä sukulaisiinsa.

Myöhemmin, kun Heikki vaihtoi sukunimensä Luckyn indonesialaiseen sukunimeen, vanhin sisko lähetti viestin:

”Rakas Heikki, olet ollut minulle koko ajan osa perhettäni, ja tämä nimiasia vain syventää sitä”.

Kului aikaa, ja siskosta kuului taas. Tällä kertaa yllätyspaketin muodossa. Hollannista Suomeen saapuneessa paketissa oli Luckyn valokuva-albumi. Kamera kaulassaan kulkenut Lucky oli koonnut albumiin valokuviaan 1950-luvulta sekä yhden kuvan vuodelta 1966.

Kuvat olivat pääasiassa kokoonpanoista, joissa Lucky oli soittanut. Mustavalkoisissa, ajan patinoimissa kuvissa Lucky soitti pianoa. Kuvista löytyivät myös hänen vanhempansa – Heikin isovanhemmat.

Ele oli Heikille korvaamaton. Se, että hän pystyi pitelemään käsissään samaa albumia, johon Lucky oli itse koonnut valokuviaan vuosikymmeniä aiemmin, tuntui epätodelliselta.

Uusien sukulaisten kertomusten myötä perheen taustat alkoivat avautua Heikille. Hänen isänsä suku oli kotoisin Sulawesin saaren pohjoisesta provinssista, ja he kuuluivat Minahasa-heimoon. Isoisä oli toiminut Indonesiassa tinakaivosyhtiössä merkittävässä asemassa ja tuonut perheensä Hollantiin 1930-luvun alussa, kun lapset olivat vielä pieniä. Luckylla oli kolme nuorempaa sisarusta: kaksi siskoa ja veli.

Hollannissa Lucky opiskeli sähköinsinööriksi, mutta ei koskaan työskennellyt ammatissaan, vaan hänestä tuli ammattimuusikko. Hän oli ollut Hollannissa kahdesti naimisissa, ja näistä liitoista syntyi viisi lasta. Sen jälkeen tie vei Suomeen, jonne Lucky saapui vuonna 1960.

Suomessa hän avioitui kuopiolaisen naisen kanssa, mutta avioliitto päättyi eroon. Lucky sai Suomen kansalaisuuden vuonna 1967, mutta ei koskaan muuttanut nimeään suomalaiseksi, vaikka oli sitä harkinnut.

Heikki oli pohtinut paljon, miksi hänen luonteeltaan rehellinen ja suora isänsä ei koskaan kertonut totuutta hänen biologisesta isästään. Ehkä isä pelkäsi, että kertominen muuttaisi heidän läheisiä välejään ja että hän menettäisi Heikin.

Heikki toivoo, että kysyä voisi kysyä isältään lisää. Hän ajattelee, että vanhempien olisi pitänyt kertoa hänelle viimeistään hänen täysi-ikäistyttyään. Hänelle ei koskaan annettu mahdollisuutta tutustua biologiseen isäänsä – ihmiseen, jolta hän oli saanut puolet geeneistään.

Jos Heikki olisi tehnyt DNA-testin aiemmin, hän olisi kertonut isälleen jotain, minkä hän haluaisi kertoa edelleen: että biologisen isän löytymisestä hän oli ja tulisi aina olemaan Heikille se oikea isä. Sitä ei olisi mikään maailmassa muuttanut, sillä kukaan ei olisi voinut olla hänelle parempi isä.

Vain harva tiesi Luckyn oikean nimen, sillä hän oli kaikille Lucky. Siksi Heikin kädessä on hänen itse suunnittelemansa tatuointi: DNA-kierteet sekä biologisen isän nimi. Tatuointi tehtiin vasempaan käteen, sydämen puolelle.

Tatuointi muistuttaa Heikkiä siitä, että Lucky kulkee hänen mukanaan aina.

Heikki esiintyy jutussa pelkällä etunimellä hänen läheistensä yksityisyyden suojaamiseksi.