Heidi Foxell ja vuodet ampumisen jälkeen: ”Aion vielä kävellä ilman tukea”

Olen siellä vartissa. Anteeksi, anteeksi! Heidi Foxellin ääni puhelimessa on hengästynyt. Hän tunnustaa olevansa fysioterapeuttinsa oven edessä sen sijaan, että olisi kotonaan antamassa sovittua haastattelua. Kuuluu vuorotellen kiroilua ja pahoittelua.

Viisitoista minuuttia myöhemmin Heidi rullaa kotipihaansa pyörätuolilla. Hän kertoo, että aikataulut ovat menneet sekaisin, koska kalenteri on ollut viime aikoina harvinaisen täynnä. Aamu on alkanut jo kuudelta, sillä Heidillä ja hänen vaimollaan Noora Salinilla oli seitsemältä aika hierojalle.

– Eipä ehdi juuri loikoilla sohvalla, Heidi sanoo.

Eteisessä vastaan syöksyvät valkoiset karvapallerot nimeltä Nox ja Vida. Kleinspitz-rotuiset koirat ovat Heidin silmäterä. Asetumme sille sohvalle, jossa Heidi kertomansa mukaan viihtyy erittäin vähän.

Hän kertoo arjestaan, joka koostuu töistä, päivittäisestä treenaamisesta, puolison kanssa kokkaamisesta, koirien ulkoiluttamisesta ja koukuttavista Netflix-sarjoista.

– Noora herää yleensä ennen minua, mutta minäkin nousen viimeistään yhdeksältä. Jos Nooralla on etäpäivä, juomme joskus aamukahvit yhdessä. Olen aika äreä aamuisin ennen kuin olen saanut kahvini ja herännyt kunnolla.

Iltaisin pari katsoo uutiset olohuoneen lattialla istuen. Noora venyttelee ja Heidi tekee jalkatreeniä. Sen jälkeen on aika vetäytyä sänkyyn kuuntelemaan äänikirjaa.

– Arkeni saattaa kuulostaa jonkun korviin tylsältä mummoelämältä, mutta minulle tämä on toteutunut unelma.

Heidin elämän olisi pitänyt olla kahdeksan vuotta sitten mahdollisuuksia täynnä. Hän oli melkein neljän sairaalassa vietetyn vuoden jälkeen päässyt vihdoin kotiin. Hän oli käynyt monta kertaa kuoleman porteilla ja selviytynyt kuin ihmeen kaupalla.

– Minun olisi pitänyt olla onneni kukkuloilla, mutta minusta tuntui, etten jaksanut edes hengittää.

Mikään ei innostanut ja ja elämänhalu oli poissa. Hän nukkui puoleenpäivään ja joutui keräämään kaikki voimansa, jotta jaksoi kulkea matkan sängystä sohvalle. Siinä hän lojui koko päivän tuijottamassa televisiota. Ulkona Heidi kävi ainoastaan, kun koira piti käyttää lyhyellä lenkillä. Mielessä myllersivät tummat ajatukset.

Heidi muistaa olleensa noihin aikoihin koiransa kanssa lenkillä Vantaanjoen varrella. Synkkä ajatus siitä, kuinka helposti hän voisi rullata pyörätuolilla veteen ja hukuttautua, välähti mieleen varoittamatta.

– Sitten mietin, että olen liian hyvä uimaan tappaakseni itseni vedessä, ja jatkoin lenkkiä.

Suomi tuntee Heidi Foxellin tarinan. Heidi oli nuori poliisiopiskelija, joka haavoittui hengenvaarallisesti ammuskelussa Hyvinkäällä keväällä 2012. Kahdeksantoistavuotiaan ampujan hirvikiväärin laukaus osui Heidiä vatsaan ja hän haavoittui hengenvaarallisesti. Vuodet 2012–2015 Heidi vietti sairaalassa ja kuntoutuksessa. Hänet leikattiin lukemattomia kertoja.

Karmeat sattumat seurasivat toisiaan. Vuonna 2014 Heidi sai hoitovirheen seurauksena selkäydinvamman, joka johti jalkojen osittaiseen halvaantumiseen. Hän oli jo kuntouttanut itsensä lähes käveleväksi, mutta vamma vei hänet pyörätuoliin. Hoitovirheestä alkoi myös sietämätön hermokipu, jota alettiin lääkitä opiaateilla.

Ikään kuin siinä ei olisi ollut riittävästi, vuonna 2016 Heidi sairastui leukemiaan. Alkuun ennuste oli huono, mutta lopulta hoidot tepsivät.

– Syöpähoitojen jälkeen pääsin vihdoin muuttamaan ensimmäiseen omistusasuntooni. Minulle oli koira ja oma autokin. Olisi pitänyt olla onnellinen, mutta vajosin synkkyyteen.

Itsetuhoiset ajatukset valtasivat mielen salakavalasti.

Heidi havahtui tilanteensa vakavuuteen, kun tajusi leipää leikatessaan miettivänsä, kuolisiko nopeammin viiltämällä auki kurkkunsa vai ranteensa.

Heidi kirjoitti riipivät ajatuksensa ylös ja näytti ne psykologille, joka oli tavannut häntä pitkien sairaalajaksojen aikana. Psykologi tapasi Heidiä ensin itse ja järjesti tämän sitten kolmevuotiseen terapiaan. Diagnoosina oli vaikea masennus.

– Vasta terapiassa aloin käsitellä kaikkea, mitä minulle oli tapahtunut. Siitä alkoi pitkä matka itseeni.

Tuota matkaa Heidi käy läpi kirjassaan, jossa hän kertoo tähänastisen tarinansa omin sanoin. Kirja nimeltä Tuska, voima, rakkaus ilmestyy lokakuussa.

– Kun sain kirjan valmiiksi, oloni oli puhdistunut. Tuntuu, että olen viimein saanut jonkinlaisen rauhan.

Noxi ja Vida keskeyttävät puheet haukunnallaan. Heidi komentaa koiriaan tottuneesti ja toteaa, että välillä tytöt puolustavat reviiriään välillä turhankin hanakasti.

Haukunnan laannuttua Heidi alkaa muistella aamulenkkiään koirien kanssa. Koirat olivat yllättäneet hänet iloisesti tekemällä kakat samaan aikaan heti lenkin aluksi. Häntä naurattaa ajatus siitä, kuinka paljon puhdasta iloa koirien synkronoitu kakkaaminen voi tuottaa.

– Se oli päivän paras hetki! hän sanoo ja hautaa kasvot kämmeniin.

Tarinalla on huumoriarvoa, mutta se myös summaa Heidin nykyistä elämänfilosofiaa. Hän ajattelee, että onnellinen arki koostuu mikrohetkistä, pienen pienistä onnensykäyksistä, jotka menevät herkästi ohi, jos niihin ei erikseen kiinnitä huomiota.

– Sellainen oli esimerkiksi eilen illalla, kun kokkasimme Nooran kanssa yhdessä ja yhtäkkiä pussasimme.

Pikkuhetkistä kumpuavaa hyvää oloa Heidi pyrkii kantamaan mukanaan. Se kannattelee silloinkin, kun tapahtuu jotakin ikävää tai fiilis on muuten matalalla.

– Tiedän kokemuksesta, että elämä on hauras. Tämä voi loppua milloin tahansa, ja siksi onni on löydettävä jokapäiväisestä arjesta.

Tänä vuonna Heidin onnellisuusfilosofia on joutunut isojen haasteiden eteen. Tammikuussa häneltä leikattiin munasarjakysta, ja operaatiosta seurasi vakavia komplikaatiota. Tilanne oli pahimmillaan jälleen hengenvaarallinen. Alkuvuosi kului sairaalassa.

– Tein sitä, missä olen paras, eli kärsin. Kärsin ja taistelin.

Nyt taistelun panokset olivat paljon suuremmat kuin ennen. Heidi halusi jäädä eloon, jotta saisi pitää elämän, jollaisesta ei ollut aiemmin osannut edes haaveilla.

– En pelkää kuolemaa, vaan sitä, että menettäisin Nooran ja kaiken sen, mitä olemme rakentaneet.

2020-luvun alussa Heidi oli alkanut ajatella, että hänelläkin voisi olla mahdollisuus parisuhteeseen. Hän kuvailee kirjassaan, kuinka alkoi pikkuhiljaa muodostaa itsestään uutta kuvaa naisena. Muuttunut keho tuntui ensin kelvottomalta miellyttämään ketään, mutta hiljalleen Heidi alkoi nähdä peilikuvassaan kauneutta.

– Pidin kasvoistani ja vahvoista käsistäni ja selästäni. Aloin koristella käsivarsiani tatuoinneilla.

Heidi rohkaistui tapailemaan muutamia naisia. Fyysinen läheisyys tuntui huumaavalta. Lyhyet tapailut eivät johtaneet mihinkään vakavaan, mutta toivat itsevarmuutta. Kun Heidi latasi deittisovelluksen, hän oli valmis löytämään oikean tyttöystävän. Melkein heti vastaan tuli upea punapää, joka vei kerralla jalat alta.

– Noora piti minusta juuri sellaisena kuin olen. Se vahvisti kehosuhdettani ja aloin luottamaan siihen, että en ole hirvitys.

Heidi uskoo, ettei olisi ilman puolisoaan siinä pisteessä elämässään, missä on nyt.

– Hän oli ensimmäinen ihminen, joka ei kohdellut minua uhrina eikä säälinyt. Noora näki, millaiseen noidankehään olin itseni ajanut, ja alkoi haastaa käytöstäni.

Noora oli se, joka huomautti Heidin jääneen koukkuun vahvoihin kipulääkkeisiin. Hänen tuellaan Heidi alkoi pyrkiä lääkkeistä eroon. Nyt Heidi ei käytä lainkaan opiaatteja, mutta on silti kivuton.

– Se tuntuu uskomattomalta. Vasta nyt tajuan, kuinka paljon kipu rajoitti elämääni. Se vaikutti kaikkiin valintoihini ja sulki minut kuoreeni.

Heidi liikkuu pyörätuolilla, mutta kuntouttaa itseään lähes joka päivä. Hän käy fysioterapiassa ja vyöhyketerapiassa, vesijuoksee ja jumppaa lihaksiaan joka ilta. Ennen kystaleikkausta Heidi käveli kotona rollaattorin avulla. Hän uskoo pääsevänsä samaan tilanteeseen ennen joulua. Sen jälkeen seuraava tavoite on kävellä kepeillä ja lopulta omin jaloin, ilman mitään tukea.

– Kävely samalla vähän pelottaa. Entä jos annan kaikkeni, eikä sekään riitä? Samalla tiedän, etten voi elää itseni kanssa, jos en yritä.

Heidi muistelee kirjassaan kipeimpiä hetkiä matkansa varrelta. Hän palaa kirjassa ampumisen jälkeisiin hetkiin, jolloin hän makasi kaksi kuukautta teho-osastolla hengitysputki suussaan pystymättä liikuttamaan mitään muuta kuin silmiään. Kuinka hän kykeni tuijottamaan ainoastaan huoneen kattoa ja sen häikäisevän kirkkaita halogeenivaloja.

– Silloin ajattelin, että mikään hetki ei kestä ikuisesti, ei tämäkään. Se on lohdullisin ajatus, mitä minulla on koskaan ollut.

Ennen jokaista leikkausta Heidi toisteli itselleen: taistele. Hän ei tiedä, mistä sisu kumpusi. Ehkä geeneistä ja kasvatuksesta, Heidi epäilee. Hänen äitinsä ja äidin- äitinsä ovat molemmat vahvoja naisia.

– Taistelutahto auttoi silloin, kun piti taistella hengestä. Mutta se kääntyi itseään vastaan, kun pahin oli ohi. Yritin pysyä vahvana, enkä kertonut pahasta olostani ennen kuin olin syvästi masentunut.

Hän sanoo olevansa edelleen vihainen vuonna 2014 tapahtuneesta hoitovirheestä, jonka seurauksena hän joutui pyörätuoliin ja alkoi kärsiä hermokivuista. Kukaan ei ole ottanut virheestä vastuuta eikä pyytänyt anteeksi.

– Olen pystynyt päästämään irti, mutta en ole antanut anteeksi.

On ollut tärkeää päästää irti siitä, mihin ei voi vaikuttaa. Suurin oivallus matkan varrella on ollut Nooran oppi ulko- ja sisäkehästä. Ulkokehällä ovat asiat, joihin ei pysty itse vaikuttamaan. Niitä ovat esimerkiksi ampuminen, hoitovirhe ja syöpä. Leukemia on edelleen olemassa, mutta remissiossa eli elpymisvaiheessa. Heidi ottaa päivittäin syöpälääkkeen, mutta ei ajattele olevansa syöpäsairas, saati kuolevansa syöpään.

– Pystyn pakkaamaan ne asiat arkkuun, heittämään arkun mereen ja sanomaan heipat. Ne ovat menneisyyttä.

Sisäkehällä ovat ne asiat, joihin pystyy vaikuttamaan. Sellaiset, kuten perhe, omat arki, treenaaminen ja tulevaisuudensuunnitelmat.

– Ei tarvitse enää stressata vanhoista asioista, jotka suistaisivat minut masennukseen. Se on turvaa tuova ja rauhoittava ajatus.

Terapiassa – ja arjessa Nooransa kanssa – Heidi on oppinut, kuinka paljon puhuminen parantaa. Kun uskaltaa näyttää heikkoutensa toiselle, tuleekin vahvemmaksi. Hän on antanut itselleen luvan surra kaikkea menetettyä. Sitä, ettei hänestä tullut partioivaa poliisia tai jalkapalloammattilaista. Sitä, että hän on liikuntarajoitteinen ja alttiimpi sairastumaan vakaviin infektioihin.

– Olen tehnyt itseni kanssa paljon töitä, jotta pystyn hyväksymään itseni tällaisenaan. Vaikka kaikki särkyi, olen onnistunut kokoamaan elämäni uudelleen jäljelle jääneistä palasista. Olen nyt aidosti onnellinen.

Heidi haluaa keskittyä tähän hetkeen ja tulevaan, elää aktiivista arkea, jossa on paljon suunnitelmia, mutta johon mahtuu myös spontaaniutta. Hän haluaa matkustaa paljon ja suunnitella Nooran kanssa uuden ulkomaanmatkan aina, kun edellinen on tehty. Hän haluaa kiertää kertomassa tarinaansa eritoten nuorille ja olla esimerkki siitä, että kaikesta voi selvitä.

Lapsihaaveita Heidillä ei tällä hetkellä ole. Hän kertoo miettineensä asiaa silloin, kun alkoi seurustella Nooran kanssa. Vaikka hän ei vatsansa vammojen takia pysty kantamaan lasta, Noora voisi sen tehdä.

– Toistaiseksi olemme kuitenkin päätyneet siihen, että emme halua lapsia. Pidämme vapaudestamme.

Heidi toteutti hieman yli vuosi sitten pitkäaikaisen unelmansa ja valmistui poliisiksi. Hän ei kuitenkaan aio työllistyä ammattiin ainakaan toistaiseksi.

Heidi ja Noora ovat alkaneet yhdessä kehittää nuorille suunnattua väkivaltaan ja sen ehkäisyyn liittyvää konseptia. Heidi kokee, että hänen kärsimyksensä ei ole ollut turhaa, jos sen avulla voi auttaa muita.

– Paskat asiat eivät kestä ikuisesti. Parempaa on tulossa, jos jaksaa tehdä töitä sen eteen.

Meikki Muru Ritala. Stailaus Suvi Poutanen. Keinonahkatakki, Envii/Zalando. Niittipaita, Samsøe Samsøe / Stockmann. Farkkutakki, Obey Clothing / Zalando. Toppi, Rodebjer/Stockmann. Farkut, Rodebjer/Stockmann. Lenkkarit, Arkk Copenhagen / Zalando.