Apu

Hector suomii korona-ajan salaliittoteorioita: "Kuinka kukaan voi suhtautua ihmiskunnan pelastajien työhön halveksuvasti?"

Hector suomii korona-ajan salaliittoteorioita: "Kuinka kukaan voi suhtautua ihmiskunnan pelastajien työhön halveksuvasti?"
Pandemiaeristys sysäsi Heikki Hector Harman, 74, henkiseen harmauteen. Hiljaisuus ja eristys olivat viedä miehen, terveys reistaili, ystävä kuoli. Yhtäkkiä maisema kirkastui ja miehessä on taas voimaa. Silti Hector sanoo, että vanheneminen on niin syvältä, että siitä voisi tehdä biisin.
Julkaistu: 17.11.2021

Lyhyt hetki voi tuoda ihmiselämään muutoksen ja toivon. Syyskuun puolivälissä Heikki ”Hector” Harma, 74, poti vielä syvää korona-apeutta.

– Korona-aika tuntui äärimmäisen rankalta. Ei ollut voimia, kykyä eikä mahdollisuutta elää normaaliin tapaan. Tuli ulkopuolisuuden tunne: olenko mukana oikeasti enää missään, olenko täysin tarpeeton? Tuntui, että elämä loittonee koko ajan. Mutta jossain vaiheessa tapahtuu muutos, kun asettaa itsensä sille alttiiksi: kyllä tämä tästä lähtee!

Marraskuun alussa valo alkoi voittaa. Halu tyhjentää masennuspajatso vaihtui elon etukenoon.

– Nyt elämä tulee taas kohti. Järisyttävä käänne!

Puolentoista vuoden kuristusotteen jälkeen päivä alkoi paistaa. Sitä auttoivat uutiset rokotekattavuuden noususta ja rajoitusten hellittämisestä.

Muutokseen liittyi myös kaksi hyvin henkilökohtaista ja pysäyttävää tapahtumaa.

Ensimmäinen niistä oli se, kun Heikki joutui hyvästelemään vuosikausia sairastaneen rakkaan lapsuudenystävänsä. Se asetti elämänpohdinnat uuteen valoon.

– On ollut levoton olo sen jälkeen. Se oli karu juttu, tämä elämän rajallisuus. Se haastoi: ei tässä perkele ruveta ruikuttamaan! Ollaan kuitenkin hengissä, suhteellisen terveinä ja tolpillaan. Jostain täytyy sen oman luonnon tulla nyt esille. Ja niin on käynyt.

Toinen tönäisijä oli käynti ortopedikirurgin tutkimuksissa. Heikki halusi lopullisesti selkoa siitä, mistä hänen liikkumisensa pitkään jatkunut vaikeus, kivuliaisuus, yösäryt ja jalkojen tunnottomuus voivat johtua.

"Se oli karu juttu, tämä elämän rajallisuus. Se haastoi: ei tässä perkele ruveta ruikuttamaan!"

Takana olivat selkäleikkaus ja lonkan tekonivelleikkaus, sydäninfarkti ja suonien pallolaajennusoperaatio. Mitä olisi tehtävissä? Kirurgi sanoi magneettikuvat tutkittuaan, ettei vaiva ole ortopedinen.

– Hän puhuu luuta, toinen spesialisti lihasta ja kudosta, seuraavat verisuonia ja hermoja. Pyysin täräyttämään lähetteen mahdollisimman moneen suuntaan, että alan selvittää oma-aloitteisesti. Luukirurgi riemastui: ”Tsemppiä!”

Niinpä Heikki päätti aloittaa omahoidon. Fysioterapiaa, lihaskunnon palautusta, koronan salikäynteihin ja uimiseen tuoman pakkokatkoksen paikkausta. Hänen mukaansa edessä on jälleen yksi palaaminen toistuviin kunnon kohennuksiin ja remontteihin.

Tuttu, kannustava fysioterapeutti vakuutti, että korona-aikana huvenneet voimat kyllä löytyvät: lihaksella on pitkä muisti ja urheilijamenneisyys auttaa.

– Olen miettinyt, että menikö tämä koronan syyttelyksi. Antoiko eristäytyminen luvan osavastuun luovuttamisesta? Se on tietynlaisen ihmisen viheliäinen piirre. Ilmeisesti kuulun ihmisryhmään, joka todettuaan jonkin asian olevan vaikeampi kuin osasi ennakoida ei ryhdykään siihen. Kroppa, mieli, historia saavat sotimaan vastaan.

– Muistelmieni ykkösosa päättyy vuoteen 1979. Ei sitä voi siihen jättää. Olen alkanut pureutua kakkoseen. Osaan kirjoittaa massaa paremmin kuin edellistä aloittaessani. Opin vähän päästämään irti ja alan vain naputtaa lyöntivirheisiin takertumatta.

Saman luonteenpiirteensä hän arvelee vaikuttaneen laajemminkin, myös ammatillisesti. Ryhtyminen uusiin seikkailuihin ja kokeiluihin taiteen alalla on tyssännyt johonkin. Se ei ole laiskuutta, vaan epävarmuutta, vieraan ja uuden edessä epäröintiä. Kun mukavuusalueella on kuitenkin pärjännyt varsin mukavasti.

– Nyt moni asia tuntuu annetulta, ilman hengellisiä viittauksia. On sellainen draivi tai moodi päällä, että mun pitäisi opetella sanomaan useammin: Kyllä. Ei sanota ei! Minua pyydettiin äskettäin esiintymään erääseen hyvin arvokkaaseen juhlatilaisuuteen. Sen kaltaisesta tilaisuudesta ei pitäisi kieltäytyä, mutta jostain syystä olen tehnyt niin aika usein. En ole vetänyt keikkaa kolmeen vuoteen – täytyy aloittaa ihan hengitysharjoituksista, Heikki puhkuu arastelevan innokkaasti.

Hector on paluumatkalla elämäniloon.

Selkäleikkaus koronarajoitusten kynnyksellä

Toisin oli keväällä 2020, kun korona oli tunkeutunut jokaisen elämään.

Heikki Harmalle tehtiin selkäleikkaus 17. maaliskuuta, seuraavana päivänä Töölön sairaala meni kiinni ja muuttui koronasairaalaksi. Samoihin aikoihin yli seitsemänkymppiset komennettiin pysymään kotona, kunnosta ja kunkin omasta arviosta riippumatta.

– Pantiin ihan oikeat rajat, eipäs lähdetä minnekään, eikä tavata ketään, eikä ainakaan halata ketään. Sitä kesti niin kauan, että siinä jotenkin luutui sohvaan.

Heikki hyväksyi terveydellisen taustansa takia rajoitukset mielellään – hyvä että kuului suojeltuun joukkoon. Tuli helpotuksena se, ettei omaa ryhmää ainakaan ruveta tähän tautiin tappamaan, vaan suojellaan.

– Rokotuksista ei ollut tietoakaan. Silloin vasta riideltiin siitä, kuka saa rikastua maskeilla ja muilla vempeleillä. Niinhän sodassa aina käy, että jotkut rikastuvat heti. Alussa me siviilit koettiin voimakasta yhteisöllisyyttä, ihmiset kokoontuivat ympäri maailman parvekkeille ja ikkunoihin laulamaan, soittamaan, kiittämään ja arvostamaan hoitohenkilökuntaa ja terveydenhuoltoa.

Hän jatkaa, että kyse on tietysti rahasta, jota ei ole tippunut uurastajille vieläkään. Hän kiroaa väkevästi, kuinka uupuneille kehdattiin lähettää sähköpostikortti kiitokseksi.

– Ensi vuosi tuntuu olevan täynnä hyviä viboja. Ja heti kun noin ajattelee, alkaa jokin naputtaa: joo, joo, mutta seuraavana vuonna ei muuta kuin ruukkuun ja ruukku skrubuun.

Samat perkeleet saattelevat villiintyneitä salaliittoteorioita ja niitä, jotka ovat jättäneet rokotukset ottamatta välinpitämättömyyttään tai voimantuntonsa takia.

– Ainoa salaliittoteoria, jota mielessäni kannatin oli se, että nyt luonto kostaa. Tämä on yksi esimerkki, jossa näytetään isolla kädellä, mistä voisi olla kyse: mitäs pyysitte, ajoitte ahtaalle, täältä pesee kaikenlaista, vielä lisääkin! Kannattaa tsekata Vanhan­ kirkon ruttopuiston portti, jossa kerrotaan, miten rutto vei Helsingin asujamistosta kaksi kolmasosaa vuonna 1710. Sitten joku pikkuhiljaa kekkasi penisilliinin ja rokotukset. Kuinka kukaan voi suhtautua tieteen historiaan ja ihmiskunnan pelastajien työhön halveksuvasti tällaisena aikana!

"Ihan fiksuina ja sivistyneinä pitämiäni suomalaisia näkyi äkkiä julkisissa tilaisuuksissa raivoamassa tieteen kehittämille pelastuskeinoille!"

Pandemiaeristyksissä Heikki vietti paljon aikaa kansainvälisiä uutiskanavia, CNN:ää ja BBC:tä seuraten, kauhistui koronavähättelyä ja Putinin ja Trumpin tapaa kiistää tilanne. Pahemmaksi pisti vielä Brasilian Jair Bolsonaro.

– USA:n pressanvaalien seuraaminen karanteenien keskellä oli omanlaistaan tv-viihdettä, vaikka huoli rasistisen, sovinistisen ja tunnevammaisen Trumpin uudelleenvalinnasta tuntuikin sietämättömältä ja pelottavalta. Hävittyjen vaalienkin jälkeen mies vielä lietsoi yhden sekavasti ajattelevan kansanosan valtaamaan kongressitalon!

Hämmästyttävintä Heikistä oli se, miten kritiikittömästi myös Suomessa alettiin myötäillä somessa Yhdysvalloista leviäviä pähkähulluja QAnon-tulkintoja viruksesta ja sitä torjuvista rokotteista.

– Ihan fiksuina ja sivistyneinä pitämiäni suomalaisia näkyi äkkiä julkisissa tilaisuuksissa raivoamassa tieteen kehittämille pelastuskeinoille!

”Jengi ei jaksanut soitella, kun ei ollut mitään puhuttavaa.”

Korona-aika kuitenkin jatkui ja kansalainen Harman mieli mateli. Vielä tämän vuoden syyskuussa hän mietti vaisulla äänellä kahta surkeaa kesää, jolloin mikään ei ollut ennallaan. Muistiin tuli valkeita läikkiä, kun kaikki meni samaan putkeen, eikä lähimenneisyydessä ollut mitään muistettavaa: oliko se tänä vai viime kesänä?

– Jos pitäisi muistelmiin kirjoittaa tapahtumista omassa elämässä vuodesta 2020 vuoden 2022 alkuun, aikamoista blankkoa olisi. Mikä tietenkin liittyi siihen, että puuttuivat kontaktit ihmisiin. Kohtaaminen puhelimessakin harveni, koska jengi ei vaan jaksanut soitella, kun ei ollut mitään puhuttavaa. Kun ei ole somessa, näköala kaventui entisestään. Digitaitoni ovat olemattomat, sähköposti vain kulkee. Olin pelannut itseni nurkkaan myös ammatillisesti, kun en pysty striimaamaan ja olemaan mukana sitä kautta.

Tuli ja meni sekin joulu, jolloin Heikki jätti lastenlasten lahjat pussissa ulko-ovelle.

"Vaarin tittelillä ei pidä lähteä keulimaan ja romanttisoidusti selvittämään lapsenlapsille maailman isoja asioita. Että minä kerron teille kaiken, mikä on tähtitaivas ja kuu, minä kerron mikä on jumala. Ei ilman, että kysyy välisukupolvelta: saako tällaisia puhua?"

Ympärilläkin hiljeni. Käpyläläisissä omakotitaloissa asujilla ulkoistunnot alkoivat hiljalleen onnistua viime keväänä. Kesäkuussa pihalla vietettiin jo monista menneistä juhlapäivistä koostettuja kemuja. Se oli suurta juhlaa, vaikka olisikin ollut vain jokin kapinen pulla, mehua ja kahvia: ollaan kuitenkin yhdessä. Koripallon heittely lähikentällä oli ihan luksusta.

– Mikä valtava ilo tuli siitä pienestä hetkestä, kun pääsi ensimmäistä kertaa halaamaan lapsenlapsia! Silloin vähän helpotti se ihan fyysinen ikävä sitä pikkuista tyyppiä kohtaan, jota oli saanut pidellä sylissä, kun sen korvantakuset olivat vielä maidontuoksuiset ja jota oli saanut rakastaa ihan erityisellä twistillä, jollaista lapsenlasta kohtaan tuntee. Siinä halatessa ajatteli, että niin, ei tämä varmaan tytöille merkinnyt yhtä paljon kuin tälle vaarille.

Sydäninfarktin jälkeen mökilläolemiseen liittyy pieni pelkotekijä

Heikki Harman ja Sarita Koskelinin perheen mökki on saaressa, venematkan päässä kaikesta, oli sää mikä tahansa. Heikki on usein viipynyt saaren rauhassa pitkälle syksyyn yksin kirjoittamassa – inspiraatiota toi kunnon syysmyräkkä: tulisipa vettä vaakasuorassa silmille niin että sattuu.

Sydäninfarktin jälkeen tuli pieni pelkotekijä. Jos jotain sattuu, känny ei toimi, viidessä naapurimökissä ei satu olemaan ketään paikalla, miten nopeasti ja miten saapuu apu?

– Ei siellä se pelota, että lepakko lentää yöllä makuuhuoneeseen, vaan se, että joutuisi avuttomaksi. Karmeaa. Hellekesä ajoi viettämään enemmän aikaa kotona, jossa ilmastointi tuo viileyden. Himassakin sain työskennellä riittävästi yksin niin kauan kuin Sarita kävi töissä. Mutta korona-aika siirsi hänet etätöihin kotiin, eli… minun työhuoneeseeni, hehheh.

– Ihmislaji voisi suorittaa manööverin, yhteisen puolustuksen. Meitä houkutellaan ihmiskunnan laajuiseen suojeluskuntaan, sekä pandemiassa että ilmastokysymyksissä.

Teamsit ja Zoomit valtasivat Käpylän talon alakerran.

– Se toi haastetta. Yhtäkkiä ei olekaan työhuonetta eikä rauhaa. Ei voi astella yläkerrasta boksereissa kokouksen taustahahmoksi – sori sori, takaisin peruuta! Potentiaalisia työpäiviä meni vitutukseen: ehkä tänään olisi tullut ”Se Biisi, mun Bridge Over Troubled Water”.

Heikki jatkaa, että varmaan esimerkiksi Paul McCartneykin ajattelee kaikkien hienojen biisiensä jälkeen, että vielä ei ole se iso biisi tehtynä, vaikka tulivat Yesterday, Let it Be ja lukemattomat muut. Säilyy haave, että siellä jossain se täysosuma värjyy.

– Olen tässä nyt rämpytellyt kitaraa, että se antaisi mulle lähtökohdan. On tullut joitain harjoitelmia, joista vaistoan, että tästä voisi tulla aika iso biisi. Kesken ovat kaikki nämä vielä. Mutta sitä odotellessa!

"Ei tarvitse mennä hartaana ja ylväästi kohti auringonlaskua"

Silti hän on koko pandemia-ajan ajatellut, että rankinta tämä on nuorille, joiden pitäisi elää kaiken uuden kokemisen ainutkertaista aikaa. Kun se estetään, tulee pettymys, raivo ja pelko. Vanhempi väki osaa käsitellä asiaa vuosiensa läpi ja kautta. Empatiat ovat olleet nuorten kollegojen puolella ja arvostus heidän kekseliäisyyttään kohtaan suuri.

"Isovanhempien taikapiiri ei läpäise vanhempien suojamuuria. Se pitää ottaa, minkä saa."

– Vanhana protestilaulajana tuli semmoinen olo, että nyt lähden mukaan mielenosoituksiin. Kondis vain ei ole sellainen, että olisin voinut mennä seisomaan pitkää päivää ja huutamaan vastaan joillekin tyhmyyksille. Hengessä olen mukana.

Heikki kertoo pihistäneensä jostain pitkään käyttämänsä konserttiensa alkuspiikin, jolla hän tervehtii yleisöä. Että on tosi hienoa olla täällä tänään – tosin on erittäin hienoa olla missä tahansa nykyisin! Sellaista huumorinlajia ei ole ennen uskaltanut päästää läpi.

– Omalle katoavaiselle elämälle pystyy nauramaan täällä loppupuolella. Ei tarvitse mennä hartaana ja ylväästi kohti auringonlaskua. Loppupätkän liittäminen johonkin jaloon häviää sille raadollisuudelle, joka on useimmilla edessä. Ikääntyvällä on varaa ja lupa nauraa tälle. Nuoremmilla ei – älkää saatana tulko kuseksimaan kengilleni, julistaa perusboomeri-Hector.

"Sekin, että on jotain sovittu huomiseksi, on nastaa ja uutta"

Hectorin kännykkään kilahtaa viesti: joko olet tehnyt päätöksesi? Näitä viestejä ropisee nyt tasaiseen tahtiin, kalenteri täyttyy.

– Viikkokalenterissa on merkintöjä! Pyydetään mukaan, kutsutaan, halutaan. Vastaansanomattomin vauva-askelein edetään. Kovin pitkälle ei tulevaisuutta vielä rohkene tarkkaan suunnitella. Enemmän tässä ja nyt -ajatuksin yhä. Sekin, että on jotain sovittu huomiseksi, on nastaa ja uutta.

– Olen ottanut korona-ajan turvaohjeistukset kirjaimellisesti. Joku sanoi, että olla rokotevastainen on samaa kuin olla miinanraivausvastainen tai pommisuojavastainen. Tämmöisiä vertauksia on hyvä kerätä muistiin.

Huhtikuussa 2022 Heikki Harma täyttää 75 vuotta. Juhliminen määrittyy sen mukaan, miten lupaava vuosi muuten rytmittyy ja täyttyy. Miten ajoittuvat mahdolliset esiintymiset, mitä vaatii muistelmien kakkososa, joka on jo vireillä. Fiksattuna on viime kesältä siirtynyt Pori Jazzin Hector Reimagined -projekti.

– Hauskaa on se, että minä täytän 75, esikoispoika Mikko 50, Saritan ja minun hääpäivästä tulee 30 vuotta. Ehkä näitä juhlitaan. Ensi vuodessa on hyvän vaiheen viboja. Muuten olen sitä mieltä, että vanheneminen on vittumaista! Joka muuta väittää, valehtelee. Voisin tehdä tuosta biisin.

Heikki sanoo, että jossain vaiheessa tutkimusmatka oman mielen kerrostumiin etenee tasolle, jossa nuorekkuuden väkisin esittäminen tulee maaliin: ei enää tätä skeidaa.

– Tosiasia on, että olen vanhus. Miljoonien ihmisten silmissä vanhus, enkä elä elämän kultaista vapauden aikaa, vaan heikkenevän kondiksen, snadin tulevaisuuden odotteen, hitaiden aamujen ja pitkien käynnistymisvenytysten aikaa. Ei tarvitse käyttää mitään kiertoilmaisuja ikäihmisistä ja senioreista.

” Omalle katoavaiselle elämälle pystyy nauramaan täällä loppupuolella.”

Kirkkaimmin Heikin astuminen parin vuoden apeudesta uuteen intoon kiteytyy tarinassa yhden biisin metsästämisestä.

Hän sai 19. heinäkuuta 2020 tilaustyönä pyynnön yhden kappaleen tekemisestä rakkaalle ystävälleen, suuresti arvostamalleen merkittävälle artistille.

– Dosetti on epämiellyttävä. Pidän pillereitä mukavassa matkapussukassa. Joskus pitää ruveta keskellä päivää miettimään, otinko ne aamun lääkkeet? Pussukka on tärkein reissukaveri kyllä.

– Siitä lähtien olen sitä tähän asti vääntänyt. Tämä kertoo, miten hitaalla on kuljettu. Olin jotenkin antanut luovan innon mennä, päästänyt irti olennaisen osan persoonallista elämääni. Nyt alkaa olla valmiina kertosäkeen viimeinen niitti, jolla naulaan sen: tulihan se sieltä ja hyvä tulikin!

Pakottamalla ei tule mitään, Hector tietää.

– On luomisen halu, mutta kuten monissa muissakin asioissa tässä iässä: onko enää kykyä? Kellä tahansa pitkän uran tehneellä rupeaa hyytymään oma uusi tuotanto ja itselle tulee rimakauhu: pitäisi mennä yli – menenkö nyt perkele vaan alta! Ja sitten yhtäkkiä tuntee muuttuvansa eläväksi, minulta pyydetään, mulla on annettavaa!

Siis baanalle?

– Baana kuulostaa vähän vaaralliselta. Mutta pystyyn ja eteenpäin. Takakenossa on oltu pitkään, nyt voisi kallistua eteenpäin, Heikki sanoo ja ponkaisee etukenon kautta rivakasti ylös, että olikos tämä tässä, pitäisi päästä töihin.

– Kaivelin vanhoja lapsuudenkuvia Juho-Pekka Rantalan Itse asiasta kuultuna -ohjelmaa varten. Kuvissa pikku-Heikki kääntää päätä sivuun ja katsetta alas. Olin ujo ja arka. Kunnes koitti teini-iän raipati raipaa, oltiin maailman kovimpia, vaikkei oltu mitään.

Heikki Veikko Harma

  • Syntyi: Helsingissä 20. 4. 1947.

  • Asuu: Helsingin Käpylässä.

  • Perhe: Puoliso Sarita Koskelin ja tämän aikuinen poika Mortti. Pojat Mikko, 1972, ja Olli, 1974, Heikin aiemmasta avioliitosta. 13- ja 11-vuotiaat pojantyttäret.

  • Uraa: Säveltäjä, sanoittaja, muusikko. Ollut radio- ja tv-­toimittaja, ohjaaja, tuottaja. 25 studioalbumia, kultaa, timanttia ja platinaa. Juha Vainio -palkinto 1992, Emma-palkinto 2004, Pro Finlandia 2008, Reino Helismaa -palkinto 2009, Stadin kundi 2015. Asfalttihippi, elämäkerran ykkösosa ilmestyi 2017.

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »