Image

Hauska on kivaa

Hauska on kivaa

Olen klisee, 37-vuotias kirjailija Riikka Pulkkinen pohti ensimmäisellä twerkkaustunnillaan. Sitten hän tajusi, että twerkkaus liittyy myös keskusteluun seksuaalisesta vallasta.
Teksti Riikka Pulkkinen
Kuvat Marko Rantanen
Mainos

Elokuun puolivälissä loisteputkivalojen alla seisoo hiukan epäröivä joukko: kolmekymmentä naista ja tyttöä. Olemme kokoontuneet tänne heiluttamaan takapuoliamme. Opettaja on nuori ja hymyilevä nainen. Hän katsoo meitä hyväntahtoisesti ja kertoo nauraen, että tämän tanssilajin teemat ovat pitkälti väkivalta, aseet ja seksi.

Aloitamme heti: kyykkyyn vain! Sen jälkeen herätellään takapuoli sammakkoasennossa, eli supistellaan pakaralihaksia vuorotellen musiikin tahdissa.

Tanssilaji on nimeltään dancehall, ja sen juuret ovat Jamaikalla sekä afrokaribialaisissa tansseissa. Sillä on lukuisia tyylisuuntia. Erityisesti naisille on kehitelty queenstyle-suuntaus, jossa keskeistä on akrobatia ja erilaiset takapuolen ja lantion pyörittämisen tavat. Opettajamme nimi on Miittu Lehvävirta, ja hän on tanssinut dancehallia kymmenen vuotta. Hän on myös twerkkauksen tuorein Suomen mestari. Dancehall queenstyle ja twerkkaus ovat keskenään kaksi eri lajia, mutta molemmissa on sama piirre: peppu pistetään estoitta heilumaan. Me yhdistelemme tunneilla molempia. Pääasia on, että pakarat värisevät.

Liikkeiden nimet ovat sellaisia kuin Hot Up ja Puppy Tail, Turbo Wine, Hanky Panky ja Sexy Chocolate. Mutta myös sellaisia kuin Nuff Respekt. Hot Up on oitis suosikkini: siinä kosketaan haaroväliä ja ravistellaan sitten kättä samalla kun pyöritään ympäri. Liikkeen viesti on selvä: liian kuumaa koskettavaksi.

Naurattaa. Olen klisee. Olen 37-vuotias nainen, ja nyt olen saanut päähäni, että minun on opeteltava twerkkaamaan. Olen harrastanut vuosikausia balettia ja modernia afroa ja satunnaisesti street-tansseja, mutta dancehall kiehtoo minua erityisesti. Olen usein katsonut salaa ovenraosta edistyneitten tuntia: suvereeneja, keskittyneitä olentoja punnerrusasennoissa, spagaateissa, sivuspagaateissa.

He seisovat päällään, tekevät siltakaatoja. He ovat notkeita ja määrittävät itse oikeutensa. Kun he tanssivat tätä tanssia, he näyttävät omistavan seksin, vartalonsa ja maailman. Ennen muuta he nauravat. He nauravat kaiken aikaa. Haluan oppia olemaan niin kuin nuo naiset. Haluan tietää, miltä tuntuu tuo tuollainen mutkaton fyysinen hauskuus.

Heti ensimmäisellä tanssitunnilla kokeilemme päälläseisontaa. Opettaja sanoo, että akrobatia on dancehall queenstylessa olennaisinta. Harjoittelun saa aloittaa peiliä vasten, mutta melko pian on siirryttävä keskilattialle. Toisin kuin joogassa, dancehallissa päälläseisonnassa on tarkoitus opetella liikehtimään. Kun tasapaino on löytynyt, aletaan tässäkin asennossa pyörittää lantiota. ”Keväällä te jo helisytätte lantiotanne sujuvasti ylösalaisin”, opettaja sanoo.

”No niin, ja sitten winataan!” opettaja huudahtaa. Se tarkoittaa lantion pyörittämistä musiikin tahdissa. Winata voi sekä seisaallaan että syväkyykyssä haarat auki. Viimeksi olenkin kokeillut tätä asentoa synnytyksessä.

Twerkkaus on sekä maailmalla että Suomessa valtavan suosittua. Tanssisalit täyttyvät ääriään myöten, workshop-liput myydään loppuun. Alan pioneeri Suomessa on Tia-Maria Sokka, jolla on ollut puolisen vuotta oma tanssikoulu, Tinze Twerk Studio. Instagramissa Tinzellä oli helmikuun lopussa 158 000 seuraajaa, melkein 40 000 enemmän kuin Jenni Vartiaisella.

Lajina twerkkaus on verraten uusi. Laajaan tietoisuuteen sen toi amerikkalainen pop-tähti Miley Cyrus, joka on määritellyt itsensä muunsukupuoliseksi. Hän hämmensi mtv Video Music Awards -show’ssa vuonna 2013 yleisöä esityksellään. Dancehall queenstylen harrastajille Mileyn esityksessä ei tosin ollut mitään erikoista: hän tanssi seksikäästi samalla kun heilutti pakaroitaan ja lauloi ”it’s our party we can do what we want, it’s our party we can screw who we want”. Sitten lavalle asteli soul- ja r&b -tähti Robin Thicke, ja Miley repi korsetin yltään, otti joltakulta yleisöstä käteensä suuren hupailuhansikkaan ja alkoi twerkata. Kun tallennetta katsoo nyt, Miley näyttää yksinkertaisesti omistavan koko show’n.

Toisen tunnin vietämme pitkälti kyykyssä. Twerkkauksessa pääsääntö numero yksi on anatomisesti yllättävä. Jos on joskus pyörittänyt lantiota sambatunnilla, ei tiedä vielä mitään. On haettava kyykkyasennossa eteenpäin nojaava suorakulma ja ryhdyttävä määrätietoisesti työntämään lantiota taakse ja ylös. Ei siis sivulle, ei eteen, vaan taakse ja ylös. Aksentit ovat tärkeitä, pelkkä pumppaus ei riitä. Saman voi tehdä sammakkoasennossa. Saman voi tehdä etunojapunnerrusasennossa. Saman voi tehdä sivuspagaatissa. Kun tekniikka on löydetty, voi lisätä tempoa. Lopulta, tadaa, takapuoli alkaa väristä. Ensimmäisissä yrityksissäni mikään pakaroissani ei kuitenkaan värise. ”Ei se mitään”, opettaja sanoo. ”Menee aikaa, että opitte aktivoimaan oikeat lihakset.”

Tämä ei tunnu hänen mielestään olevan kovin vakavaa. Se on tanssituntien maailmassa virkistävää, sillä moni tanssinopettaja suhtautuu aikuisoppilaidenkin tenduihin ja aukikiertoihin kuin valmentaisi oppilaita kohti oopperan balettikoulun pääsykokeita.

Koreografiamme musiikki on jamaikalaisen dancehall-tähden Vybz Kartelin kappale. Opettaja näyttää meille mallia: kertosäkeen aikana meidän on liikuskeltava vapaamuotoisesti ympäri salia kissojen lailla. Kun laulussa kajahtaa lause miss kitty kitty, meidän on pumpattava keskivartaloamme rytmikkäästi musiikin tahdissa. Ajattelen riemun ja kauhun punastuttamana, etten ole varma, kykenenkö tähän. Päätän kuitenkin pystyä. Mitä menetettävää minulla on? Istumatyö on jumittanut selkärankani keskimmäiset nikamat. Ne eivät muuta toivo kuin että leikin iltaisin himokasta kissaa.

Alan aktivoida pakaroitani myös kotona iltauutisten aikaan. Vilkaisen itseäni peilistä. Niin, kyllähän tällaisella liikehdinnällä on jotain tekemistä seksin kanssa. Kun avaan haarani joogatunnilla, en ajattele seksiä, mutta kun aktivoin pakaroitani tai winaan kyykyssä, seksi käy mielessä.

Koska olen opiskellut kirjallisuustiedettä, en voi ohittaa kysymystä yleisöstä. Yleisökysymys on olennainen myös lajin kannalta: jos halutaan nähdä dancehall queenstyle ja etenkin twerkkaus stereotyyppisesti, voidaan ajatella, että nämä tanssilajit ovat miehisen katseen läpitunkemia. Kaikki liikkeet on kuin tehty seksualisoivaa katsetta silmälläpitäen. Mutta tanssitunnilla paikalla olemme vain me, tytöt ja naiset.

Kysymys yleisöstä muuttuu, kun opettaja kuvaa valmiit koreografiamme ja jakaa ne Instagramissa. Muuttuuko tanssimme luonne, kun esiinnymme opettajan kuvaamilla videoilla? Entäpä jos tanssisalille tulisi mies joko katsomaan tai vain tanssimaan yhtenä meistä? Olisiko tekosissamme tällöin enemmän kysymys seksistä ja seksuaalisuuden ilmentämisestä kuin silloin, kun tanssimme omille peilikuvillemme ja toisillemme?

Ja yhä edelleen: miksi pitäytyä hetero-olettamassa? Miksi me muka olisimme seksuaalisia olentoja vain ja vasta miehisen katseen alla; emmehän me kysele toistemme seksuaalista suuntautumista, kun astumme tanssisaliin valmiina Sexy Chocolateen tai Hanky Pankyyn. Jostain syystä kuitenkin tuntuu, että aktivoidessamme pakaroitamme keskittyneesti loisteputkivalojen alla osallistumme johonkin outoon feministiseen keholliseen retriittiin.

Lokakuussa värisytän pakaroitani jo häpeilemättä spagaatissa kuperkeikan jälkeen. Ok muuten, ajattelen: tämä ei näytä yhtään hyvältä. Muistutan lehmää, joka on saanut eriskummallisen spastisen kohtauksen. Sanon tämän ääneen, ja opettaja nauraa: ”Dancehallissa on olemassa myös Cow Foot -niminen liike, opitte sen myöhemmin, se symboloi kundien letkua.”

Kotona teen nettihakuja. Ilmenee, että Cow Foot on Macka Diamond -nimisen naisartistin kappale. Macka valittelee videon alussa kumppaninsa miehisiä mittoja, ja siitäpä vasta ralli syntyy: kaikki jamaikalaiset pojat ja miehet muuttuvat videolla Mackan laulun tahdissa liikekieleltään ihmisen kokoisiksi ”letkuiksi”.

En tiedä onko näkemäni materiaali kumouksellisinta vai seksistisintä aikoihin. Syrjiikö tämä alakulttuuri kaikkia, vai päinvastoin kohottaa kunkin vuorollaan jalustalle, sukupuoleen katsomatta? Vain yksi asia on varma: kaikilla, jotka dancehallia harrastavat, näyttää olevan hauskaa.

En kuitenkaan ole varma, tajuanko, mitä näen katsoessani dancehall-videoita. Siksi on otettava huomioon, että yksi ulottuvuus twerkkausilmiössä liittyy kulttuuriseen omimiseen. Tanssilaji on lähtöisin Jamaikalta ja sen juuret ovat afrikkalaisissa tansseissa. Onko dancehall-kulttuurin valtavirtaistumisessa ja suosiossa kyse taas yhdestä tavasta, jolla valkoiset maustavat omaa kertomustaan rodullistettujen ihmisten kulttuureihin kuuluvilla ominaispiirteillä? Millainen sokea valloittaja minä oikein olen? Niin, aivan. Kun sekoitan surutta twerkkausta ja dancehall queenstylea, olenko kuitenkin juuri se hiukan nolo keski-ikäistyvä nainen, joka vähän flirttailee vieraan ja ”eksoottisen” ilmön kanssa, oppii hiukan pyörittämään lantiotaan ja huutelee sen jälkeen julkisesti, että nyt on muuten vapauduttu, ne muijat kulkaa osaavat ja opettavat, ja entäpä ne gangsterit sitten, siinäpä vasta mainioita kavereita, laulavat minulle miss kitty kitty ja minä rohkeana teen mitä käsketään!

En voi esittää tälle ajatukselle vastalauseita: toimintani on kulttuurista omimista. Mutta samalla olen myös itseni sokea valloittaja. Sovitan vartalooni vieraita liikkeitä, jotta löytäisin itsessäni jotain, mikä aika ajoin kätkeytyy. Tällaista on olla ihminen.

Marraskuussa saan pakarani lopulta värisemään. Se on mukavaa. Jaksan myös winata kyykkyasentoon ja takaisin ylös, ja taas alas. Minua naurattaa, kun katson itseäni peilistä. Mieleeni palaa erään ystäväni lapsen hihkaisu: Hauska on kivaa!

Älkää kuvitelko, että tämä lause on tautologia. Jos on viettänyt nuoruutensa kellarissa lukien Kierkegaardia, oivallus viihtymisen mukavuudesta on mitä syvällisimmän itsetutkiskelun tulos.

No niin, ajattelen: minulla on hauskaa, mutta ei pelkästään hauskaa. Ennen muuta opettelen omaehtoisuutta. Lantion pyörittäminen nimittäin tuntuu, hämmästyttävää kyllä, ennen muuta omaehtoiselta toiminnalta. Näinä aikoina se tuntuu jopa kumoukselliselta.

Kukaan ei tartu näihin pilluihin täällä, presidentti Trump, tekisi mieli sanoa, mutta tanssisaleilla meidän ei oikeastaan tarvitse tehdä niin. Lantiomme sanovat sen meidän puolestamme.

Pussy on dancehall-kulttuurissa – ainakin lauluissa – tiuhaan toistuva sana. On pakko myöntää, että tällä kaikella jotain tekemistä seksin kanssa. Mutta mitä? Olemmeko me kaikki tytöt ja naiset tanssisaleilla opettelemassa twerkkausta seksin vuoksi? Olenko minä?

Tuntuu toki hyvältä tehdä kuperkeikkoja. On myös mielenkiintoista pomppia istualtaan – ihminen voi todella pomppia pakaroidensa varassa, se on jopa helppoa – ja on äärimmäisen vaikeaa yrittää ravistaa takapuoltaan kuin koiranpentu.

En kovin helposti näyttäisi näitä temppuja yhdellekään miehelle makuuhuoneessa. Mutta silti. Kyllähän minä olen täällä osittain juuri aiheen itsensä vuoksi. Huhuilen seksiä itsessäni. Tarkkaan ottaen haluan omistaa oman seksini ja seksuaalisuuteni, niin kuin kirjoitukseni alussa sanoin. Seksi, kysyn, katson peilikuvaani ja teen ujon Puppy Tailin. Seksi, missä olet?

Peili ei vastaa, mutta kysymys on heitetty ilmoille. Jatkan tanssimista. Toteutan vaivatta opettajan pyynnöstä Hot Upin, eli leikin ”liian kuumaa koskettavaksi”. Sitten teen kuperkeikan, sitten spagaatin. Ensimmäistä kertaa onnistun nyt, kolmen kuukauden harjoittelun jälkeen, hiukan twerkkaamaan spagaatissa. Tunnin jälkeen kävelen lumisateessa kotiin ja tunnen oloni vapautuneeksi. Olen notkeampi kuin aikoihin! Tässähän voisi seuraavaksi vaikkapa syödä proteiinirahkaa tai – niin, mitä? Harrastaa seksiä, niinkö?

Älkää ymmärtäkö minua väärin. En halua olla mitään sellaista kuin julkinen seksikeskustelija. Mikään ei voisi olla minulle kiusallisempaa kuin vierailla A-studiossa seksin etsinnän kokemusasiantuntijana. Mutta koska olen ammatiltani ja identiteetiltäni ajatustyöläinen, koen velvollisuudekseni pohtia myös tätä inhimillisen olemassaolon aluetta. En siksi, että haluaisin paljastaa ja tunnustaa, vaan siksi, että aihe on minusta tärkeä. Jos halutaan puhua feminismistä #metoo-kampanjan jälkeisenä aikana, jonkun on syytä puhua myös tästä näkökulmasta.

Olen ajatellut tätä moniaalle haaroittuvaa tematiikkaa koko vuoden, aina ensimmäisestä twerkkausyrityksestäni saakka. Olen pohtinut tätä lokakuussa, kun #metoo-kampanja roihusi kuumimmillaan, ja olen ajatellut tätä joulun jälkeen, kun elokuva-alan naiset pukeutuivat gaaloissa protestin vuoksi hautajaisväreihin ja se yksi sai moitteita laitettuaan ylleen ylväästi punaista silkkiä. Kun katselin vakavia naisia mustissaan ja kuulin punamekkoisen naisen joutumisesta paheksunnan kohteeksi, olin ymmälläni. Jokin kampanjan saamassa suunnassa sai minut mietteliääksi.

Hiukan myöhemmin luin lehdistä ranskalaisten naisnäyttelijöiden kirjelmöinnistä #metoo-kampanjaa vastaan, kirjeestä, jonka pääargumenttina oli, että #metoo tekee feminismille hallaa, koska se sivuuttaa naisen seksuaalisuuden, joka on iloinen asia. Taas minusta tuntui, että jotakin oli käsitetty väärin. Ovathan seksi ja seksuaalisuus tyystin eri asioita kuin vallankäyttö ahdistelun muodossa. Silti koin jollain tasolla ymmärtäväni Catherine Deneuvea ja kumppaneita. He ovat eläneet niin kauan, että muistavat pukeutumissääntöjen ja niitä vastaan rikkomisen historiallisen painolastin.

Suomessa #metoo poiki muun muassa A-Teema-keskusteluillan Ylelle. Paikalla oli kunnioitusta herättävä joukko keskustelijoita: esimerkiksi oikeusministeri Antti Häkkänen ja Sexpo-säätiön toiminnanjohtaja Tommi Paalanen, joka on seksuaalietiikan tutkija, sekä monia muita, joita aihe kosketti joko henkilökohtaisesti tai ammatin kautta. Illan jälkeen kolumneissa paheksuttiin sitä, että keskustelijat juuttuivat pohtimaan liian pitkäksi aikaa seksuaalisen häirinnän ja flirtin rajaa. Eikö asia ole selvä, kysyttiin. Tommi Paalanen, joka on peruskoulutukseltaan filosofi, vastasi myöhemmin blogissaan tähän kritiikkiin ja korosti, että perusteellinen keskustelu ilmiön ympärillä on nimenomaan tervetullutta: asia on monimutkainen sekä juridisesti, poliittisesti että akateemisesti, puhumattakaan tosielämän tilanteista. Rajoista, laeista ja kulttuurisista normeista pitää voida keskustella, Paalanen korosti, sellaista on pyörittää tätä show’ta nimeltä yhteiskunta. Olin Paalasen kanssa samaa mieltä.

Ennen kuin jatkan twerkkausinnostukseni analysointia, haluan korostaa, että osaan kyllä erottaa seksuaalisuuden ilmentämisen ja seksuaalisen ahdistelun, joka on vallan väärinkäyttöä. En halua tässä kirjoituksessa tehdä mitään niin yksinkertaista kuin puhua #metoo-kampanjaa vastaan korostamalla naisen oikeutta nauttia seksuaalisuudestaan. Haluan pikemminkin tehdä kunniaa #metoolle. Haluan kysyä, miten jokin niin monimutkainen asia kuin sukupuolivaltarakenteita huojuttava seksuaalinen ilmaisunvapaus voi parhaiten toteutua #metoon jälkeisessä maailmassa. Haluan löytää sellaisen tavan puhua, jossa nämä kaksi näennäisesti etäistä ilmiötä, twerkkauksen ja dancehall queenstylen kaltainen häpeämätön seksuaalissävytteinen hauskanpito ja #metoon aikaansaama keskustelu sukupuolivaltarakenteiden rikkomisesta, nähdään osana samaa murrosta: naisten tilanottona, astumisena esille.

Haluan siis tehdä selväksi, että pakaroiden ravistelu yksityisesti tai julkisesti voi olla osa #metoon kaltaista murrosta. Uskon, että niin kutsutut intersektionaaliset feministit ovat kanssani samaa mieltä, olen siis myös heidän asiallaan. Tai meidän, kuinka vain.

Joulukuussa vaihdan tanssitrikooni löysempiin, sillä opettajamme mukaan ”pyllyn hyllyminen” on sitä helpompaa mitä rennommaksi ja vapaammaksi itsensä tuntee. Ja kas, alan saada liikettä gluteus maximuksiini! Huomaan takapuoleni myös kasvaneen. Mahtavaa! Seuraava koreografiamme onkin taas queenstylea, kappaleen nimi on Boom Shaka Laka.

Puhuakseni lisää pakaroiden heiluttelun merkittävyydestä joudun keksimään käsitteen sille, mitä mielestäni koen

– objektiksi asettumisen sijaan – tanssitunneilla tapahtuvan. Koen, että me tytöt ja naiset, ainakin minä, kutsumme itsessämme esiin seksuaalisubjektia. Väitän lisäksi – Tommi Paalasen argumentointia myötäillen – ettei seksuaalisubjektiuden tutkiminen ole mitenkään yksiselitteinen asia. Siksi keskustelu määritelmistä on aiheen ympärillä äärimmäisen tärkeää.

No niin. Minulla on siis tunne, että on piilevän kumouksellista, että me tytöt ja naiset kokoonnumme viileisiin saleihin viikko toisensa jälkeen tutustumaan siihen, mihin kaikkeen kehoistamme on. Toimintamme liittyy seksuaalisuuteen ja omanarvontuntoon. Tällä kaikella on jotakin tekemistä feminismin kanssa, ja aihe sivuaa kutkuttavasti myös #metoo-kampanjaa. En siis tiedä miten tanssiminen liittyy tähän kaikkeen, mutta jotenkin se mielestäni liittyy.

Hyvä on. Nyt perustelu seksipohdinnalleni on lausuttu ääneen. Ryhdyn siis valottamaan seksuaalisubjektiuden monimutkaista käsitettä. Tämän tehdäkseni joudun seuraavaksi paljastamaan jotain itsestäni ja seksistä. Kas, tässä paljastus numero yksi, joka samalla on tämän kirjoituksen yksi pääteeseistä: en ole naisena tai ihmisenä varma, missä seksuaalisuus tai seksi ylipäätään sijaitsee. Sijaitseeko seksuaalisuus minussa vai minun ja niiden ihmisten, miesten ja naisten, välillä, joita olen elämäni aikana halunnut? Sijaitseeko se kohdussani? Sijaitseeko se vaginassani? Sijaitseeko se takapuolessani? Rinnoissani? Sijaitseeko se vaatteissa, joita käytän, vai tansseissa, joita tanssin, puheissani? Sijaitseeko se kulttuurissa, yhteiskunnassa? Sukupuolentutkijat kenties vastaisivat samoin kuin puhuvat sukupuolesta: seksuaalisuus on jotain, joka tulee tuotetuksi näiden kaikkien ilmiöiden yhteisvaikutuksesta. Mutta koska ”sukupuolen ja seksuaalisuuden tuottaminen” sopii käsitteenä mielestäni luennoille ja praktikumeihin mutta ei tähän kirjoitukseen, en halua puhua nyt tällaisilla sanoilla. Haluan vain asettaa kysymyksen seksuaalisuudesta ja vihjata, että kysymys liittyy siihen, miksi käyn twerkkaamassa.

Tammikuussa tanssisalilla virtaa hiki. Uusi koreografiamme on tuhdin suorasukainen. Nyt, kun jo osaamme, meidän on kiihdytettävä tempoa. Kun jälleen kerran kokeilen pyörittää yhtä aikaa sekä lantiotani että rintakehääni sammakkoasennossa, lihakseni muistuttavat, etten ehkä koskaan ole kokeillut liikkua juuri näin. Ruumiissani, tässä elävässä, ei yksinkertaisesti ole muistijälkeä tällaisesta. Mikä huimaava ajatus.

Ajatus ruumiiseen kirjoittautuvista muistijäljistä, siitä, että kokeilee fyysisiä rajojaan, liittyy seksuaaliseen omanarvontuntoon. Tanssisaleilla, kun ensimmäistä kertaa elämässään kokeilee kuinka laaja oman lantion liikerata on, ajatus saa kutkuttavia lisäsävyjä. Olen nyt siis paljastanut, etten tiedä missä seksi sijaitsee. Paljastukseni numero kaksi on tämä: olen elämäni varrella oppinut, että seksi ei sijaitse minussa yhtenä ja samana asiana, jonka voin ottaa käyttöön tai pitää omanani miten se minulle milloinkin sattuu sopimaan. Se ei ole jotain jonka voin ”tarjota” valitsemalleni henkilölle, eikä se ole jotain, joka voidaan ottaa minusta pois. Se ei kulu käytettessä eikä jalostu pysyessään käyttämättömänä. Seksi ja seksuaalisuus ei ole viini tai aarre. Mitä se siis on ja missä se on? Se on jotain hahmotonta minun ja elämäni todellisuuden välillä. Se on jotain, joka muuntuu elämäntilanteitteni muuttuessa. Se on jotain, jota tutkin. Se on ennen muuta aina toimijuutta, subjektiutta. Se voi sisältää objektiksi asettumisen hetkiä – tämä on hyvin olennainen tarkennus – eikä näitä hetkiä ole syytä tuomita tai pitää minua näiden hetkien vuoksi epäfeministisenä, sillä seksiä ja seksuaalisuutta, joka on tyystin riisuttu valta-asetelmista, ei ole olemassakaan.

”Jännitteistä vapaa seksi on ei-seksiä.” Tämän ajatuksen esitti minulle kollegani Tua Harno, kirjailija ja juristi, kun keskustelimme #metoosta juhlissa marraskuussa. Tua viittasi Slavoj Žižekiin, joka oli kommentoinut #metoota The Atlanticin kirjoituksessaan. Koska Žižek on vanha mies – joidenkin mielestä jopa ”likainen vanha mies” – en halua viitata tässä kirjoituksessa häneen. Viittaan mieluummin Tua Harnoon, koska meillä on yhdessä hienoja keskusteluita juridiikasta, politiikasta, taiteesta ja naiseuden kokemuksesta. Tua sanoi minulle, että monissa tanssilajeissa leikitellään halulla ja valtapositiolla eli sillä, kenen halu toteutuu. Leikki ei ole ristiriidaton, koska naiset on opetettu pelkäämään sitä, että miehet voivat halutessaan ”ottaa” naisen. Twerkkaus ja dancehall queenstyle ovat härnäystansseina kiinnostavia nimenomaan siksi, että valta tuntuu suvereenisti olevan niissä naisilla: naiset ovat näissä tanssilajeissa ilmiömäisiä, omalakisia, suorastaan sui generis. ”Ehkä nauravat twerkkaajanaiset ovat kumouksellisia siksi, että heistä sädehtii seksuaalinen energia ilman pelkoa siitä, että heitä satutetaan”, Tua sanoi minulle. Olimme tuon keskustelun jälkeen Tuan kanssa yksimielisiä siitä, että vallan ja seksin yhteenkietoutumaa ei #metoo-kampanjan puitteissa voitu käsitellä, olihan kampanjan tarkoitus tuoda keskusteluun nimenomaan naisnäyttelijöiden kokemia vallan väärinkäytöksiä, naisnäyttelijöiden, joiden keho on heidän työkalunsa. Tässä #metoo onnistui.

Tua Harnon sanoin: Se onnistui alleviivaamaan, että pitää olla olemassa sellaisia vallankäytön tapoja, joissa seksi ei ole mukana. Koska valtaa ei silti voida sulkea pois seksuaalisesti virittyneistä tilanteista, niistäkään, joissa molemmat osapuolet ovat vapaaehtoisesti osallisina, aiheesta tarvittaisiin lisää älykästä keskustelua, mutta ei pelkästään keskustelua. Tarvitaan myös kumouksellisia tekoja, toimintaa. Kuten twerkkaussessioita loisteputkien alla.

Tanssituntien jälkeen monet tämän elävän ruumiini lihakset kuten lähentäjälihakseni, adductor longukset, muistuttavat minua siitä, että olen tehnyt jotakin uutta. En voi kuvailla tuota uutuuden tunnetta muilla sanoin kuin puhumalla suvereeniudesta ja itsevaltiudesta. Joka kerta kun olen twerkannut, minulla on olo, että tästä alkaa oman itseni omistajuus. Sen on kyllä hyvä tässä iässä jo alkaakin. Ajattelen nuoria tyttöjä, tanssikavereitani. He oppivat tämän suvereniteetin jo viisitoistavuotiaina! Mitä vapautta!

Puhuin hiljattain twerkkausinnostuksestani eräälle toiselle ystävälleni ja sanoin epäröiden, että minun mielestäni aihe tangeeraa kummallisesti #metoo-kampanjan kanssa. Hän varoitti minua analysoimasta asiaa julkisesti. Ehkäpä #metoo-kampanjaa ei avattu sinun kaltaisillesi, jotka voivat vapaasti assosioiden verrata sen suhdetta muihin aikamme ilmiöihin, vaan sellaisille tytöille, jotka elävät ahdistelukulttuurin keskellä eivätkä muuten tietäisi muusta, hän sanoi. Ehkä se on suunnattu tytöille pikkukaupunkien yläasteilla, tytöille, jotka eivät voi pitää ääntä oikeuksistaan.

Tämä on totta. Olen samaa mieltä ystäväni kanssa. Olen samaa mieltä myös niiden kanssa, jotka sanovat, että seksuaalinen ahdistelu on vallankäyttöä, eikä sillä ole mitään tekemistä seksin kanssa. Mutta entäpä ne tytöt pikkukaupungeissa? Entäpä jos nekin tytöt käyvät twerkkaamassa? Entäpä jos ne tytöt ovat olleet iloisia #metoo-kampanjasta, mutta nyt he pohtivat ymmällään twerkkausharrastuksensa luonnetta, kysyvät itseltään: olenko siis feministien mielestä nyt vapaaehtoinen objekti? Elänkö ahdistelevan ja naiseutta objektivoivan mieskatseen alla? Halusin kysyä sekä ystävältäni että niiltä pikkukaupunkien tytöiltä, kuten myös nyt tässä kirjoituksessa itseltäni, voisiko #metoo-kampanjan nähdä niin, että se avaa kaikille paitsi tilan puhua ahdistelukokemuksistaan myös tilan toimia naisina, jotka voivat elää ruumiillisina haluavina olentoina. Kampanja ikään kuin tarjosi meille kaikille alleviivatun ein, ja nyt haluaisin kysyä, voiko tuota eitä käyttää myös seksuaalisubjektiuden ja tilanottavan feminismin rakennusaineena.

Ok. Jatkan siis miinoitetulla ja tulenaralla ajatuspolullani ystäväni varoitteluista huolimatta. Nostan esiin naisruumiin medikalisoituna objektina. Jotta tekisin itseni ymmärrettävämmäksi – ja kenties myös naurettavammaksi – joudun paljastamaan taas jotakin.

Kun olin 15, kävin elämäni ensimmäistä kertaa gynekologilla. Kävin siellä siksi, että kuukautiseni eivät olleet alkaneet. Noloa. Lapsellista. Häpeällistä. Olin juoksija, ja juoksin ehkä liikaa, sillä minulla oli häiritsevä vaiva nimeltä amenorrea, eli minulla ei ollut kuukautisia. Olin valehdellut ystävilleni, että minullakin oli ne, tietenkin. Olinhan viisitoista, eli melkein aikuinen. Gynekologi tutkaili anatomiaani – se oli hirveää – ja sanoi, että olen normaalissa kehitysvaiheessa. Minuun jäi kuitenkin tuosta varhaisesta nöyryyttävästä lääkärikäynnistä pieni epäilys. Saattaa hyvinkin olla, ajattelin, ettei seksi sijaitse minussa. Ei nyt eikä koskaan.

Kuukautiseni alkoivat ennen pitkää ja sain jonkinlaiset rinnat. Se ei tuntunut erityiseltä. Hhm, ajattelin: ehkäpä varsinainen seksi tulee minuun myöhemmin, kenties lukiossa, ehkä aikuisena. Näin tuumailin. Menin lukioon ja menin yliopistoon. Tapasin miehiä, tapasin naisia. Tykkäsin käydä homoystävieni kanssa tanssimassa baareissa Ricky Martinin She Bangs -kappaleen tahtiin. Sain hauraan käsityksen siitä, missä seksi saattaisi sijaita.

Seuraavalla viikolla käsitykseni muuttui. Sitten se muuttui taas, ja vielä. Ja vielä uudestaan. Seksi ilmaantui ja seksi katosi näkyvistä. Ilmaantui, katosi, ilmaantui taas.

Elämäni taitekohdissa teini-ikäni seksiepäilys on nostanut päätään. Olen huomannut, että asia nyt saattaa vain olla niin, että seksuaalisuutta on tutkittava aina, eikä sille voi antaa lopullista muotoa koskaan. En kerro tässä kirjoituksessa elämäni miehistä ja naisista – he ovat olleet ihania, terveisiä heille – mutta haluan sanoa sanan elämäni lukuisista gynekologeista: he eivät ole auttaneet minua hahmottamaan seksuaalisubjektia itsessäni. Suoraan sanottuna kauhea virheen tekemisen tuntemus on varjostanut elämäni gynekologikäyntejä. En ole ollut alan ammattilaisille naiseuden mallitapaus.

Seuraavat lauseet ovat esimerkkejä siitä, millaisista tokaisuista naisten kokemus fyysisistä ulottuvuuksistaan lääkärikäyntien perusteella saattaa muodostua: Tyttö hyvä, yritä nyt edes. En voi tehdä sinulle sisätutkimusta mikäli suhtaudut tähän kuin väkivallantekoon. Nainen, sinulla on taaksepäin kallistunut kohtu. Voi kuule, kyllä ne paikat viimeistään synnytyksessä asettuvat lopulliseen muotoonsa. Nainen, nainen, sinähän vapiset. Nainen, sinä et voi hedelmöittyä ellet nosta painoasi yli viidenkymmenen kilon. Sinun rintasi ovat kyllä kummallisen masteopaattiset. Sinun kiertosi on liian pitkä. Määrään sinulle e-pillerit. Nyt kiertosi on liian lyhyt. No, nyt se on sopiva, ei, nyt se on taas epäoptimaalinen. Määrään terolutia. Yritä nyt hyvä nainen rentoutua edes hiukan, että voin tarkastella kohdunnapukkaasi. Hyvä rouva, tungen nyt sormeni peräaukkoosi. Ajattele vaikka kesää.

Miksi toisaalta syyttää gynekologeja? He eivät varsinaisesti ole seksuaalisuuden ammattilaisia. He ovat naistentautien ammattilaisia. Uskon silti, että monet naiset jakavat kanssani tämän kokemuksen, kuten myös kokemuksen naiseudesta ja seksuaalisubjektiudesta jonkinlaisena tabuna. Jos kohdalle ei ole sattunut poikkeuksellisen avomielisiä ja puheliaita sänkykumppaneita, naistentautien erikoislääkärit ovat naisen elämässä ihmisiä, jotka lausuvat tälle eniten asioita tämän fyysisistä ulottuvuuksista. Nämä asiat eivät välittömästi liity seksiin ja seksuaalisubjektiuteen, mutta koska muitakaan lausumia ei ole tarjolla, nainen ottaa nämä lauseet totuuksina fyysisestä hahmostaan. Naistentaudit on käsitteenä suurelle osalle naisista tuttu. Väitän, että useimmille sana naistentaudit tuo mieleen vaginan ja sen sellaisen. Ja koska muusta harvoin puhutaan, nainen ajattelee, kenties tietoisesti, ehkä puolihuolimattomasti, että myyttinen seksi sijaitsee siellä jossakin naistentautien tietämillä. Liittyyhän seksi vaginaan, ainakin joskus.

Niin sanottu soppa on valmis: Ainakaan minä en ole kovinkaan usein elämässäni tiedostava seksuaalisubjekti. Paljon useammin olen yksi suuri ympäriinsä kävelevä naistentauti. Päässäni kaikuu useinkin määre taaksepäin kallistunut kohtu.

Ymmärrätte jo ehkä, mitä haluan sanoa? En halua lopun elämääni etsiä seksuaalisubjektiutta taaksepäin kallistuneesta kohdustani. Haluan nähtävästi mieluummin huhuilla seksiä itsessäni jamaikalaisen rikollisen laulaessa taustalla boom shaka laka. Ainakin se on hauskempaa. Ja tässä, jos olen itselleni rehellinen, on yksi syy, miksi käyn twerkkaamassa.

Kun me tanssitunneilla syöksymme epäröimättä ja häpeää tuntematta kuperkeikkaan ja sen jälkeen spagaattiin, jotakin tapahtuu. Uskallan väittää, että se mikä tapahtuu, on jonkinlainen emansipaatio, outo versio kehollisesta feminismistä.

Kukaan tuskin voi väittää, että dancehall-kulttuuri ei olisi seksistinen ja naisia objektivoiva. Videoilla miehet ovat gangstereita ja murhaajia ja huumediilereitä, naiset miesten palkintoja tehdyistä urotöistä. Tanssiliikkeet viittaavat nimiään myöten seksuaaliseen kanssakäymiseen ja voitokkaaseen suoriutumiseen makuuhuoneen puolella. Takapuoltaan rytmikkäästi heiluttava nainen on seksiobjekti. Vai onko? Ehkä me vain olemme tottuneet ajattelemaan niin. Olemme tottuneet ajattelemaan, että kun nainen liikkuu viehkeästi, hänen tehtävänään on miellyttää miehistä silmää. Miksi ajattelemme niin? Siksikö, että naisellinen halu on vaikeasti käsitettävää ja määritelmiä pakenevaa? Eikö tämä jos mikä ole myytti? Miksi puhua naisellisesta halusta kuin se olisi mysteeri, miksei puhua naisellisesta hauskuudesta, johon liittyy ilmiselvä halu? Miksi tanssivat naiset eivät voisi olla vain naisia, jotka nauttivat omasta ruumiillisuudestaan ja rytmitajustaan JA haluamisestaan? Miksi he eivät voisi olla subjekteja, tekijöitä?

Esimerkiksi aiheen problemaattisuudesta käy taas twerkkaava poptähti Miley Cyrus. Kun hän julkaisi videon kappaleeseensa Wrecking Ball, kärkkäimmät kriitikot syyttivät häntä feminismin unohtamisesta ja objektiksi asettumisesta. Video kieltämättä tihkuu seksiä. Miley muun muassa keinuu alasti moukarin päällä ja nuolee vasaraa. Lopulta hän makaa raunioiden keskellä. Mutta onko Miley taaskaan objekti? Hän pikemminkin vain on. Minun mielestäni hän on seksuaalisuutensa ja vartalonsa omistaja. Katson häntä ihaillen. Tuo tuollainen toimijuus tuntuu varmasti – vitun hyvältä.

Palaan nyt tarkastelemaan arastelevaa väitettäni, jonka mukaan twerkkauksen suosio kulkee rinnakkain #metoo-liikkeen kanssa. Mielestäni näillä ilmiöillä on samankaltainen tausta, ja ehkäpä jopa yhteinen missio, mutta niiden vaikutusmekanismit ja toimintatavat ovat tyystin erilaiset. Yhteinen missio on helppo nimetä: naiset ovat heränneet ottamaan paikkansa alalla kuin alalla nimenomaan toimijoina. Naiset ottavat haltuun sellaisiakin alueita, joiden piirissä vallankäyttö ylipäänsä – ja katsomisen, asioiden nimeämisen ja määrittelyn valta erityisesti – on perinteisesti kuulunut miehille.

Se, mikä minua #metoo-kampanjassa häiritsi, liittyi kenties juuri vallan haltuun ottamisen tapaan. Onko feminismin aina oltava ankaraa ja vihaista? Suuttumus on tervetullut ensireaktio, koska vallan väärinkäytökset ovat paljastuttuaan olleet mittavia ja jatkuneet pitkään. Mutta viha sementoi ihmisen. Ei on vain ei. Ein toisella puolen on oltava jotakin – ehkä uudenlaista vapautta?

Puhe ei yksin riitä, sillä lopulta puheeseen turtuu, eikä kukaan enää kuuntele. Olen opiskellut yliopistossa sukupuolentutkimusta, joten olen kuluttanut hyvän osan elämästäni juuri teoreettiseen sukupuolitiedostavuuteen. Olen miettinyt, miksi haluan niin kipeästi analysoida ja leikata yhteiskuntaruumiin palasiksi ja samalla leikellä myös oman kehoni, ainakin teoriassa. Miksi minun täytyy aina eritellä käsitteitä yhä pienemmiksi ja pienemmiksi, ja miksi silti eksyn yhä syvemmälle puhumisen hetteikköön?

Kaikesta käsitteiden haltuunotosta huolimatta ruumiini on yhä olemassa, kappas vain. Tässä se on. Se ikääntyy, voi voi. Ja aina se tuntuu pakenevan niitä määritelmiä, joita sille keskusteluissa annetaan. Siitä voidaan sanoa vain, että se on – mahdollisesti ja todennäköisesti – naisruumis. Lisäksi siitä voidaan väittää, että se haluaa ja tarvitsee ja kykenee moneen. Sekä oman ruumiillisuuteni että yleisen ruumiillisuuden – naisten, miesten, intersukupuolisten, muunsukupuolisten – sitkeän tosiasian vuoksi kysyn: Mitä tehdä nyt, kun #metoo on paljastanut vallan väärinkäytöksiä? Mitä tehdä tällä vapaalla tilalla, joka naisille on avautunut? Vastaukseni on tietenkin selvä: tilan voi ottaa haltuun vaikkapa hiukan twerkkaamalla.

Haluan kääntää katseen takaisin tähän elävään ruumiiseen joka yhä edelleen himoitsee ja kärsii. Kyllä, minä myöntelen: kehoni ja mahdollisesti myös seksuaalisuuteni on lääketieteellisen katseen läpivalaisema. Se on myös mieskatseen kuviin lukitsema. Se, niin kuin kaikki länsimaisen maailman naiskehot, on sekä medikalisoitu että estetisoitu.

#Metoo-kampanja teki näille kehoille ja kehoissa eläville naisille yhtäältä oikeutta, mutta samalla se asetti ne surupukuun punaiselle matolle. Siellä ne seisovat edelleen, vakavina ja vakavasti otettavina. Ei kai joillekin synny sellaista käsitystä, että niiden pitäisi ikiajoiksi jäädä seisoskelemaan sinne ja – tämä on tärkeintä – muistavathan kaikki yhä edelleen, että seksuaalisuuden tutkiskelu, esimerkiksi twerkkaus, ei ole objektiksi asettumista vaan omaehtoista toimintaa? Tätä minä olen miettinyt värisyttäessäni takapuoltani pitkin syksyä ja talvea. Eikö hauska ikinä ala, tässä surkeassa naisruumiissa, näissä kaikissa?

Kyllä alkaa, sanovat opettajamme tanssitunneilla, ja näin uskoakseni julistavat myös intersektionaaliset feministit. Tämä on samalla tämän kirjoituksen pääväite: Tällainen haluaminen ja halun ilmentäminen on erittäin okei. Ja jos hauska ei muuten ala, se pistetään alkamaan. Se pistetään alkamaan käymällä kontalleen ja työntämällä takapuolta sisään ja ulos. Täällä ei ole miehiä, ja mitä siitä jos olisikin. Nyt täällä kuitenkin olemme vain me naiset. Samalla, hups, saattaa alkaa uusi feminismi. Tai miksi puhua ismeistä, ne eivät meitä juuri nyt kiinnosta.

Meitä kiinnostavat enemmän nämä pakarahommat.

Julkaistu: 19.4.2018