Luulin, että hautajaispäivässä on kyse kuolemasta mutta olin väärässä
Kun isä kuoli, odotin raskasta hautajaispäivää. En ymmärtänyt, että kyse ei ole vain kuolemasta, kirjoittaa Imagen päätoimittaja Niklas Thesslund.
Isä kuoli syyskuussa. Kuolema ei ollut yllätys, pitkäaikainen sairaus oli tehnyt työtään vuosikausia ja lopulta voimat loppuivat. Isäni sairastaessa olin ehtinyt tehdä surutyötä ja luopumista, eikä mitään jäänyt sanomatta. Tietenkin jäi myös kysymyksiä, joihin olisin halunnut saada vastauksen, mutta luulen, että niin käy aina, sillä moni asia nousee mieleen liian myöhään. Kuolemassa menetämme aina paitsi läheisen myös tietoa ja kokemuksia, joita kellään toisella ei enää ole.
Muistot sitä vastoin ovat jäljellä, ja siksikin etsimme esille vanhoja valokuvia ja sytytimme kynttilän niiden eteen. Kynttilä paloi vielä, kun illalla avasimme television. Kuolinpäivän illalla alkoi tämän vuoden Vain elämää.
”Ennen hautajaisia sain monia viestejä, joissa toivotettiin voimia ja jaksamista raskaaseen päivään.”
Kului päiviä ja viikkoja. Töitä, harrastuksia, sairastelua ja kaiken yllä lähes kesäinen lämpö, joka oli päättänyt olla antautumatta syksylle. Hautajaispäivä lokakuun alussakin oli kuin alkukesältä. Kovaa kirkasta valoa.
Ennen hautajaisia sain monia viestejä, joissa toivotettiin voimia ja jaksamista raskaaseen päivään. Viestien lähettäjät olivat olleet samassa tilanteessa aiemmin, joten ajattelin heidän tietävän, millainen päivästä olisi tulossa. Kuoleman kehystämä ja surun raskaaksi värjäämä. Kun sellaista päivää odottaa, on helppo olla huonolla tuulella päiväkausia. Oikeastaan siihen saakka, että päivä itse pääsee näyttämään kokemattomalle, mistä todella on kyse.
”Osamme olivat silti lukitut: olimme isä ja poika.”
Sillä, että itsekin on pian viisikymmentä, ei oikeastaan ole merkitystä. Ei ole kyse siitä, että viimeiset 30 vuotta olimme isäni kanssa molemmat aikuisia ja saatoimme jutella tasaveroisesti. Osamme olivat silti lukitut: olimme isä ja poika ja siitä tietenkin muistotilaisuudessa puhuin. Ja ymmärsin vasta sen jälkeen, että se todella oli vain oma suhteeni häneen ja vain pieni siivu kokonaisesta ihmisestä, jolla on ollut omat ystävänsä, nuoruusvuosien läheiset sukulaiset ja pitkä työura tärkeiden työkavereiden kanssa.
Kun kuuntelin heidän puheitaan, isäni tuli takaisin, kokonaisempana ihmisenä kuin ehkä koskaan ennen. Ei lapsi voi ymmärtää, että oma isä voi olla aikuinen ammattilainen työssään ja työkavereineen, saati että sellainen sellainen niin lapsena kiinnostaisi. Vanhat työkaverit olivat nähneet saman ihmisen, mutta toisessa ympäristössä. Ehkä hänen omimmassa ympäristössään.
”Lopultahan kyse on eletystä elämästä, sen muistamisesta ja hyvien hetkien nostamisesta esiin.”
Muistotilaisuuden jälkeen mietin juuri alussa mainittua Vain elämää -ohjelmaa. Olin ajatellut väärin, kun luulin, että koko hautajaispäivässä on kyse vain kuolemasta, vaikka lopultahan kyse on eletystä elämästä, sen muistamisesta ja hyvien hetkien nostamisesta esiin. Itse tv-sarjaan liittyy vuodesta toiseen keskustelu itkemisestä, mutta luulen sen johtuvan pitkälti siitä, että emme ole tottuneet puhumaan, kuten sarjassa puhutaan, ennen kuin on myöhäistä. Tähdentämään toistemme merkitystä, hyviä puolia ja yhteisiä muistoja ilman erityistä tilaisuutta tai ohjelmaa.
Vaikka ehkä pitäisi, sillä muistotilaisuudessa se, kenen päivä on, ei ole enää istumassa pöydän päässä.
Kirjoittaja on Imagen päätoimittaja.
