Heidi Herala, 60: ”Haaveeni on olla mummi – On mulla haikeus, katson lastenvaunuja kadulla sillä silmällä”

Oulunkyläläisen rivitalon ovelle tunkee touhukas häntää vispaava tyyppi täynnä intoa ja empatiaa: tervetuloa, tervetuloa! Toivo Valentin Heralan – ikää kaksi vuotta, rotu portugalinvesikoira – takana emäntä Heidi Herala pääsee tervehtimään vasta, kun touho on saanut vinkulelunsa on esitellyksi.

Useampia tunteja myöhemmin Toivo saattelee vieraan ulos siihen sävyyn, että lähteepä lopulta, ja hänet huomataan taas. Vastaanottokomitean lisäksi talossa asuvat Seppo Maijala, 76, ja Heidin ja Sepon neljästä lapsesta nuorin, 16-vuotias Eero. Koti on viihtyisästi asujiensa näköinen, ei edustuspönötykseen viritetty.

Sellainen turvapaikka, että Heidi voi tyynesti kertoilla vaikeistakin asioista. Kehnosta itsetunnostaan, alituisesta itsensä epäilystä ja vähättelystä, käsittelemättömistä traumoista ja suruista, rassaavasta vertailusta loistaviin, kaikkien tuntemiin vanhempiin, näiden jättämästä pitkästä varjosta ja hitaan hiipumisen haikeudesta.

Asioista, jotka tuntuvat lähes käsittämättömiltä, kun kuuntelee ja katselee kaunista, sanoissaan analyyttisen kirkasta kymmenistä rooleista kiitettyä kuusikymppistä näyttelijää.

Näitä samoja teemoja käsitellään syventyvästi vastikään ilmestyneessä Liisa Talvitien kirjoittamassa Heidi Heralan elämäkerrassa Teatteria koko elämä (Tammi).

Oi niitä aikoja! Heidi ja Seppo kesällä 2007. Kuva: Heidi Korsman-Hirvonen, AOP.

Heikko itsetunto, mistä se tulee?

Mistä kumpuaa ihmisen heikko itsetunto, miksi joku muistaa lapsuudesta asti vain pahat sanat ja hyvät katoavat?

Tätä Heidi Herala on pohtinut paljon, itsekseen ja terapiassa.

– Hirveästi teen töitä, etten vähättelisi itseäni. En vähättele tietoisesti tai sillä tavalla laskelmallisesti, että mollaan, kunnes toinen alkaa toppuutella. Ei se niin ole. Tietynlainen huono itsetunto aktivoitui teatterikoulun jälkeen, kun alkoi avoin ammatillinen vertailu. Paljon kuulin asiattomuuksia ja ilkeyksiä, Heidi Herala sanoo.

Hänen vanhempansa, Marja Korhonen (1924–2014) ja Helge Herala (1922–2010) olivat sukupolvensa näkyvimpiä näyttelijöitä, teatterista, elokuvista ja televisiosta tuttuja, omaleimaisia, sanavalmiita ja pelottomanoloisia taiteilijoita.

– Teatterikoulussa Jouko Turkka halusi yhtenä päivänä, että näyttelen kuin Marja, hitaasti ja älyllä, ja toisena päivänä niin kuin Helge, sähäkästi ja vikkelästi. Ja sitten hän kirosi epäonnistuneensa, kun jumalauta näytän niiltä molemmilta! Yritin sitten soveltaa Turkan oppeja niin sanottujen tavallisten ohjaajien kanssa, ja se varmaan näytti lähinnä vain omituiselta. Yritin sitä kautta luoda jotain identiteettiä, ja menin samalla kauemmaksi itsestäni. Väistelin itseäni.

– Marja sanoi ilman mitään itsesääliä, että sua kyllä helpottaa sitten joskus kun meitä ei enää ole.

Heidi sanoo olevansa auktoriteettiuskoinen, jolle esimiesasemassa olevan sana painaa ja merkitsee, vaikkei edes esimerkiksi ohjaajaa erityisesti arvostaisikaan.

– Oma itse häviää. Se identiteetti, joka pitää sisällään äärettömän hauraan, äärettömän herkän, ja yhtä voimakkaan ja taloja siirtävän, alati ristiriidassa olevan henkilön. Jonka kaikilla ominaisuuksilla pitäisi olla käyttöä tässä työssä!

– Hirveästi teen työtä, etten vähättelisi itseäni.

Sinusta ei koskaan tule mitään

Lähes uskomattomilta kuulostavat Heidin tarinat siitä, miten hänen tekemisiään ja ulkonäköään kommentoitiin kaupassa hyllyrivien välissä ja kassalla, useimmiten hymyssä suin. Kajottiin hänen ulkonäköönsä, nenänsä kokoon, pituuteen, sanottiin, että et ole sitä ja tätä, eikä sinusta koskaan tule mitään.

– Nyt hämmästyn enemmän sitä, kun joku tulee ja sanoo, että terve, ooksä se näyttelijä, koska jäät eläkkeelle? Olen ihan että mitä mitä, mistä nyt puhutaan: aion jatkaa työelämässä vielä useamman vuoden, Heidin parahtaa.

Niin on käynyt, kuin Marja Korhonen ennakoi: kollegoiden uusi kolmikymppisten sukupolvi ei tiedä Heidin taustaa, jollei satu olemaan teatteriperhettä.

– Joskus se voi tuntua jopa surulliselta. Miten nopeasti ihmiset unohdetaan. Muistan miten satuin olemaan Kansallisteatterin keskuksessa, kun Henny Waljus, pieni henkilö ruskea turbaani päässään lähti siitä ruskean jenkkikassinsa kanssa viimeisen näytöksensä jälkeen, että no niin hei sitten. Hän oli tehnyt vuosikymmeniä hienoa karaktäärityötä siinä talossa, ja siitä vain poistui.

– Oliko hänelle järjestetty juhlia – ei varmaan? Miten ylipäätään muistettiin lähtijöitä? Tänä päivänä onneksi huomioidaan, ennen kaikkea kollegat huomioivat.

Heidi ihmettelee, miksei kysellyt äitinsä kurssikavereilta asioista, miksei Marja Korhonen kysellyt oman äitinsä Heidi Blåfieldin aikalaisilta?

– Olinko niin itsekäs, elinkö vain sitä omaani, etten kysynyt Helsingin kaupunginteatterin kollegalta Rauni Ikäheimolta, äidin kurssikaverilta, vaikkapa heidän työtavoistaan? Tyttäremme Inka sanoi ensimmäisen kerran 14-vuotiaana, että kirjoittakaa isän kanssa muistiin mitä juttelette. Totesi, että kun te ette näköjään kirjoita, niin minä haastattelen ja kirjoitan. Hyvä Inka!

Heidi sai juuri Turo-veljeltään nelituntisen koosteen perheen kotifilmeistä vuosilta 1960–84. – Niin paljon paijaamista, läheisyyttä, riemua! Tunsin valtavaa kiitollisuutta. Miksen muistanut näistä mitään, Heidi miettii.

Kutsumaton vieras

Marja Korhosella oli taakkansa omasta taustastaan. Hänen äitinsä Heidi Blåfield oli 1920-luvun palvottu, kaunis hurjapäinen näyttelijä, joka menehtyi angiinamyrkytykseen kun Marja oli seitsenvuotias. Isä, näyttelijä Jaakko Korhonen kuoli neljä vuotta myöhemmin. Marjan ja hänen pikkusisarensa Heidin, nämä ihanan Heidi Blåfield-ressukan lapsiressukat, kasvattivat isovanhemmat.

Marja muisteli, miten hänelle sanottiin aina, että kyllä äitis oli niin kaunis ja lahjakas – jäi tunne, ettei millään voi yltää lähellekään samaa. Marja arveli pysähtyneensä henkisesti 12-vuotiaan tasolle, kummaan syyllisyyteen ja kelpaamattomuuteen. Marjan pikkusisko Heidi Korhonen menehtyi tuberkuloosiin 28-vuotiaana.

– Kuolema oli kutsumaton vieras, joka asui meillä, tuttu. Myös siksi, että isoveljeni Jarkko, minua kahdeksan vuotta vanhempi, kuoli auto-onnettomuudessa 21-vuotiaana. Kukin meistä suri tahollaan ja tavallaan, isä ja äiti, isoveljeni Turo. Eihän meille sanottu, että älkää puhuko Jarkosta, ei vaan hirveästi puhuttu, Heidi muistelee.

– Joskus äiti kertoi näkevänsä joka yö unta Jarkosta. Hänestä se oli lohdullista: näkee edes unessa. Meediot olivat silloin muotia, isot tilaisuudet Balderin-salissa ja koti-istunnot. Mentiin koko perhe. Ne olivat kiinnostavia ja kauhistuttavia, todella pelottavia tilaisuuksia. Ymmärrän isää ja äitiä hyvin. Eivät halunneet päästää irti, ikävää ja suruahan se oli. En tuomitse ketään. Itse uskon, että elämä päättyy kuolemaan.

Isä oli koko kansan Heguli

Helge Herala teki valtavasti töitä, teatterissa, elokuvissa ja televisiossa, ja oli aikuisille ja lapsille tuttu Hegulina.

– Olivathan he sillä tavalla erikoisia vanhempia, että heidät tunnettiin. Jossain vaiheessa koulussa sanottiin, että diivaan. En uskaltanut kertoa, että isä hakee minut, vaan että mua tullaan hakemaan. Etten vain suututtaisi.

Pankissa ja kaupoissa vanhemmat tunnistettiin, ei tarvinnut näyttää henkilötodistusta, monet asiat hoituivat pelkällä puhelinsoitolla. Isä saattoi puhelimessa esittäytyä aika korskeasti, että täällä puhuu näyttelijä Helge Herala Suomen Kansallisteatterista, terve. Pyrki sillä johonkin.

Joskus Helge päätyi ’ettekö tiedä kuka minä olen’ -esityksiin, ja tytärtä hävetti niin.

– Kun Helge oli siirtynyt Turkuun leipomon pitäjäksi, siellä oli Skopin pankinjohtajana niin hiton kiva kaveri, puhuivat keskenään saksaa ja pankkiiri lykkäsi aina uuden lainapaperin eteen. Jos ei olisi ollut niin mukava kaveerata Helgen kanssa, hanat olisivat menneet kiinni aikaisemmin ja lainavakuudeksi laitettu Naantalin jumalattoman ihana talokin olisi säilynyt, Heidi manailee.

Tytär kuvailee Helgeä pehmeäksi ja lempeäksi, eikä missään tapauksessa kotona vitsejä suoltavaksi viihdyttäjäksi – enemmän äidin jutut naurattivat.

– Äiti oli napakka. Ilman äidin tiukkuutta meillä ei olisi ollut yhtään asuntoa, kun toinen siinä oli niin höveli.

Kotoa ei ole mielessä vanhempien erikoisuus, vaan arjen tavallisuus. Jos kaurapuuroa ei syöty loppuun, se paistettiin. Isä teki makkarakuppeja. Kaikille kolmelle lapselle ostettiin samanlaiset rumat jenkkikassit Leppävaaran Maximarketista, niitä sai hävetä kavereiden koreiden selkäreppujen vierellä, piirustuspaperina toimivat vanhat roolivihot.

Helge Herala hemmotteli Heidiä, pientä prinsessaansa, tässä kesäkedolla Kuhmoisissa.

Veli pääsi irti huumeista ennen kuolemaansa

Pitkään ei Heidi Heralan tarvitse miettiä, kun hän näkee suvussa ja taustassa myös hyvää.

– Paljon hyviä keskusteluja, tunteiden ymmärtämystä, puhuttiin samaa kieltä. Marjaa saan kiittää siitä, että uskalsin ryhtyä tekemään monologeja. Minulla oli työpaikka, mutta välillä ei mielestäni riittävän haastavia töitä, enemmänkin vanhan toistoa.

– Aloin jo olla vähän katkera ja kyyninen, kun Marja sanoi, että tee sinä likka monologeja, älä jää toisten varaan – niin ne suuret näyttelijät tekee, ja otti vielä esiin Ella Erosen ja Eeva-Kaarina Volasen! Monta kertaa Marja tosin myös varoitteli ja analysoi tapaani tehdä töitä. Vaati. Katsoi minua niiden omien pelkojensa kautta, joita hänellä oli näyttelijänä.

Äidin tölväysten kanssa yhtä syvälle mieleen painuivat Jukka Kajavan ja Pii Kolben ilkeilyt.

Yhtä vanhempiensa muodikasta ratkaisua Heidi suree.

– 60-lukulainen vapaa kasvatus oli varmaan virhe. Minun annettiin olla teillä tietämättömillä, eikä oikein otettu vastuuta asioista. Se varmaan johtui siitä, miten vaikeaa oli isoveljen Jarkon kanssa, huumausaineita ja muuta. Niistä hän selvisi jumalan kiitos pari vuotta ennen kuolemaansa. Ymmärrän, että huomio meni Jarkkoon – mikä huoli ja hätä siinä onkaan ollut!

Heidi myös vietiin terapiaan jo 11-vuotiaana.

– Äiti laittoi minut psykologille ennaltaehkäisevästi, ettei tulisi kamala murrosikä. Olisi varmaan pitänyt antaa tulla lunta tupaan vaan, että asiat tulevat ulos. Murrosiässähän ihminen murtautuu jostain, alkaa tulla omaksi itsekseen. Aikuisiällä olen itse hakeutunut terapiaan, ja ne ovat olleet hyviä, pitkäaikaisia kohtaamisia.

Tytär tunnistaa itsessään äidiltä tutun draamantajun, ylisuojelevuuden ja ikuisen varoittelun tarpeen.

– Jälkikasvuun tämä on heijastunut vähän ikävästi. Lapset ovat eri ikävaiheessa sanoneet, että voisitko joskus vain iloita jostain asiasta! Etukäteen murehtimalla yritän vahventaa itseäni pahimpaan.

Marja Korhonen ja pikku-Heidin ihaileva katse kotona Munkkiniemessä.

Rakkaus puraisi kesäteatterissa

Seppo Maijala ja Heidi Herala tutustuivat ja rakastuivat kesäteatterin näyttämöllä, kun Heidi oli vielä teatterikoululainen. Maijala oli 16 vuotta vanhempi arvostettu näyttelijä, naimisissa ja 6-vuotiaan Venlan isä. Naimisiin he menivät heti kun Sepon avioero oli selvä.

Heidi sanoo, että jokin elämänvaihe jäi siinä elämättä ja identiteettiä rakentamatta, kun lähti suoraan vanhempien luota vaimoksi. Tuli myös kirvelevä mustasukkaisuus aviomiehen menneisyyttä kohtaan.

– On varmaan epäreilua lasta kohtaan sanoa, miten paljon raskaus nosti itsetuntoani. Oli iso vatsa ja tehtävä tässä maailmassa. Fyysisesti voin muuten kauhean hyvin – paitsi että selkään sattui hirveästi, minulle oli juuri tehty nikamapainauman takia suuri selänjäykistysleikkaus.

– Viihdyin itsessäni älyttömän hyvin, estrogeenitaso oli pilvissä. Ensimmäisen lapsen kanssa oli ihanaa, kolmihenkinen pieni perhe. Eihän se tietenkään ollut samanlaista kun meitä oli neljä, viisi ja sitten kuusi.

Lauri Maijala syntyi 1986, Juhani 1989, Inka 1996 ja Eero 2003. Lauri on ylistetty teatteriohjaaja ja tuleva KOM-teatterin johtaja, Juhani on teatteri-ilmaisutaidon opettaja, Inka opiskelee ja on aloittanut Ylioppilasteatterissa, Eero tanssii nykytanssia ja balettia.

– Eeron syntyessä olin 43-vuotias, iäkäs ja biologisesti vanhempi. Kaikki oli erilaista ja hienoa. Raskaaksi sen ajan teki huoli omista vanhemmista. Väsymyksen määrä ei tullut siitä, että minulla oli vauva 43-vuotiaana, vaan siitä, että tuli tavallaan kaksi ylimääräistä vauvaa. Onneksi jaettiin Turo-veljen kanssa tätä vastuuta.

– Harmittaa, etten kysellyt äidin kurssikavereilta, teatterikollegoiltani, menneistä. Olinko niin itsekäs? Tyttäremme Inka on ryhtynyt kirjaamaan Sepon ja minun jutteluita. Hyvä Inka! Ja pitäkää kaikki päiväkirjaa!

Lapset läsnä kuolinhetkellä

Marja Korhosen vei Alzheimer, Helge Heralan diabetes. Esirippu liukui eteen hitaasti.

– Onko ihminen koskaan valmis? Isän kuolinvuoteella kysyin, pelottaako häntä jokin – en uskaltanut käyttää sanaa kuolema. Isä sanoi miettivänsä, että olisiko sittenkin pitänyt valita se sotilasura! Yritin sanoa, että älä hyvä ihminen tuollaista tässä vaiheessa mieti, olet tuottanut omalla työlläsi iloa Suomen kansalle – ihanaa että sait näytellä niitä natsiherrojasikin.

– Kuolinhetkellä meidän lapset olivat siinä, vain Lauri ei päässyt. Papuli oli heille tärkeä, vanhempani olivat usein lasten kuskeina ja vahtina. Jostain syystä vedin käden lippaan kunnianteoksi palvelutalon eteisessä, kun isää kannettiin ohi ruumisautoon.

Marja viipyi pari vuotta Helgeä pidempään, muttei enää tunnistanut läheisiään.

– Vaikka tietää, että aika ei käänny toiseen suuntaan ja lähtijälle on helpotus päästä pois, irtipäästäminen on vaikeaa. Niin lopullista. Äidin lähdön hetkellä oltiin siinä Turo, Seppo ja minä.

– Äidin pöydällä oli isän myyjäisistä ostama askare, söpö pupu viiksineen. Ja minä näytän sitä pupua tiedottomalle äidille, että katso äiti, pupu tässä, Helge odottaa sinua. Ihan järjetöntä: olen pieni tyttö, joka yrittää sanoa, että kaikki hyvin, pupu on tässä.

Seppo ja Heidi kesällä 2007. Kuva: Heidi Korsman-Hirvonen, AOP.

Ovatko näyttelijät ikuisia lapsia?

Millaista on olla kuusikymppinen. Tarkoittaako aikuisuus sitä, että on tylsää, vai että mittakaava alkaa olla mallillaan, on voimaa, rauhaa ja uutta kivaa?

– Mittasuhteet kuulosta hyvältä. Työn kautta persoonaan liittyy leikkiminen, lapsenmielisyys, tunteiden käyttäminen, ja se on ihanaa ja etuoikeutettua. Se on loukkaavaa, kun sanotaan, että näyttelijät ovat ikuisia lapsia – me ollaan tiedostavia ihmisiä. Aikuisuus on kypsää vastuunottoa. Tylsä voi olla hyvin nuorenakin, jos lukitsee itsensä johonkin muottiin.

Heidi arvelee olevansa näyttelijänä fyysisempi kuin kaksikymppisenä, vaikka nivelsäryt raastavatkin. Tapa ajatella on aina ollut kehollinen, nyt sitä osaa toteuttaa tehokkaammin.

– Olen tullut rohkeammaksi ja helpommin paikkani ottavaksi. Kuunnellaan enemmän, kun on tullut ikää. Hienoa, että nyt kuunnellaan nuoriakin naisia toisin kuin ennen: naisen paikka on yhtä itsestään selvä kuin miehen. On sellainen olo, että nyt on mun vuoro! Suhtaudun itseeni rakkaudellisemmin, ymmärtäväisemmin. Toivon, että empatiankykyä karttuu yhä.

Heidi sanoo, että iloa löytyy niin monesta asiasta.

– Kun lapsi soittaa ja kertoo jotain kivaa tapahtuneen – jokin ratkaisu elämässä on löytynyt. Positiiviset uutiset, erityisesti lääketieteelliset keksinnöt, ilahduttavat. Hyvä elokuva, dokumentti, kirja tuo iloa, koskettaa, itkettää, olen hetken valoisampi ihminen. Hyvä kritiikki nostattaa, uusi rooli, ja se että löydän jonkin kivan vaatteen ja tulee itsevarmempi olo.

– Haaveeni on olla – vaikka tätä en voisi sanoa, koska se ei mun asiani – mummi. Ei ole ihan sattumaa, että meillä on tuo Toivo Herala. On mulla haikeus, katson lastenvaunuja kadulla sillä silmällä.

– Koira saa tulla sänkyyn tuhisemaan, toisin kuin ensimmäinen koiramme. Helpommin tulee paijatuksi koiraa kuin siinä vieressä kuin miestä. Kätemme koskettavat koiran pehmeässä turkissa, Heidi tirskahtaa.

Avioparin tuntuvan ikäeron sanotaan korostuvan ja muuttuvan vuosikymmenten kuluessa.

– Minulla on ollut fyysisiä vaivoja kauemmin ja isompia kuin Sepolla – hyvässä kuosissahan hän on. Maailmankuvat eroavat, Seppo tykkää mennä tarkastelemaan menneitä, rakastaa vanhoja valokuvia. Minä en halua, ahdistun niistä – tulee ikävä. Nyt on ehkä ärtyisempää, vaikka aina me on riidelty ja sovittu.

– Yhä useammin kuulen lauseen: ”Odotapas kun tulet tähän ikään”. Se ehkä kertoo jotain. Mutta Sepolla on vireillä mukava teatterityö, joka on piristänyt kummasti. Tässä me yhdessä pötkötellään ja mennään eteenpäin, kun on tähänkin asti päästy!

Meikki ja hiukset tintti valanti. Tyyli matisa nassir. Heidin Takki ja huivi Tagliatore, Drake’s, Vaatturiliike Sauma; poolo Boomerang; Ruutupaita ja housut Marimekko, Sokos. Korut: aarikka, Kalevalakoruja Uhanadesign.