Apu

Hautaan pronssikauden tapaan

Hautaan pronssikauden tapaan

Sammallahdenmäen muinaisjäännösalue Rauman pohjoispuolella kantaa muistoja yli 3 000 vuoden takaa. Mitä kivikasoista voi oikein päätellä?
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Piritta Fors
Mainos

Elipä kerran Satakunnan Lapissa jättiläisiä, hiisiä, jotka ryhtyivät kirkonrakennuskilpaan ihmisten kanssa. Ihmiset valitsivat nykyisen kirkonmäen, hiidet Sammallahdenmäen. Sovittiin, että kisan voittaa se, joka ensin soittaa kirkonkelloja.

Tuskin hiidet saivat kirkkonsa lattian valmiiksi, kun kylältä helähti jo kello. Ovelat ihmiset olivat nostaneet pelkät seipäät pystyyn ja kellon niiden väliin roikkumaan. Kirkko puuttui, mutta kello soi.

Hiidet vihastuivat petoksesta ja heittelivät keräämänsä kivet ympäriinsä. Siellä ne ovat vieläkin. 

Muinainen ”kirkonlaattia”, lavea kiviladelma, on yhä näkyvissä Sammallahdenmäellä. Ympäröivillä rinteillä leviää 70 hehtaarin alue, joka vuonna 1999 kirjattiin Unescon maailmanperintöluetteloon Skandinavian edustavimpana läntisen pronssikulttuurin kohteena.

Kalliolla, Vajaan kilometrin matkalla, on nelisenkymmentä pronssikauden hautaröykkiötä ajalta 1500–500 eKr. Niitä on joka sorttia: matalia ja pyöreitä, kekomaisia hiidenkiukaita ja pyöreitä kehäröykkiöitä.

– Monissa muissakin maailmanperintökohteissa on arkeologista kerrosta, mutta tämä on kokonansa esihistoriallinen. Kohteena se muistuttaa paljon luonnonperintökohteita, mutta kulttuuriset syyt ratkaisivat, sanoo arkeologi Leena Koivisto Satakunnan museosta.

– Etelä-Ruotsista löytyy suurempia röykkiöitä ja koko skandinaaviselta pronssikulttuurialueelta samanlaisia erikoisia rakenteita. Mutta ratkaisevaa on kokonaisuus: hyvin monenlaiset röykkiöt. Alue on myös todella hyvin säilynyt, ja täällä on eriaikaisia ihmistoiminnan merkkejä. 

– Erikoista on sekin, että kohde on kokonaan yksityisessä omistuksessa. Alueella on seitsemän tilaa ja tiloilla vaihteleva määrä omistajia.

Kuntaliitosten myötä perinnealueen hoitovastuu on siirtynyt Rauman museolle, jota Museovirasto avustaa. 

Sammallahdenmäen harjanteilla ihminen voi vaeltaa tunnissa tuhannen vuoden matkan pronssikaudelta rautakaudelle.

Sammallahdenmäkeä tutkittiin jo yli sata vuotta sitten. Ensimmäiset neljä röykkiötä kaivautti Rauman seminaarin opettaja Volter Högman vuonna 1891.

Jo tuolloin löytyivät alueen ylpeydet: suunnikkaan muotoisen ”kirkonlaattian” lisäksi vallimainen, läheisestä tilasta nimensä saanut ”Huilun pitkä raunio”, sisäkkäisistä kehärakennelmista koostuva hautaröykkiö.

– Sen kaltaisia pitkiä, vallimaisia röykkiöitä ei juurikaan tunneta. Se on tehty ilmeisesti kolmessa eri vaiheessa: ensin kaksi erillistä röykkiötä ja keskelle vielä yksi, minkä jälkeen ne on yhdistetty.

Museoviraston kolmivuotisessa hankkeessa kesällä 2002 näkyviin kaivettiin kahdeksan röykkiötä. Kuudesta löytyi palaneita ihmisluita – polttohautaus oli pronssikauden uutuus rannikolla. 

Kun yksi pisaranmuotoinen röykkiö alueen keskellä avattiin, alta löytyi spiraalimaisia kehiä.

– Tosi jännää, en ollut nähnyt semmoista. Monesti pronssikautisissa röykkiöissä on sisärakenteita ja jopa kehä, mutta tässä näkyi, että se oli hyvin ajatuksella laitettu siihen, Koivisto sanoo.

Röykkiöistä erottuu paasiarkun päätyjä, jykeviä hiekkakivi- tai rapakivipaasia. Vainajien kokoa ei arkuista kuitenkaan voi päätellä.

Rinteeseen kerrostuu tuhatkunta vuotta. Matkalla alas 1950-luvulla säännöstellyn Saarnijärven rantaan pronssikausi vaihtuu nuorempaan rauta-aikaan.

– Pronssikaudella Suomen ilmasto oli muutaman asteen lämpimämpi kuin nykyään. Kuusi levisi idästä vasta pronssikauden aikana. Paikka on ollut vehmaampaa, lehtomaista, ja kasvillisuus aika rehevää.

Merenpinta Rauman tienoilla oli pronssikauden alussa lähes 30 metriä nykyistä korkeammalla. Koivisto arvelee mereen liittyneen ehkä auringonpalvontaa.

– Suomessa siitä ei ole paljon konkreettisia todisteita, mutta muualta Skandinaviasta, erityisesti Ruotsista ja Tanskasta, on löydetty kalliopiirroksista spiraalikuvioita auringon symbolina. Tunnetaan myös erilaisia esineitä, kuten aurinkovaunuja, joissa hevoset vetävät aurinkoa. Palvontaan on liitetty paikat, missä on aurinkoa ja merta.

Asukkaiden yhteydet länteen ovat ilmeisiä. Vastarannalta Ruotsista on löydetty samanlaisia hautaröykkiöitä – ja kalliopiirroksista veneitä.

– Se on aika uskomatonta, millaisia merenkävijöitä ne ovat olleet. Juuri pronssikaudelle sijoittuu asuinpaikka Kökarilla, joka siihen aikaan oli onnettoman pieni luoto, mutta sieltä on löydetty majanpohjia, liesiä ja paljon keramiikkaa. Siellä on varmaan käyty vuosisatoja hylkeenpyynnissä, asuttukin ehkä, mutta se on todella keskellä merta, Koivisto sanoo.

– Läntinen Suomi oli enemmän yhteyksissä Skandinaviaan kuin Sisä-Suomi. Sisä-Suomessa on oma pronssikautensa, joka poikkeaa tästä. Siellä on myös itäistä, laajoilta Venäjän mailta tullutta vaikutusta.

Monumentaaliset hiidenkiukaat ovat kaikuja eurooppalaisista agraariyhteisöistä. Niiden lisäksi tuli pronssin käyttö, joskin esinelöydöksiä on niukasti.

– Pronssikautisista haudoista harvoin löytyy mitään, koska niihin on voitu laittaa puuta, luuta tai sarvea, joka ei ole kestänyt. Tekstiilijäänteetkin, mitä tunnetaan, ovat ruumishaudoista peräisin. Pronssikaudella tehtiin enimmäkseen polttohautauksia.

– Pronssilla on ollut prestiisiarvo, kun on ollut näyttämisen halua. Se on ollut sen ajan Ferrari, joka on tuotu muualta, Keski-Euroopasta asti.

Sisämaassa pronssikauden erottaminen kivikaudesta on vaikeampaa, koska siellä hautatapa ei muutu. Polttohautaus oli vahvinta juuri rannikkoseuduilla.

Röykkiöitä on myös ryöstelty, ehkä jo pronssikaudella, mutta varsinkin jälkeenpäin.

– 1900-luvun alussa, kansallisen heräämisen aikaan, tuli muotiin muinaisesineiden keräily. Vähän maksettiinkin, kun kivikirveitä kerättiin museoitten kokoelmiin. Kokonaisia röykkiöitä on myös levitetty teitten pohjiksi ja navetan perustuksiksi.

Paasiarkut ja polttohautaus antoivat leimansa rannikkoseudun pronssiaikaiselle asutukselle.

Varhaisista asukkaista ei ymmärrettävästi paljon tiedetä, koska esineet puuttuvat ja luut on poltettu. Ainoa alueelta löydetty esine, pronssisen rannerenkaan katkelma, on rauta-ajan arkusta peräisin.

– Satakunnan Lapissa ja Rauman seudulla oli hassu tilanne, että pronssikautisia röykkiöitä tunnettiin tosi paljon, mutta ei yhtään pronssikautista asuinpaikkaa. 

2000-luvun alussa löydettiin kaksi asuinpaikkaa. 

– Toinen oli iso kuoppaliesi pronssikaudelta, toisessa oli jäännöksiä rakennuksista. Ne saatiin ajoitettua ajanlaskun alkuun, rautakauden puolelle.

- Yksilötasolla ihmisistä ei paljon tiedetä, mutta elinkeinoista aika paljon. Pronssikaudella on jo viljelty maata ja karjaa hoidettu. Nakkilasta on löytynyt Suomen vanhin hevosen  ja naudan luu.

Mutta minne sammalmäen kulttuuri sitten katosi? Se askarruttaa Koivistoakin.

– Rannikolla on tosi paljon pronssikauden röykkiöitä, rautakaudeltakin jonkin verran, mutta sitten ne häviävät. Ihan rannikolta ja Rauman seuduilta on rautakauden alusta paljon löytöjä, mutta sitten tulee asutuskatkos. Keskiajalla tulee taas kyliä, ja Rauman kaupunkikin lähtee siitä.

– Ehkä merellä oli rauhatonta ja lähdettiin sisämaahan tai ei ollut viljelyyn sopivia maita. Eurajokea on tultu ylöspäin, samoin Porin seudulla Kokemäenjokea. Myöhemmin jokisuu on taas vetänyt puoleensa. Ihan selkeästi asiaa ei ole ratkaistu.

Ihmismäärä ei ollut suuri. Yhden talon häviäminen on voinut merkitä paljon karuissa olosuhteissa.

– Pronssikautista ja esihistoriallista elämää arvioidaan helposti tämän päivän näkökulmasta, kuinka surkeaa se on ollut. Mutta ilmasto oli lämpimämpi, ihmiset taidoiltaan kätevämpiä kuin nykyään, ja luonnonantimet on osattu käyttää ihan toisella tavalla. Ja ihmiset ovat rakentaneet fiksusti paikkoihin, jotka edelleen ovat ihmisten mielestä hyviä asuinpaikkoja. ● 

Teksti Jorma Lehtola, kuvat Piritta Fors

Julkaistu: 5.10.2015