Näyttelijän taivas?

– Toivon, ettei siellä ainakaan minulle olisi teatteriterapiaa, jossa leikitään teatteria.

– Jos joskus joudun vanhainkotiin, sama toive. Sinnekään en tahdo ohjattua teatterijumppaa, jonka uskotaan pitävän vanhukset virkeinä, näyttelijä Heikki Kinnunen, 69, vastaa.

Näyttelijä juttelee naama totisena, vaikka ei taivasta kovin vakavasti ajattelekaan.

– Ihminen kuolee eikä tiedä, mitä sitten tapahtuu. Maallisia arvoja kuoleman jälkeisessä tuskin on, jos yleensä on mitään.

Taiteilija, koomikko, viihdyttäjä, elokuvasankari ja iskelmälaulajanakin menestynyt Kinnunen täyttää tasavuosia 8. huhtikuuta. 

Kammottaako ylittää iso virstanpylväs ikääntymisen tiellä?

– Ei kammota, sillä minä en ikääni päivittele. Ihmettelen vain etenemistäni näin vanhaksi, kun niin moni kaveri on ympäriltä poistunut.

Yksi asia maallisesta järjestyksestä Kinnuselle on selvinnyt.

– Täällä seilataan tuurilla. Elämän ja kuoleman välisellä palvelutiskillä ei ole vuoronumeroita.

Tasalukuaan Kinnunen juhlii kahdella tavalla. Elisa Heilalan Kinnus-kirja Tarinankertojan elämät (Tammi) ilmestyy parahiksi syntymäpäiväksi. Sunnuntaina 10. huhtikuuta Kinnunen astuu framille Tampereen Komediateatterin Pukija-juhlanäytöksessä. 

– Se on hieno näytelmä taiteilijan luopumisen tuskasta. On hienoa, että Komediateatteri otti sen ohjelmistoonsa, että pukijana on loistava Ola Tuominen ja ohjaajana Mikko Viherjuuri, jonka kanssa on tullut tulosta myös Tampereen Teatterissa.

Virallisesti eläkeläispappa Kinnunen ei vanhan sirkushevosen tavoin viihdy tallissaan. Kaipuu areenalle kiehtoo.

– Tehtävätkin voi nyt valita – tietysti edellyttäen, että joku pyytää parrasvaloihin.

Ensi syksyksi pyysi Tampereen Teatteri.

– Pääsen näyttelemään Juha Jokelan Patriarkkaa. Olen sen lukenut ja hyväksi todennut, ja onnekseni en nähnyt Kansallisteatterin versiota. Ei tule matkituksi.

Kinnunen arvelee yhä kestävänsä.

– Fyysinen kunto säilyy ihmeen hyvin pelkästään harjoituksissa. Näyttelijä on koko nelituntisen jaloillaan. Tietenkään kuntosali ei pahaa tekisi.

– Lähteminen ei ole mikään sääntö, vaan olen vaihtanut työmaata, koska se sopii minulle, Heikki Kinnunen sanoo.

Heikki Kinnusen lapsuus kului Mikkelissä, kun rautateillä työskennelleen Paavo-isän työkierto vei Laatokan rantamailta pohjoisille rautatieasemille ja eteläsavolaisten pääkaupunkiin. Pienillä seisakkeilla ei ollut tarjolla kulttuuria, mutta Mikkelissä oli Heikki-pojan tulevaisuus, teatteri.

– Yhteiskunnassa sota oli läsnä vielä minun synnyttyäni. Koko Suomi eli pula-aikaa, ja kaikki oli kortilla. Isän työpaikka VR:llä takasi kapean, mutta pitkän leivän.

Kinnunen muistelee, että pääsi jo alle kymmenvuotiaana pikkupojan rooleihin.

Mikkelin teatterissa vanhalla palokunnantalolla huokuivat menneiden näytelmien ja näyttelijöiden henget. Sisällä haisivat partaliimat, maskit ja pinttynyt pöly.

– Tuoksu oli maaginen. Kun siitä saa tartunnan, tauti on elämän mittainen.

Noista hetkistä on kulunut 60 vuotta. Olisiko taiteilijajuhlan paikka?

– Jos uraa laskettaisiin teatterikoulusta valmistumisestani lähtien, ensi vuonna viettäisin 50-vuotistaiteilijajuhlaa. Mutta saisivat juhlat jäädä tähän.

Äiti toivoi Heikistä pappia, mutta pojasta tulikin Thalian temppelin palvelija?

– Tavallaan, sillä olen elämäni ajan ollut julistamassa ja kertomassa ihmisille.

Televisioviihteessä Kinnunen on sentään päässyt näyttelemään pappia.

– Kirkkoa vastaan minulla ei ole mitään, mutta papeista ei ole jäänyt kovin hyvää kuvaa. Kirkon palvelijat pilaavat hyvän firman ikuisella, kaikkitietävällä hymyllä.

Mikkelissä Kinnusen uskonnonopettaja tuomitsi teatteriharrastuksen, mutta se ei kääntänyt näyttämölle hinkuneen nuorukaisen päätä.

– Jokaisella on oma jumalansa, Kinnunen sanoo.

Hän haluaa ajatella täsmälleen samoin kuin kuoleva isänsä, jonka sairasvuoteelle oltiin tuomassa pappia.

– Isä sanoi: ”Kun en ole mielestäni tehnyt elämässäni mitään pahaa kenellekään, eiköhän täältä lähdetä ilman välittäjää”.

Kun Satu Silvo ja Heikki Kinnunen lomailivat Marokossa, basaarissa myyjä houkutteli heitäkin asiakkaiksi huutelemalla: ”Terve, terve” ja ”Onks Viljoo näkynyt”. Kinnunen totesi vaimolleen, kunpa huutelija tietäisi, kuka tässä tallustelee.

Oma aika on tärkeää. Kun Heikki Kinnunen sitä haluaa, hän läheistensä mukaan vetäytyy miesluolaansa.

Tunnistaako taiteilija paikan?

– Tavallaan kyllä.

Kinnunen sanoo haluavansa olla oman päänsä sisällä heti, kun siltä tuntuu.

– Tuleehan vetäytymisestä moitteita. Kysytään, että kuulitko, kuulitko, ja missä sinä nyt olet...

Enimmillään tilanne oli päällä aikana, jolloin työtehtäviäkin oli eniten.

– Kun koko ajan oli joku juttu menossa, sillä konstein otin tilannetta haltuun.

Nyt työt ovat peräkkäin, eikä entisenlaista kasaantumisongelmaa ole.

– Näytöksiin mennessä tosin kävelen aika paljon ajatuksissani. Tampereella onneksi on vuosikymmenien ajat totuttu näkemään näyttelijöitä kadulla.

Toisaalta Kinnusta syytetään joskus päsmäröinnistä ja liiasta tietämisestä.

– Silloin vastaan, että vastikään tarkistin asian Turhan Tiedon Käsikirjasta.

Ihmisen mieleen jää käsittämättömiä määriä asioita, joilla ei ole merkitystä.

– Kemian kaavat eivät ole muistissa, mutta Kanaksi kutsutun piirustuksenopettajani tarina on. Hän kertoi hevosenkasvoisesta, isosta naisesta, joka ei ollut kaunis, mutta jonka ympärillä miehet parveilivat. Kaikkea ei voi nähdä ihmisestä päältä.

Ystävä, työtoveri Kalle Holmberg luonnehti elämäkerrassaan Kinnusta tasaiseksi, tavalliseksi, sisäviisaaksi naapurinmieheksi.

– En ole räiskyjä yksityiselämässäni enkä töissäkään. Ei ole tarvetta olla erikoinen Kinnusena, rooleissa on jo riittämiin.

Kinnunen kertoo usein kuulevansa nuoremmiltaan: ”Sinä olet ihan kuin meidän isä”.

Mitä isä näkee, kun katsoo poikaansa Santeria?

– Näen itsestäänselvästi poikani, joka pikku hiljaa alkaa jo olla aikuinen mies. Katson Santeria, myös Paavoa ja Vilmaa, kaikkia kolmea, tasavertaisina, aikuisina ihmisinä.

Ketään lapsista ei ole ohjattu tai pakotettu teatteriin, vaikka kaikkien molemmat vanhemmat ovat näyttelijöitä.

– Lapsia ei voi työntää työhön, mutta ei ammatinvalintaa voi kieltääkään. Lapsella itsellään pitää olla veto, ja näillä se on johtanut teatteriin.

Santerin kanssa Heikki on ehtinyt näytelläkin.

– Näyttämöllä hän on kuin kuka tahansa roolihenkilö.Pystyn näyttelemään heidän kanssaan tasavertaisesti, toivottavasti hekin minun kanssani. 

Heikki Kinnunen oli aikanaan Avun oma Posteljooni. Myöhemmin Kinnunen mainosti muun muassa nakkeja.

Kinnusen lähtö Helsingistä Tampereelle vuonna 2002 ei ollut pakon sanelema.

– Se oli yksi rohkeista taaksejättämisistä, joita minulla on useita, Kinnunen korostaa.

Jälkikäteen hän arvelee näkevänsä ratkaisuissaan tietyn elämään uskomisen.

– Lähtö siitä riemusta, että saa katsoa, mitä elämä tuo tullessaan.

Teatteritöissä kiinnitys Turkuun ohjaaja Kalle Holmbergin ja Ralf Långbackan perässä oli monien mielestä radikaali ratkaisu. Kansallisteatterista ei ollut tapana niin vain irtaantua, kun sinne oli kerran kiinnityksen saanut. 

– Kaarlo Halttunen, Tauno Palo, Rauha Rentola, Jussi Jurkka, Kaisu Leppänen, Joel Rinne, Kinnunen luettelee kansallisen näyttämötaiteen kärkinimiä.

Heidän joukkoonsa tupsahti parikymppinen nuorimies Mikkelistä ja hakeutui heti pyhän näyttelijälämpiön sohville.

– Olin nuori, mutta kun minulla oli kiinnitys, miksi pelätä? Monia kollegoistani pidin ikäloppuina. Useimmat olivat nuorempia kuin minä nyt. 

Kinnunen kertoo oppineensa seuraamalla ”vanhusten” näyttelemistä.

– Siellä oli lava täynnä karismaa.

Miten nykyinen ”vanha” Kinnunen pärjää nuorten työtovereiden parissa?

– Opettamaan en pyri. Katselen enemmänkin, sujuuko näytteleminen ja mieluusti olen viemässä kokonaistilannetta ja ideaa eteenpäin – yhdessä kavereitten kanssa.

Heikki Kinnusen  ja Satu Silvon lapset valitsivat molemmat vanhempiensa ammatin.

Turun 1970-luvun suuria juttuja oli 240 kertaa täysille katsomoille pyörinyt, Aleksis Kiven esitysperinteen uudistanut Seitsemän veljestä, jossa Kinnunen oli Aapo.

– Turussa tärkein oli kokonaisuus ja yhteinen päämäärä. Minulle se oli oppia ikä kaikki.

Turusta tie vei KOM-teatteriin, ja sieltä lyhyen freelancekauden jälkeen Helsingin kaupunginteatteriin. Siellä miehen mitta tuli täyteen vuonna 1990.

– Yhdeksän työvuoden jälkeen ajattelin, että eiköhän tämä ollut tässä.

Kinnunen muotoilee tunteneensa jonkinmoista kyllästymistä, mutta burnoutiin hän ei työnpaljoudessa ajautunut.

– Olen aina ollut hyvä terapoimaan päätäni.

Katuuko Kinnunen työvalintojen vaatimia uhrauksia?  

– Mielestäni en ole uhrannut työlle mitään, mikä olisi yksityiselämästäni ollut poissa. Lapset ja kaikki muu ovat keikkuneet mukana. Se on ollut meidän elämämme, kaikki yhdessä nipussa, hän vastaa.

Lasten ollessa pieniä perhe vietti useana kesänä vapaitaan saaristossa omassa rauhassaan, vain tuttujen naapureiden läheisyydessä.

Elämänsä rakkaudet Kinnunen kuittaa siteeraamalla isoisäänsä.

– Kun se heittää hurstin silmille, ei ihminen näe, ei kuule mitään. Rakkauden humussa ollaan vähän, eikä ihan niin vähääkään, sekaisin.

Hyvää ystäväänsä, edesmennyttä Leo Lastumäkeä Kinnunen muistaa lämpimästi. Miesten yhteispeli sujui alusta asti, ja he hauskuuttivat muiden muassa Ällitällissä ja Älyvapaassa palokunnassa.

– Perusidea oli yksinkertainen. Puhuimme totisella naamalla pääasiassa täyttä soopaa.

Ennen vanhaan jutut käsikirjoitettiin ja harjoiteltiin hyvin. Malliesimerkki on yli 20 vuoden yhteistyö käsikirjoittaja Pertsa Reposen kanssa. Hänkin on jo manan majoille mennyt, samoin Kinnusen hyvä kumppani Ere Kokkonen.

– Paljon puhutaan, että esiintyjien naama kuluu, mutta Spede Pasanen sanoi, että se on paskapuhetta. Naamahan tulee tutuksi.

Runsas viihteen tekeminen oman yrityksen nimissä vei Heikki Kinnusen verohelvettiin. Kinnusen mielestä verottaja määräsi verot väärin perustein, ja kaikista valituksistaan huolimatta Kinnunen on pysynyt maksumiehenä jo 20 vuotta.

Kinnunen kertoo, että 2,5 miljoonan markan bruttotuloista veroseuraamukset olivat 5,5 miljoonaa markkaa. 

– Koska en maksanut niitä, maksettavakseni määrättiin kuusi miljoonaa markkaa, joka vastaa miljoonaa euroa.

Kinnunen laski, että jos hän olisi vienyt kaiken tienaamansa – yhtä tupakka-askiakaan potista vähentämättä – hän olisi silti jäänyt verottajalle velkaa kolme miljoonaa markkaa.  

– 1990-luvulta lähtien verottaja on koko ajan perinyt minulta kolmanneksen palkkojeni netosta, ja koko päätös perinnästä on yksipuolisesti verottajan tulkinta.

Kinnunen laskee, että vapaus koittaa 74-vuotiaana. Velkavankeutta on neljä vuotta kärsittävänä.

Veroneuvojen sijaan hyvänä ruoanlaittajana tunnettu Kinnunen kertoo, miten hän valmistaa pääsiäislampaan.

– Kuoritaan lampaasta rasva ja nahka sekä raavitaan kalvot. Maustetaan valkopippurilla ja suolalla. Kuorrutetaan runsaalla valkosipulivoilla, lyödään uuniin ja valellaan. Tarjoillaan valkosipuliperunoiden kera. Ja eikun seuraavana päivänä suutelemaan vastanäyttelijää näyttämöllä.

Viimeinen rooli Heikki Kinnusella on jo tiedossaan.

– Näyttelen miljoona vuotta vanhaa kiveä, joka vaiti katselee näyttämön tapahtumia. Kivi ei ota kantaa, kunnes lopuksi lausuu ainoan repliikkinsä: ”Aivan sama.” ●

Teksti Hannu Koskela, kuvat Harri Hinkka ja A-Lehtien kuva-arkisto