Apu

Heikki Silvennoinen: Klovnin totinen tausta

Heikki Silvennoinen: Klovnin totinen tausta

Blueskitaristi Heikki Silvennoinen osui mukaan äijäporukkaan, jonka videosekoiluista jalostui huumorin jättiläinen Kummeli. - Kun ryhdyt koko kansan pelleksi, voit menettää kasvosi. Kaikkea ei pidä ottaa vakavasti.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Marjaana Malkamäki
Mainos

Odottakaa kärsivällisesti tovi! Matti Näsä ja Mauno Ahonen kyllä putkahtavat pian juttuun. Mutta aluksi sukellamme hetkeksi noiden Kummeli-hahmojen luojan, viihdetaiteilija Heikki Silvennoisen, 61, sielun syövereihin.

– Olen aika sosiaalinen, viihdyn ihmisten parissa, mutta pohjaltani tunnistan tietyn erakkoluonteen, Silvennoinen sanoo kuvauspaikaksi valitulla Kangasalan Lepokodilla.

Julkisuus ja sen myötä pakosti eteen tuleva vaativat vastapainonsa.

– Kamerakännyköillä napattavat selfiet ovat jokapäiväistä kauraa silloin, kun liikun ihmisten ilmoilla.

Silvennoinen saa myös säännöllisesti kuulla takavasemmalta tervehdyksen Jumankauta juu nääs päivää...

– Isät ja äidit tulevat kertomaan, kuinka heidän lapsensa ovat tosi hyviä matkimaan minun Kummeli-hahmojani.

Kummelit on siis periytetty jo toiseen polveen. Kun vuonna 1991 sarja haltioitti silloiset nuoret, nyt hahmot uppoavat heidän lapsiinsa.

– Kummelin 25-vuotisjuhlakirja Erittäin hyvin sanottu sopii mainiosti sukupolvenvaihdossaumaan, Silvennoinen tuumii.

Mies on sinut myös julkisen minänsä kanssa. Kyseessä on työ, josta irtoaa elanto. Oman ajan Silvennoinen ottaa vetäytymällä Kangasalla mökkisaareensa, jonka rantoja hyväilevät Roineen armaiset aallot.

– Kaksi kissaani ja koira tietävät, että olen muusikko, eikä muusikon taloudessa nousta kello kuusi. Aamuverkkaisuus on hyve.

Rytminvaihdoksia Heikki Silvennoisen yksityiselämään tuovat viisi aikuista lasta, joiden kanssa välit ovat hyvät.

– Nykypäivänä moni hakee tasapainoa elämäänsä. Minä olen onnellinen omassa pienessä levottomuudessani.

Asettuminen lootusasentoon tuijottamaan tyhjää ei ole Silvennoisen juttu. 

– Rauha voi olla myös levottomuudessa, ja turhistakin tekemisistä voi olla hyötyä, kun ne oikein oivaltaa, hän ajattelee.

Toisinaan pitää siis lentää, toisinaan taas ajaa kaverin luo Lapin Vikajärvelle. Silvennoisen mukaan hänen elämänsä on yhä ”aikamoista säätämistä”.

– En usko, että minusta ihan sellaisenaan on perinteiseen seurusteluun.

Heikki Silvennoinen kuvattiin Kangasalan Lepokodilla – paikassa, jossa on tehty useita Kummelin sketsejä ja elokuvakohtauksia.

Idea Kummelista syntyi pienessä ryhmässä, joka teki aluksi omaksi ilokseen sekoiluvideoita ja muuta kotitarvehuumoria.

Olli Keskinen, Heikki Hela, Timo Kahilainen ja minä olemme miettineet, että esikuvamme oli Monty Python, ehkä taustalla vaikuttivat myös Pulttibois sekä Ohukainen ja Paksukainen.

Ajatus oli tehdä samanhenkistä, mutta omaa.

Kummelin perusta oli tietty absurdius, mutta sketsien taustalla pilkisti aina pieni viesti. Ihminen on tavalla tai toisella aina hieman huvittava.

– Ja mitä enemmän hän on tosissaan, sitä koomisempi hän mielestäni on.

Silvennoinen kehottaa miettimään tilannetta, jossa poliisi tai pappi puhuttelee kansalaista tai kun Hitler pauhaa joukoille.

Myös itsekritiikki on paikallaan.

– Kun katson videoita bändini Tabula Rasan keikoilta, näen siellä ujon Kangasalan pojan kitara kädessä tuijottavan muniaan. 

Silvennoinen kiittelee Kummeli-porukkaa, jossa sekoileminen vapautti hänet.

– Kun ryhdyt koko kansan pelleksi, voit menettää kasvosi. Ja pelastut vain tajutessasi, ettei kaikkea pidä niin vakavasti ottaa.

Narrille ei mikään saa olla pyhää. Klovnilla kyynel on aina ilonaaman taustalla.

– Sielussani elää blueskitaristin melankolia, tietty haikeus. Uskon sen pelastaneen minut kyynistymiseltä.

Heikki Silvennoinen kertoo ihailevansa esittämäänsä ohjeistamispäällikkö Jaakko Parantaista, joka ”juuri tästä asiasta ei tiennyt mitään”, mutta intoutui puhumaan asian vierestä ummet ja lammet.

Hauskuuttaminen  on  aina ollut osa Silvennoista. Jo lapsena hän tunnisti kaksi puoltaan, vakavan ja sen toisen.

– Ne sotkeutuvat onnellisesti toisiinsa.

Kun Kummelia alettiin tehdä televisioon, syke yltyi hektiseksi.

– Ihan jokaista sketsiä ei ehditty miettiä, että tuliko siitä maailman paras.

Matti Näsän esikuvan Silvennoinen löysi työmaakopista ahertaessaan Kangasalan kunnan laiskana, mutta vetelänä sekatyömiehenä.

Joka asiasta kaiken tiennyt tietolaari oli äänessä aina, paitsi kun työnjohtaja tuli paikalle.

– Matti Näsä -tyypin voi löytää vaikkapa uimahallin saunasta. Mikään ei oikein huvita, mutta silti poskilta paistaa aurinkoinen positiivisuus.

Matti Näsä oli oikeassa jo 25 vuotta sitten. Vieläkään ei grillimakkarapakettia saa auki ilman jämerää teräasetta.

Mauno Ahonen syntyi tosielämän tarinasta. Silvennoinen kuuli Ylen radiotalossa kymmenisen vuotta haahuilleesta kaverista, joka viipotti käytävillä kenenkään tietämättä miksi.

– Jo aika lailla alkoholisoitunut kaveri lähetettiin jonnin joutaviin työtehtäviin milloin minnekin raportoimaan. Hahmo kiinnosti minua, Silvennoinen kertoo.

Hän nappasi rekvisiittakorista peruukin, puki kauhtuneen kauluspaidan ja alkoi sössöttää kameran edessä: – Härmälässä on nähty hirvi. Lähden paikalle.

Mauno Ahosella oli aina kiire Jyrki Otilan luo Ohranjyvään.

Kuten Ahosella, myös Silvennoisella oli kiire vierihoitoon viinapullon luo.  Ahonen jatkaa yhä keikkailua phieneshä mhaishtissha.  Silvennoinen sen sijaan kiersi korkin kiinni tasan 20 vuotta sitten.

– Elämässäni oli 1980-luvun lopulta lähtien railakas vaihe ja olin vahvasti liukumassa alkoholin suurkuluttajat -osastoon.

– Tuli otetuksi pitkiä putkia. Krapulat kasvoivat lähes kestämättömiksi.

Artistiporukoissa sairastuttiin keikkaputkentulehdukseen. Ryyppääminen saattoi jatkua viisi kuusi vuorokautta, ja heti aamulla napattiin päivänalkajais-drinkit.

– Pientä nousukänniä hienompaa tunnetta ei ole.

Silvennoisella petti lopulta keho, ja seurasi pakkopassitus sairaalaan. Viiden päivän päästä ulos päästyään mies päätti, että ”tähän se loppuu”.

– Valinta oli viisas.

Nyt raittiina hän ei osoittele muita, vaikka uskoo suomalaisten alkoholiongelman olevan suurempi kuin julkisesti puhutaan.

– Saatan muistuttaa kaveria, että olen huolissani tämän juomisesta. Mutta kenellekään en sano, että lopeta. Elintavat pitää pystyä muuttamaan itse.

Silvennoinen kertoo löytäneensä oikean luonteensa vasta neljän viiden vuoden kuluttua raitistumisestaan. Keskushermosto vaati toipumisajan, sosiaaliset suhteet muutoksen.

– Joku tilkka alkoholia osuu joskus ruoissa kielelle. Silloin olen havainnut, että viinan maku on tosi paha suhteessa siihen, mitä muistin.

– Muiden juominen ei minua häiritse, sillä muuten en voisi olla muusikoiden porukoissa. Onneksi vanhasta muistista tiedän, milloin juttu alkaa junnata, ja poistun.

Kummeli-hahmoista Mauno Ahosen ohessa Matti Näsä seuraa Silvennoista keikoille.

Oma bändi on koossa, Pave Maijasen kanssa tulee musisoitua, ja helmikuussa käynnistyy Erja Lyytisen kanssa 20 konserttisalin kiertue suomalaista bluesia.

– Totta toisaalta myös on, että täytettyään 60 vuotta ihminen pikku hiljaa alkaa ymmärtää elämän rajallisuuden.

Kun 61-vuotias viihdetaiteilija Heikki Silvennoinen näin tuumii totisena, onko hän silloin myös koominen, kuten arvioi vakavikkojen olevan? 

Heikki Silvennoinen ja harmonia soittava tietokirjailija Tuomas Marjamäki poseeraavat Kummelin Virsikirjan lisälehdet -sketsin tyyliin.

Kummeli koviin kansiin

Tietokirjailija Tuomas Marjamäki on kirjoittanut viihdemaailmasta Uuno Turhapuron Juhlakirjan (1998), komediantekijöistä kertovan Naurattajat-teoksen (2007) sekä Simo Salmisen elämäkerran Se se vaan on sillä lailla (2012).

Kun uuden kirjan tekeminen muhi miehen mielessä, sopivalta idealta tuntui kirja Kummelista.

– En silti rohjennut esittää ajatustani eteenpäin. Onnekseni Timo Kahilainen puolitoista vuotta sitten itse kysyi, kiinnostaisiko Kummelin 25-vuotisjuhlakirja. Kiinnostihan se, kun asia oli valmiiksi mietitty. 

Kahilainen ja muut kummelit tahtoivat videohölmöilyistään alkaneen ja suosituksi TV2:n sketsisarjaksi sekä useaksi elokuvaksi laventuneen tarinan kirjan muotoon.  Tänään julkaistava Kummeli – Erittäin hyvin sanottu (Docendo) on tarkoitettu paitsi faneille, myös heille, jotka eivät ole vielä perehtyneet Kummeli-maailmaan.

– Intohimoni on tallentaa ilmiöitä ja asioita. Kirjankansien välissä ne elää vuosikymmeniä, Marjamäki sanoo.

Hän jututti Kummeli-ukkoja pääosin yksitellen.

Olli Keskisellä on porukasta ehdottomasti paras muisti. Kummelissa hänen vahvuutenaan oli kyky organisoida ja järjestellä. Sen sijaan Heikki Hela on tekijämies, joka tulee ja panee toimeksi – hän on myös kummeleiden ainoa oikea näyttelijä. Heikki Silvennoinen on tyyppien luojana ihan oma lukunsa. Heikki Vihinen taas viimeisenä porukkaan liittyneenä toi rajojen rikkomisen ja samalla takasi Kummelin jatkuvuuden.

Timo Kahilaisesta Marjamäellä on varhainen muisto jo 1980-luvulta, kun Kahilainen toimi kangasalalaisella ala-asteella hänen sijaisopettajanaan.

– Hän kantoi luokkaamme musiikkitunnille syntetisaattorin, jolla leikimme koko tunnin. Samalla hänestä tuli luokkamme suosikkisijainen.

Kun Kummeli-buumi alkoi vuonna 1992, Tuomas Marjamäki oli 14-vuotias.

– Olin pahinta kohderyhmää. Silti en ihan aluksi lämmennyt Kummelille. Kun sitä sitten alkoi tulla joka tuutista, ja Kangasalla koulumme pihassa välitunnilla tuhat oppilasta huusi, että ”kylä lähtee”, pakkohan sitä oli alkaa katsoa.

Marjamäki näkee Kummelissa jatkumon Spede Pasasen tv-viihteelle. Vesku Show loppui samana vuonna kun Kummeli alkoi.

– Jatkumosta huolimatta Kummeli oli uutta ja ihmeellistä suomalaista viihdettä.

Kun Marjamäki kirjaa tehdessään katsoi Timo Kahilaisen kanssa vanhoja Kummeli-sketsejä,  hän seurasi mielenkiinnolla tämän reaktioita.

– Kahilainen katsoi sketsejä totisena ja nauroi vain yhdelle. Siinä Jakke ja Sepi opastavat, kuinka sähköpaimen maadoitetaan niin, että siihen voi virtsata turvallisesti. Sepi näyttää ja seuraavassa kuvassa taivaalla lentää makkara.

Marjamäki tykkää monista Kummeli-hahmoista, mutta pyydettynä valitsee suosikikseen urheilija Timo Silakan.

– Hän on aina niin myönteinen. Laji kuin laji käy. Niin, ja Silakalla kotiasiat ovat kunnossa... ●

Teksti Hannu Koskela

Julkaistu: 8.10.2015